Oletteko kohdanneet rasismia?

Jannekelle jaksamista! Oma pointtini ei yllä aivan samoihin sfääreihin, mutta tuli mieleen että työnhauassa on rasismia (ellei sitten hae työtä, jossa tarvitaan Pohjoismaiden tuntemusta tai suomen kilen taitoa) aivan selkeästi. Ulkomaisiin tutkintoihin ei uskota ja jos hakijana on natiivi, hän sen paikan saa.



Mutta suorempia kommentteja olen saanut Suomessa. Siellä on ennakkoluuloja myös ulkomailla työskenteleviä kohtaan ja ajatellaan ettei se ulkomainen työkokemus ole samalla viivalla Suomen kokemuksen kanssa. Opetan Lontoossa englantia vieraana kielenä puhuvia nuoria lukiossa ja hain pari vuotta sitten opettajan paikkaa Helsingistä aivan samoin pätevyyksin kuin muutkin hakijat. Sain rasistisia kommentteja haastattelussa eräästä koulusta tyyliin ' tuleeko sulle kulttuurishokki kun meillä ei ole täällä yhtään maahanmuuttajia?' Töitä tarjottiin vain Korson lukiossa jossa katsottiin ulkomaalaiskokemukseni olevan arvokasta koska heillä on paljon somaliopiskelijoita. Silti tunsin että olin Lontoossakin ollut samanlainen englannin opettaja kuin Suomessakin olin ollut - eihän sillä oppilaiden värillä ole ollut opettamisen kanssa mitään tekemistä sinänsä. Sama kielioppi jne... Pikemminkin tunsin että se, ettei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa oli jalostanut opetustaitojani. Kuitenkin sanottiin, että kun ei ollut Suomen lukiosta kauheesti kokemusta niin kiitos ei - vaikka olin opettanut (ja vieläkin opetan) ihan samoja juttuja Lontoossa kuin olisin opettanut Suomessakin. Juuri muita haastattelukutsuja ei sitten tullutkaan. Eli petyin todella suomalaisten ajatuksenkulkuun. Siis vain kokemus valkoisten parissa lasketaan kunnolliseksi... No, opin ainakin sen, ettei Suomessa kannata mainita minkälaisia oppilaita on opettanut.

Ma olen sopeutunut tanne Iso-Britanniaan kohtalaisen hyvin, valilla tuntuu etta irlantilainen mieheni joutuu useammin rasismin kohteeksi kuin mina suomalaisena.



Ainoa negatiivinen tapaus ovat meidan synnytysvalmennus-kurssin mammat, joiden kanssa ollaan vahan puolivakisin pidetty yhteytta siina pelossa, etta viela joskus tulee akuutti vertaistuen tarve.



Kun kertoilemme lasten kuulumisia aamukahvitapaamisissa, meidan kuulumisemme herattavat poikkeuksetta " niin, sehan on skandinaaveille tyypillista" -kommentteja. Tata sain kuunnella, kun kerroin imettavani, kun kerroin taysimettavani 6kk asti, kun kerroin jattavani soseet valiin ja aloittavan suoraan sormiruoalla, kun kerroin jarjestavani isot ristiaiset kun vauva oli 2kk, kun kerroin jaavani kotiin lapsen kanssa 6kk aitiysloman jalkeen...



Tama ei sinansa kai ole rasistista, mutta tuntui aina etta naiset laittoivat " jaksamiseni" skandinaavisuuden (?) piikkiin. Aina teki mieli sanoa, etta eivat kaikki suomalaisetkaan tee naita valintoja, eika se imettaminen minulle ole sen helpompaa kuin teillekaan - pain vastoin, puuttuva tukiverkosto ja kulttuurierot usein mutkistavat lapsenhoitoa.



Onneksi on " oikeitakin" ystavia, jotka kohtelevat ja kuuntelevat minua kuin keta tahansa " skandinaavia" , suomalaista tai brittiä.

Ketutti kun aina hanelta kysyttiin Suomessa, etta onko hanella toita? Eihan sita suomalaiseltakaan koko ajan kysyta, etta onko sulla toita. Suomalaisilla on sellainen kuva etta kaikki ulkkarit tulevat Suomeen vain maan niin ihmeen ihanan hyvinvointitukien peraan. Miehellani on akateeminen koulutus ja osaaminen vimpan paalle ja kun mieheni jai isyyslomalle kaikki vain kuvittelivat hanen olevan tyoton.



Helsingin keskustassa ei sentaan tuijoteta mutta esikaupunkialueella tuijotetaan englantia puhuvaa. Kun vierailimme Juupajoella, ohi ajavat autot toottasivat vain siita ilosta, etta emme olleet paikkakuntalaisia -- eivat edes kuulleet meidan puhuvan englantia ja valkoinen on naama koko meidan perheella :-)))))

Kaikilla ihmisillä ikävä kyllä on ennakkoluuloja. Vaikka jotkut sen kieltävätkin.



Valitettavasti olen kokenut ennakkoluuloja ulkomailla asuessani ja suomessa paluumuuttajana.

Nykyään olen taas maailmalla.

Tuntuu joskus niin turhauttavalta. Kerron muutaman esimerkin. Osaan maan kieltä ihan sujuvasti ja keskustelen ihmisten kanssa normaalisti, kun keskustelun eräässä vaiheessa käy ilmi että olenkin suomalainen, he korottavat ääntä ikään kuin olisin kuuro ja rupevat melkein tavaamaan sanoja. Olen yrittänyt jokunen vuosi sitten etsiä asuntoa vuokralle, mutta en sitä saanut, olinhan ulkomaalainen. Pelkoa ja tietämättömyyttähän se on ja ihan ymmärrettävääkin. Joskus iskee vain niin ankara koti-ikävä, että haluaisi paeta omaan kotimaahansa eikä koskaan palata takaisin. Kaupoissa vaateostoksilla myyjä saattaa kehottaa ostamaan halvempia vaatteita mieluummin kuin niitä jotka maksavat muutaman kymmentä euroa enemmän. Suomalaisilla on myös niin sanotusti " helpon" maine, minultakin kysytään ihan avoimesti että joko olen pettänyt miestäni, kun pohjoisessa ollaan niin paljon vapaamielisimpiä. Joskus jaksaa ymmärtää, joskus raja tulee vastaan. Olisi niin kiva kuulla, jos muilla on samankaltaisia esimerkkejä. Tuntuu niin yksinäiseltä..

Kyllapa kuulostaa ankealta. Mutta missa pain asustat? (Pohjanmaalla? heh, toivottavasti, en loukannut nyt ketaan...) Ilmeisesti olet tormannyt sivistymattomiin ihmisiin, mutta kun niita alykkaita maailmassa on niin vahan, etta on pakko tulla toimeen muidenkin kanssa loukkaantumatta..



Minusta valilla tuntuu, etta ei tiedeta, etta Suomi on varakkaampi valtio kuin nykyinen kotimaani. Etta en ole tullut tanne varallisuuttani nostamaan. Minusta tuntuu, etta usein ennen kun kerron, etta tulen Pohjoismaista, kuvitellaan, etta olen yksi naista Ita-Euroopan tytoista, joka on onnistunut naimaan paikallisen miehen.



Mutta Suomessakin on sivistymattomia ihmisia. Ja luultavasti vastaavaa saisi kokea mieheni, jos Suomeen muuttaisimme. Tyhmia, mutta rakkaita sukulaisia kun ei voi vaihtaa. Varsinaisena ongelmana koen sen, ettei tyonsaanti ole ollut helppoa, ellei ole ollut niita kuuluisia kontakteja. Syita olen miettinyt: onko se ulkomaalaisuus? Puhun hyvin uuden kotimaani kielta. Toisaalta taalla on paljon muitakin ulkomaalaisia. Ja niinpa olen paatynyt siihen, etta syyna on pieni lapseni. Pienen lapsen aiti kun ei Suomessakaan ole tyonantajan toivelistalla. Koitapa jaksaa, ja muista niita hyvia kokemuksia. Itse olisin tyytyvainen, jos myyja suostuisi esittelemaan joskus halvempiakin vaihtoehtoja..

Ne jotka puhuvat kevytkenkaisista suomalaisista, vastaa, etta Suomessa kuvitellaan samoin paikallisista uroksista. Minusta tuntuu, etta tama aihe on jollain tavalla tabu: Ei saa valittaa kun itse on Suomesta pois lahtenyt...Mutta samanlaista se oli Pohjanmaallakin aikoinaan kun sinne muualta Suomesta muutin. (toivottavasti en loukannut ketaan...)

En ole kokenut ennakkoluuloja (tai siis kaikilahan on ennakkoluuloja, mutta jos tassa nyt puhutaan ulkomaalaisuuteen liittyvista). Osa ihmisista on ystavallisia osa vahemman ystavallisia, mutta niinhan se on joka paikassa. Ihan aluksi minua ehka pidettiin vahan epaystavallisena, kun en osannut " small talkia" . Jos esim. mieheni ystava (jota en itse juuri tuntenut) soitti, niin pyysin miestani puhelimeen. Olisi kuulema pitanyt jutella tyhjanpaivaisia jonkun aikaa :-). Poro- ja lappalaisvitseja olen kylla saanut kuulla, mutta en ota nekaan eivat ole olleet ilkeita. Enemman mieheni on saanut " naureskella" lammasvitseille (han on kotoisin Walesista).



Suomessa olen kylla tormannyt ennakkoluuloihin. Heti kun mainitsen, etta asun ulkomailla niin monet kuvittelevat minun olevan rikas kroisos ja muutenkin ulkomailla elaminen on kuulema ruusuilla tanssimista ilman raha- ja perhehuolia :-). Eniten arsyttaa, kun ajatellaan, etta kuvittelen olevani muita parempi. En yleensa Suomessa haluakaan mainita asuvani ulkomailla, jos ei suoraan kysyta.

Tuo on muuten totta, mitä sanoit Suomesta, minäkin olen törmännyt samaan ilmiöön ja lisäksi kun maana on vielä Italia, kuvitellaan että olen täällä vain ikuisella lomalla kun ei se kova arki Suomessa viehätä. Näin olen kuullut sanottavan. Aika jännä juttu, kun se arki on täälläkin ja ne laskut pitää maksaa tietääkseni ihan joka maassa. Monesti tuntuu että olisi ollut helpompi jäädä Suomeen, kun byrokratiaa on paljon vähemmän ja arjessa se tuntuu. Kiitos kun olette vastanneet, ihana kuulla muitakin tarinoita ja kertomuksia, ja te jotka ette ole samanlaisia kokemuksia kokenut kuin minä, saa minut iloiseksi, tuntuu hyvältä, on sentään maanosia, joissa kohtelu on vielä inhimillistä ja jossa on kiva olla ja elää =)

Olen asunut Englannissa noin 10 vuotta ja tuosta ajasta vajaan vuoden keski-englannissa. En koskaan tuntenut minkaan muotoista rasismia etela-rannikolla asuessani, mutta heti kun muutimme tanne pienempaan kaupunkiin ei-minkaan-keskelle, on hieman rasistisia hmm.. tuntemuksia tullut. Siis ei niinkaan kukaan suoraan ole tullut sanomaan mitaan, mutta kylla sellaiset oudot katseet huomaa ilman sanomisiakin. Meilla etenkin se etta puhun lapsille suomea kaikkialla, niin vaikka en olisikaan jonkun kanssa jutellut, tietavat jo etta olen ulkomaalainen. Mutta eipa muuten valittamista.



Lisaksi riippuu paljon ihmisesta joka kysyy kansallisuudestani, ja tietaako minka verran Suomesta. Eli mihin listaan sitten omassa paassaan luokittelevatkaan minut. Ja meilla se keskustelu kulkee viela usein niin etta a) ilman lapsia -kysyvat onko miehenikin suomalainen, ai ei, no mistas sitten, marokkolainen, no miten te tanne paadyitte?? b) lapset mukana -mista olet kotoisin, onko miehesi britti, eiko, mista han on? ai marokosta, no arvelinkin etta jostain sinne pain kun lapset ovat noin eksoottisen nakoisia... Aina sama virsi. Mutta pitaa paasta kysymaan kun puhun outoa kielta ja lapset eivat " match mun varitykseen" .



Olen muuten aikojen saatossa huomannut etta britit noin yleisesti tarvitsevat tosi pitkan ajan etta lampenevat uusille tai ehka paremminkin, erilaisille tuttavuuksille. Kaikki minun brittiystavani ovat muualta Britanniasta sen hetkiseen asuinkaupunkiimme muuttaneita. Hassu ilmio.

Ennen meihin suhtauduttiin ihan mukavasti ja adoptolupa tuli täällä ihan kuin muillekin täällä asuville, ministeriöt auttoivat, kun kohdemaa vaati kummallisia papereita, jne.

Kun hartaasti odotettu lapsi tuli kotiin ja tarvitsimme hänelle pikaista apua (lapsi mahdollisesti psykoosissa, erittäin aggressiivinen, jne.), ensimmäisessä paikassa kehotettiin hankkimaan siivooja lehti-ilmoituksella ja laittamaan lapsi puolen vuoden, vuoden jonoon erityiskouluun (tämä oli paikka, josta vain saattoi päästä lapsen kanssa psykiatriseen hoitoon, yksityisen kautta eivät pääse kuin aikuiset tässä maassa). Kuulemma avun saanti nopeutuu, jos lastensuojeluammattilaiset tulevat mukaan. Meillä oli hyviä kokemuksia ko. ammattilaisista adoptiossa tarvittavan kotiselvityksen tiimoilta,joten ei meillä ollut mitään sitä vastaan. No luulimme, että olemme saamassa apua ja nämä lastensuojeluihmiset tarkkailivat meitä, haemmeko tarpeeksi nopeasti apua (sitähän olimme hakemassa heiltä). Avoimesti kerroimme lapsen ongelmista (hän oli ollut tässä vaiheessa 3 kk kotonamme) ja kerroimme, mitä mm. suomalainen psykiatri ja ruotsalainen psykoanalyytikko (erikoistunut adoptiolasten ongelmiin) olivat neuvoneet ja suositelleen ja kysyimme, mistä Hollannissa voisimme ko. apua löytää ja mitä kautta edetä. Vastaus oli aina apua on saatavissa ja kun kysyimme, mistä ja mitä kautta, vastaus oli apua on saatavissa. Sitten ilmoittivat, että he suosittelevat lapsen huoltajuuden siirtämistä jollekin yhdistykselle. Sosiaalityöntekijä ei ollut ihan pomonsa linjoilla ja hän antoi meille nähtäväksi kaikki kulississa tehdyt toimet ja päätökset. Heillä oli aikomus yrittää palauttaa adoptiolapsemme kohdemaahan ja yrittää löytää keino ottaa huostaan biologinen lapsemme (mm. koska puhumme hänelle suomea eikä hän osannut vielä siinä vaiheessa kuin vähän hollantia - olimme väliaikaisesti Hollannissa miehen työn vuoksi, poika osasi kyllä englantia). No kumpikaan ei juridisesti periaatteessa ole lain mukaan mahdollista ja suomalaiset viranomaiset vielä varmistivat pikavauhtia adoptiopoikamme Suomen kansalaiseksi vähän mutkia oikoen. Oikeuden kautta tapahtuu tämä huoltajuuden siirto ja sosiaalityöntekijä kaiken aikaa kertoi meille, ettei mitään oikeusjuttua tule (hän itse uskoi näin) eikä lapsen huoltajuuden suhteen ole mitään ongelmaa (kummankaan lapsen), koska syytä ei ole. Vihdoin sosiaalityöntekijä kaiketi sai luvan kertoa, mitä kautta edeten saamme lapsellemme apua ja jotain apua saimmekin heti mm. yksityistä terapiaa. Mutta keskikesällä, kun oma sosiaalityöntekijämme oli lomalla ja asianajaja, joka antoi meille neuvoja, tuli yllättäen kutsu oikeuteen ihan eri perusteilla kuin mitä aiemmin oli kerrottu, nyt lapselle haluttiin ammattiholjooja, jolta meidän pitää aina kysyä hyväksyntä kaikkiin päätöksiimme. Asianajajamme tuli lomalta kiireenvilkkaa oikeuteen ehtimättä tutustua juuri näihin uusiin käänteisiin asiassa (aikaa ruhtinaalliset kaksi päivää). Hän yritti siirtää oikeuden istuntoa, mutta siihen ei suostuttu. Oikeudessa hän ei saanut sanoa mitään. Mekään emme saaneet sanoa mitään muuta kuin vastata kysymykseen: " Haemmeko lapsellemme apua kyllä vai ei?" Tottakai vastasimme kyllä. No se kyllä oli oikea vastaus, mutta silti tuomari ei tykännyt asenteestamme. Sitten hän alentuvaan sävyyn totesi, että koska hollantilaisillakin perheillä on vaikea löytää apua lapsilleen, tarvitsemem tämän holhoojaan. Tuon voinee kai tulkita niin, että joko hollantilaiset hoitokäytännöt ovat rasistisia tai sitten tuo tuomari oli rasisti. Tästä sitten seurasi vuoden piina, jolloin emme saaneet mitään apua lapsellemme tuon holhoojan toimesta. En tiedä, oliko hän saanut ohjeen evätä kaikki apu meiltä vai oliko hän vain niin ammattaitaidoton, että ei osannut itse luovia kaikkien byrokratian kiemuroiden viidakossa. Tarvittiin kahden ammattilaisen lausunto (olimme luojan kiitos ehtineet päästä jonoon lasten psykiatriselle klinikalle ja rahoitus tähän tutkimukseen oli kunnossa), jotta tuo holhoojuus purettiin ja siitä viikon päästä aloimme vihdoin saada apua niin omaan jaksamiseemme kuin lapselle.



Meitä auttanut emeritus professori pyysi minulta ja perheeltämme anteeksi kaikkien hollantilaisten puolesta sitä virhettä, minkä he ovat tehneet ja kysyi, pystynkö mitenkään antamaan anteeksi ja vähitellen alkamaan luottaa hollantilaisiin. Silloin en tajunnut tämän eleen tärkeyttä oman jaksamiseni kannalta, mutta nyt olen huomannut, että en todellakaan pystyisi rakentamaan elämääni tässä maassa ilman tuota anteeksipyyntöä niinkin arvovaltaiselta taholta.



Adoptiolapsemme ongelmat olivat ja ovat mittavat ja paloin loppuun pahasti häntä hoitaessani, mutta siitä alan olla toipunut. Kuitenkin tuo saamamme kohtelu etsiessämme lapselle apua ei ole täysin vielä käsitelty asia olin luullut antaneeni jo anteeksi, mutta se aina putkahtaa jostain mieleeni enkä hevillä osaa luottaa yhteenkään hollantilaiseen ihmiseen, puhumattakaan siitä, että saisimme missään oikeudenmukaisen kohtelun tai edes tasavertaisen hollantilaisten kanssa. Onneksi löytyi matkalla aivan ihania hollantilaisiakin ihmisiä, mutta huomaan aina varovaisuuden nostavan päätään, en uskalla luottaa ja odotan heidän jollakin tavalla muuttuvan samalla tavalla hirviöiksi niin kuin ne ihmiset, joilta haimme apua pojallemme. Tiedän kyllä, että adoptiopoikamme ongelmat olivat/ovat sellaisia, että suojellakseen itseään ihminen menee jonkinlaisen itsesuojelun tilaan ja hollantilaisilla tuo tarkoittaa hyvin radikaalia toimintaa, oli siinä toiminnassa sitten järkeä tai ei. