Mitä ajattelit lapsena tekeväsi "sitten aikuisena" mikä ei toteutunut?

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että saavutan onnellisen elämän. Ihan hirveästi olen kyllä tehnyt sen eteen töitä, mutta teini-iässä puhjenneet mielenterveysongelmat kulkevat koko ajan riippakivenä mukana. En koskaan tule saavuttamaan niitä asioista, joista haaveilin, koska olen mieleltäni sairas. Ja se kyllä tympii aika pahasti.

Etkö saa hoitoa ongelmiisi? Tiedän monta mielenterveysongelmaista, jotka elävät normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin aikuisena olevani huippumenestynyt kirjailija tai taiteilija. Hei, olen surkealla palkalla työskentelevä insinööri.

Eikä uraa uutena Kalle Päätalona näytä olevan edessä, kun en jaksa kirjoitella kuin tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että saavutan onnellisen elämän. Ihan hirveästi olen kyllä tehnyt sen eteen töitä, mutta teini-iässä puhjenneet mielenterveysongelmat kulkevat koko ajan riippakivenä mukana. En koskaan tule saavuttamaan niitä asioista, joista haaveilin, koska olen mieleltäni sairas. Ja se kyllä tympii aika pahasti.

Etkö saa hoitoa ongelmiisi? Tiedän monta mielenterveysongelmaista, jotka elävät normaalia elämää.

Normaali elämä on illuusio. T: hoidossa oleva mielenterveysongelmainen

Luulin, että aikuisena olen tyytyväinen, peloton, huoleton ja rento. No kaikkea muuta olen. Koko ajan kuitenkin yritän edelleen olla noita kaikkia. En tiedä, pitäisi lopettaa yrittämästä, vai mikä auttaisi, että saavuttaisin haaveeni edes osittain. Olen ajoittain tyytyväinen ja rohkeakin, mutta huolettomuus ja rentous on vielä kaukaisia haaveita ja toivoisin, että edes normaalitasolle pääsisin joskus. Hirveän jäykkä ja jäykkiä olen kaikessa, huolehtivainen, huolestuvainen ja jopa murehtivainen ihminen luonteeltani. Tällaisia piirteitä itsessä on vaikea hyväksyä. Varsinkin, kun tietää, että ei muut vatvo asioita tai huolestu niistä näin voimakkaasti etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että saavutan onnellisen elämän. Ihan hirveästi olen kyllä tehnyt sen eteen töitä, mutta teini-iässä puhjenneet mielenterveysongelmat kulkevat koko ajan riippakivenä mukana. En koskaan tule saavuttamaan niitä asioista, joista haaveilin, koska olen mieleltäni sairas. Ja se kyllä tympii aika pahasti.

Sama, luulin että minulla olisi työpaikka, aviomies, lapsia ja talo. Ei ole mitään näistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että saavutan onnellisen elämän. Ihan hirveästi olen kyllä tehnyt sen eteen töitä, mutta teini-iässä puhjenneet mielenterveysongelmat kulkevat koko ajan riippakivenä mukana. En koskaan tule saavuttamaan niitä asioista, joista haaveilin, koska olen mieleltäni sairas. Ja se kyllä tympii aika pahasti.

Etkö saa hoitoa ongelmiisi? Tiedän monta mielenterveysongelmaista, jotka elävät normaalia elämää.

Kaikella kunnioituksella, et voi mitenkään tietää, mitä pinnan alla piilee siellä "normaalissa elämässä". Olen minäkin töissä ja parisuhteessa. Varmaan ulospäin näyttää normaalilta.

Ja kyllä, saan hoitoa (terapiaa ja lääkkeitä), mutten parane näistä sairauksistani koskaan. Esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö tekee sen, että elämässäni tulee väistämättä jaksoja, jolloin olen masentunut, ja toisaalta jaksoja, jolloin olen maaninen tai hypermaaninen. Lääkkeistä tulee sivuvaikutuksia, jotka nekin vaikeuttavat elämää, mutta ilmankaan ei voi olla.

Kyllästyttää, kun näitä asioita vähätellään. Tuntuu, että vähättelijöinä on aina sellaisia ihmisiä, jotka eivät näitä ole koskaan kokeneet. Kulje kilometri kengissäni ja niin edespäin.

Ajattelin, että minusta tulee joku kauneudenalan ammattilainen, parturikampaaja tai kosmentologi. Tulikin sitten sairaanhoijaja, järki voitti ja työn saatavuus. 20 vuotta sitten olisi pitänyt kauneudenhoitoalalla olla aikalailla yksityiyrittäjä ja se nuorena hirvitti. Päädyin siis palkkatyöhön.

Minäkin kuvittelin tulevani kirjailijaksi, toimittajaksi ja missiksi ja valvovani yöt läpeensä. Noh, painan 120 kg, ei siis ehkä edes xxl-missiksi. Iltaysin jälkeen viimeistään kömmin vällyihin. En kirjoita tai toimita juuri mitään, mutta luen kyllä toimeliaasti muiden kirjoittamia tekstejä.

Vierailija kirjoitti:

Tykkäsin raa'asta piparitaikinasta ja haaveilin että isona ostan ja syön paketillisen taikinaa itsekseni.

Joo ei kiitos :D

Mulla sama haave khuivakakkutaikinan kanssa. Pari kertaa on ollut vähän liian paljon taikinaa vuoan kokoon nähden ja sitä kaapiessa alkaa aika pian öklöttää.

