Lapsen hankkiminen oli elämäni pahin virhe!

Kun lasta on joutunut odottamaan kauan, saattaa kasata liikaa odotuksia omalle äitiydelleen ja sitten pettyy, kun kaikki ei olekaan niin aurinkoista. Eikä ehkä oikein uskalla edes iloita raskaudesta ym, kun kaikki on aina ennenkin mennyt pieleen.



Ja jokainen lapsettomuudesta kärsinyt on kyllä joutunut pohtimaan omaa mahdollista äitiyttään tai vastaavasti pysyvästi lapsettomaksi jäämistä. Eli ei varmaankaan ole kiinni siitä, että asiaa ei olisi prosessoitu ollenkaan.

Itse olin 28 kun sain ensimmäisen ja 33 kun toinen syntyi ja ei ole mitään ongelmaa äitiyden suhteen ollut. nuorena pitää mennä ja tehdä niin paljon että malttaa äitinä rauhottua lasten parissa.

meinasi alkaa itkettämään...

Tuijotin vain tuota pientä poikaa, joka tosiaan on tehnyt meistä perheen ja antanut meille itsensä, oman ihanan itsensä.

Tosin mun on helppo kirjoittaa näin. Meidän lapsi on niin kiltti, välillä mä ihan oikeasti mietin, että onko se " ihan terve" . Kaveri vain nauraa ja hymyilee, ikää nyt 7kk.... ehkä hänellä sitten on kaikki hyvin :)

Ei mun milestä äitiyteen voi valmistautua etukäteen. Mä olin 27, kun meidän poika syntyi. Ikäni olen lapsia hoitanut, silti moni asia tuli yllätyksenä. Minä pidin ihan itsestäänselvänä sitä, että imetän lapsemme... Suru oli suunnaton, kun ei maitoa tullutkaan trpeeksi koskaaan ja 3kk iässä poika hylkäsi rinnan kokonaan. Kaikkia muitakin juttuja kävi...

Mä olen myös kaveripiirini ainoa äiti... muut ovat sinkkuja. Osa " kavereistani" mystisesti katosi vauvan syntymän myötä. Osa ymmärsi ja ymmärtää. Ajattelen asian niin, että nyt tiedän, ketkä ovat ystäviäni.

Uusi elämäntilanne on tottakai pelottava aina... ja on aivan luonnollista kaivata menneeseen. Minua pelotti ihan kauheasti mennä naimisiin, vaikka rakastankin miestäni aivan mielettömästi. Pelkäsin vain muutosta... nyt voin onneksi todeta, että ainoa muutos tapahtui minun sukunimessäni ;)

Vauvan kanssa ei tarvitse nakottaa kotona. Voitte lähteä yhdessä ulos... Lisäksi nyt se vauvan isä mukaan remmiin. Vaikka olisi kuinka kädetön... Ei kukaan ole seppä syntyessään ja luonto tikanpojan puuhun ajaa. Ihania vanhoja ärsyttäviä sanontoja, mutta niissä on sittenkin pieni pala viisautta. Älä vaadi itseltäsi liikoja, pieniä asioita kerrallaan... Anna lapsellesi mahdollisuus, hän kyllä valloittaa sinun sydämesi, jos vain avaat sen hänelle. Anna itsellesi aikaa...

Hienoa, että sinä olet pohtinut ja valmistautunut äitiyteen tuon 10 vuotta ja lukenut oppaita.

Uskoisin kuitenkin, että lapsettomuushoitojen kanssa taiteileva ihminen, kuten ap, ei halua eikä pysty ajattelemaan murrosikäisen kiukutteluun asti, jos tieto omasta lisääntymiskyvystä ei ole selvä ja koko ajan elää jännityksessä ja epätietoisuudessa.



Vaikka olisit lukenut tuhansia kirjoja ja henkisesti valmistautunut kuinka, en usko, että omatkaan tunteesi voivat olla täysin kontrolloituja etukäteen suunniteltuja. En tietenkään tarkoita, etteikö noita asioita olisi syytä käsitellä, toki. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että on tekopyhää tulla huutelemaan aloittajalle ' olisit miettinyt!' kun tilanne on jo päällä.

Mitä luultavimmin hän onkin miettinyt, mutta esim. masennukselle ei oikein mitään voi, tilanteeseen täyttyy vain tarttua ja hoitaa ongelma, jos sellaisen kohtaa.



