Mitä ajattelit lapsena tekeväsi "sitten aikuisena" mikä ei toteutunut?

En tainnut haaveilla mitään. Ehkä joku oma suklaalevy jonka saisin syödä ihan itse. Nyt on lapsia, pari koulutusta, ei työuraa ja mt-syistä eläkkeellä. Suklaalevyn voin syödä yksin, kun huvittaa, mutta eipä huvita. Tässä matkalla oli tietenkin jotain haaveita, kuten puutarhan laittaminen, kirjan kirjoittaminen, työpaikka jne. Joitain asioita voin toteuttaa edelleen pienissä määrin, toiset on jo ajatuksena tuhoontuomittuja. Koen silti saaneeni paljon enemmän kuin lapsena osasin haaveilla kuten perheen, omistusasunnon, rakkaan lemmikin, jonkinlaisen taloudellisen turvan miehen kautta, ison tv:n, älypuhelimen, kuntoilulaitteita, terveyttä sopivasti, kyvyn edelleen innostua esim. uudesta leipomisreseptistä, tv-sarjasta, pelistä, kirjasta, musiikista ja liikkumisesta. Useamman psykoosin ja masennuksen jälkeen tuntuu ihmeeltä, että olen vielä kutakuinkin elävä ihminen.

Että lasken talomme katolta talvella pulkalla lumipenkkaan. Ja meillä on ihan normaalikorkuinen omakotitalo.

Piti tulla lastenhoitaja, tulikin opettaja.

Täysi-ikäinen siskoni osti usein niitä Pink cat, Red Cat, Green Cat ja mitä näitä juomasekoituksia nyt oli. Ne pullot oli minusta joskus 1-2-luokkalaisena niin hienoja että ajattelin aikuisena juon suunnilleen vaan niitä. Täysi-ikäisenä ensimmäisen kerran maistoin ja hyi hitto :D

Että menen naapurin pojan kanssa naimisiin ja naitan hänen ei-niin-kivan veljensä eräälle ei-niin-kivalle kaverilleni. Molemmat olivat mielestäni vähän epämiellyttäviä, joten olisivat sopineet toisilleen mainosti. Suunnitelmat eivät toteutuneet, sillä heistä kenenkään kanssa en ole ollut tekemisissä ala-asteen jälkeen.

Parhaan kaverin kanssa ei saatu eka- ja tokaluokkalaisina niin paljon ruutuaikaa kuin oltaisiin haluttu. Sunnittelimme sitten, että aikuisina muutamme yhdessä asumaan ja katsomme Pokemonia ja Disneyn leffoja päivät pitkät :)

Odottelin kirjettä Tylypahkaan. Sitä ei ikinä tullut, ja harmi kyllä en ole löytänyt itsestäni muitakaan maagisia taikavoimia. Lapsena olin varma että lähtisin maailmalle kokemaan kaikenlaisia seikkailuja joihin sekoittuisi ripaus fantasian elementtejäkin. Minulla oli vilkas mielikuvitus ja tosissani uskoin noin.

Että kehitän lääkkeen, jonka avulla koirani olisi elänyt ikuisesti :( koirani oli lapsena ja teininä ainoa ystäväni.

Mun piti olla toimistotyössä ja asua ok-talossa ja mulla piti olla myös kissa ja koira.

Ei olevieläkään näkynyt mitään noista.

Olin varma että ostan aikuisena joka kesä kausikortti Särkänniemeen ja käyn siellä päivittäin. Pääsin lapsena ja teininä aina kerran kesässä sinne. 18-vuotiaana ostin sen kortin eikä tullut käytyä kuin pari kertaa plus sitten toimin tuttujen lastenvahtina siellä puistossa kun he halusivat istua terassilla. "Sinähän *Minna voit tulla kun sulla on se kausikortti" nyt kolmekymppisenä en enää edes kestäisi sitä laitteiden keinutusta ilman pahoinvointia.

Kirjoittavani kirjan.

En ole kirjoittanut, ja melko varmasti en tule kirjoittamaankaan.

Minusta piti isona tulla laulaja tai taiteilija. No ei tullut.

Minusta piti tulla rikas ja minun piti asua isossa talossa, jossa on ainakin uima-allas ja salaluukku. T. Vuokra kerrostalokaksiossa asustelen ja ei oo ees ammetta 😂

Ei tavoitteita, haaveita tai tarvetta kilpailla.

Ei tule sitten pettymyksiäkään.

M44

Vierailija kirjoitti:

En tainnut haaveilla mitään. Ehkä joku oma suklaalevy jonka saisin syödä ihan itse. Nyt on lapsia, pari koulutusta, ei työuraa ja mt-syistä eläkkeellä. Suklaalevyn voin syödä yksin, kun huvittaa, mutta eipä huvita. Tässä matkalla oli tietenkin jotain haaveita, kuten puutarhan laittaminen, kirjan kirjoittaminen, työpaikka jne. Joitain asioita voin toteuttaa edelleen pienissä määrin, toiset on jo ajatuksena tuhoontuomittuja. Koen silti saaneeni paljon enemmän kuin lapsena osasin haaveilla kuten perheen, omistusasunnon, rakkaan lemmikin, jonkinlaisen taloudellisen turvan miehen kautta, ison tv:n, älypuhelimen, kuntoilulaitteita, terveyttä sopivasti, kyvyn edelleen innostua esim. uudesta leipomisreseptistä, tv-sarjasta, pelistä, kirjasta, musiikista ja liikkumisesta. Useamman psykoosin ja masennuksen jälkeen tuntuu ihmeeltä, että olen vielä kutakuinkin elävä ihminen.

Kaiken muun tuossa suunnilleen ymmärrän mutta mihin tarvitsee ihminen "älypuhelinta" mikä vaan tyhjentää kaikin tavoin?

Hankin luottokortin. En omista vieläkään sellaista.

Matkustan ympäri maailmaa. Euroopassa tullut käytyä, mutta aika harvakseltaan.

Kuvittelin, että päädyn asumaan Kirkkonummelle rivitaloon, olen leikkaussalihoitaja ja naimisissa insinöörin kanssa.

Kaikki pieleen! Tai no, minusta itsestäni tuli insinööri.

Halusin aikuisena omistaa mahdollisimman monta kissaa. Niin kävi, ettei minulla ole aikuisena ollut mitään lemmikkieläimiä, koska elämäntilanne ei ole sallinut. Lapsena kyllä oli useampia kissoja, joten tuntuu hiukan nurinkuriselta, että haaveilin jostain mitä minulla jo oli. Kaipa minusta tuntui, että niitä ei ollut riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Että kehitän lääkkeen, jonka avulla koirani olisi elänyt ikuisesti :( koirani oli lapsena ja teininä ainoa ystäväni.

Yritin samaa kun olin 8-9v ja sain lemmikkihiiren. Keitin voikukkia ja nokkosia ja niiden lientä juotin hiirelle (en kuumana tietenkään) 2-vuotispäivänsä lähettyvillä Pumpuli kuitenkin kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Että kehitän lääkkeen, jonka avulla koirani olisi elänyt ikuisesti :( koirani oli lapsena ja teininä ainoa ystäväni.

Yritin samaa kun olin 8-9v ja sain lemmikkihiiren. Keitin voikukkia ja nokkosia ja niiden lientä juotin hiirelle (en kuumana tietenkään) 2-vuotispäivänsä lähettyvillä Pumpuli kuitenkin ku oli.