Et mie en ainakaa oo nii tyhmä et käyn töissä. Musta oli lapsena tyhmää ku aikuiset valitti töistä ja mietin et miks ne sitte sinne menee. En ymmärtänyt siis rahaa ollenkaa.

Myöski aattelin et ostan itelle kaupan ja saan sieltä sitte hakea aina kaikkea hyvää ku vaa tahdon enkä päästä muita sinne.

Sitte aattelin et ostan kokonaisen kerrostalon ja voidaa asua kavereiden kanssa siinä. Jokainen omassa kämpässä mut ovia ei pidetä kiinni ja sit me voidaa leikkiä valopiiloa leikkikentällä yömyöhään eikä kukaa komenna nukkumaan

Minusta ei tullut palomiestä, sähkömiestä, poliisia eikä karjapaimenta villiin länteen. Tarzanin ura katkesi, kuin puun oksa ja haavan latva. Rockmuusikon ura USAssa tyssäsi siihen, että olin Suomessa ja se ei ollut pienin syy, onneksi en kuitenkaan joutunut rocktähdeksi, sillä nyt kun katsoo noita maailmaa koko ikänsä kiertäneitä kuuroja veijareita tulee melkein pakokauhu ajatuksesta.

Papallani oli huisin jännä kellari, jossa oli paljon kaikkia jänniä tavaroita + myös älytön määrä turhaa roinaa. Haaveilin hämmentävän vanhaksi asti, tyyliin 13-14-vuotiaaksi asti muuttavani sitten aikuisena sinne. Patja vaan sinne romujen sekaan ja ikkunoitakaan siellä ei ollut :D Olisi ehkä ollut vähän ankea asumus kuitenkin ja ilmanvaihtokin melko heikko.

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että saavutan onnellisen elämän. Ihan hirveästi olen kyllä tehnyt sen eteen töitä, mutta teini-iässä puhjenneet mielenterveysongelmat kulkevat koko ajan riippakivenä mukana. En koskaan tule saavuttamaan niitä asioista, joista haaveilin, koska olen mieleltäni sairas. Ja se kyllä tympii aika pahasti.

Täällä sama. Vaikean lapsuuden aiheuttamat traumat ja masennus on tehnyt musta ajelehtijan ja ihmissuhteetkaan ei onnistu. Ikää on 45v ja nyt olen tajunnut, että mahdollisuudet oli ja meni. olen korkeakoulutettu ja ollut nuorena hyvissä töissä, mutta jotenkin aina sössinyt kaiken. Lisäksi on ollut ongelmainen lapsuudenperhe huolena. Toivon, että löytäisin enemmän osaamista vastaavan työn ja saisin kivan puolison loppuelämäksi ja elämä olisi taloudellisesti turvattua. Kunpa kokisin kuuluvani johonkin.

Että ostan valkoisen hevosen, ja maalaan siihen mustia raitoja ja huijaan kavereilleni sen olevan seepra. Muistan kuinka en käyttänyt saamani öljyvärisetin mustaa tuubia lainkaan, kun säästelin sitä tähän nerokkaaseen ideaan. Löysinkin sen sitten kotoa muuttaessani laatikon pohjalta koppuraksi kuivuneena.

Ajattelin että olisin töissä lelukaupassa.

En ole töissä lelukaupassa, mutta edelleen lelukaupoissa on kiva kiertää ja katsella minkälaisia leluja milläkin aikaikaudella on. Ja suosikkejani pehmoleluja riittää kotona ettei niitä tarvitse kauppaan mennä ihmettelemään.

P.S. Monet uudet muotilelut ovat kyllä todella outoja mulkosilmineen, irivistelevine ilmeineen ja kummallisine väreineen. Tykään ihan tavallisista pehmoleluista - eläinpehmot ovat parhaita.

Kummastelin lapsena kavereita, jotka ajattelivat asioita niin pitkälle. Itse halusin elää sitä hetkeä silloin, ajattelematta tulevaisuutta. Ajattelin että se paras hetki on silloin. Niinkuin nytkin on paras hetki. Nautin elämästäni.

Että minulla on iso lämminhenkinen perhe, missä on onnellinen parisuhde ja ollaan hyvät vanhemmat lapsille ja ovet auki ihmisille ja paljon elämää. 

Haaveilin hankkivani tyyliin 10 koiraa, 10 kissaa ja 10 kania. Nyt yhden koiran omistaneena vasta ymmärsin mikä homma pelkästään siinä yhden hoitamisessa kaiken kaikkiaan on.

Lapsena ajattelin etten aikuisena enää olisi ahdistunut, kun olen päässyt eroon riitaisista vanhemmistani. Ei toteutunut. Traumatakautumat lapsuudesta seuraavat yhä mukana.

Ajattelin, että sitten aikuisena minäkin juhlissa juon kahvia ja viiniä. Mulle siis kerrottiin, että saan kumpaakin kun täytän 18 ja siihen asti se on kokista mulle. Varsinkin 17-vuotiaana ärsytti juoda jotain limsaa, kun kirjaimellisesti kaikilla muilla oli se kahvikuppi tai viinilasi edessä. No toisin kävi ja juon edelleen sitä kokista tai teetä. En voi sietää kahvin makua ja mulla on niin paha migreeni, että en voi juoda yhtään alkoholia.