Luulen, että kyse on juuri sellaisesta tyhjiöstä, kun oikein paljon jotain odottaa ja sen eteen tekee töitä. Sitten yhtäkkiä todellisuus jysähtää: tässäkö tämä oli, tätäkö minä halusin?

Harmi, että tunteet kohdistuvat nyt lapseen, mutta jos aloittaja pystyy pian purkamaan tuntojaan esim. terapeutille, luultavasti tilanne alkaa selkiämään.



En jaksa uskoa, että jollain satunnaisella iltavapaalla on suurtakaan merkitystä tässä tilanteessa. Eiköhän ongelma ole ajatusmaailmassa, joka pitäisi selkiyttää.



21

ja juuh kärsin synnytyksen jälkeisen masennuksen johon kukaan ei oikein osannut tarttua. Kunnes tilanne oikeasti oli niin paha. että olin lähtemäss kodista pois. Silloin ympäristö tajusi ja minä menein hoitoon ja löysin äitiyden ja rakkauden lasta kohtaan.



Suosittelen hakeutumaan psykkalle ja puimaan asioita siellä ihan omasta lapsuudesta , hedelmoityshoidosita ymymym... asioilla on tapana selkiytyä ja järjestyä.



Joten tsemppiä, toivotteleepi 6 lapsen äiti ;)

Vierailija:

Eikö lapsettomuushoitoihin liittynyt ollenkaan keskusteluja psykologin kanssa?

Miten ihmeessä et käsitellyt lapsen mukanaan tuomaan ILMISELVÄÄ oman elämän muuttumista etukäteen?

Olen itse 23v ja kolmen äiti. Ekan kanssa olin yksin ja olin todella masentunut, en päässyt mihinkään, kukaan ei auttanut. Sairastin masennusta 1,5vuotta. Toisen kanssa oli helpompaa, samoin kolmannen kanssa, en koe että olisin menettänyt mitään, bailasin ja heiluin kaupungilla 17-19v, se riitti. Nyt tiedän että olen äiti ja mun on elettävä sen mukaisesti. Miehen kanssa ollaan sovittu että minä saan mennä aina kun haluan ( tietysti hänen vuoro töiden lomassa, aamuiltavuoroa tekee ) ja hän myös voi mennä. Jonain viikkoina saatan olla " omissa" menoissa 3-5krt, joskus kerran. Yhdessä mennään kun otetaan hoitaja lapsille. Ei lapset sido yhtään sen enempää kun et halua, lapsien kanssa voi matkustaa, kyläillä, ruokailla, mennä... Ja hoitaja sitten kun haluaa miehen kanssa kahdestaan. Eikä se äitinä olo tarkoita jatkuvaa leikittämistä ja arkea, voi olla muutakin elämässä, semmosia elämän pieniä iloja päivittäin. Mielestäni sulla on elämä halu mennyt, siksi et osaa nauttia mistään, haluat vain pakoon tilannetta, jota et edes tiedä olevan!

Tämä, tunnistaisin tuon tuskan ja tästä syystä en tehnyt koskaan lapsia. En ole koskaan ollut milään lasten kanssa leikkivä, en hoitanut teininä kun 1 kesämä 3 vko 5 ja 6 vuotiaita sisaruksia jotka leikki lähinnä krskenään, käytiin fillaroimassa, uimassa ja lähinnä huolehdin että ne pysyy kotona, kiltidti ja hengissä. En ole yhtään sellanen vsuvalle lirkuttava ja lärkyttävä ihminen. En jaksaisi sitä että joku on vaatimassa kokoajan minulta jotain. 

Tämä on varmasti yksi ns tabu aihe. Uskokaa tsi älkää mutta niitä äitejä jotka katuu lasten (lapsen) tekoa on paljon. Niidyä ei vaan saa puhua, koska tulet leimatuksi heti mt ongelmaiseksi, sairaaksi tsi hulluksi tms. Moni verhoaa tuon tunteen johonkin muuhun kipuun, puhutaan että olen kipeä, sairas, masentunut jne vaikka oikeasti vain joudutaan elämään elämää josta ei ole enää paluuta ja joka ei tunnu omalta. Ja tiedämpä hyvinkin että vaikka omia lapsia rakastetaan niin joidenkin mielestä on parasta kun ne lähtee parikymppisenä pois kotoa omilleen ja vihdoin koittaa rauha ja oma elämä. 

Missä lapsen isä on?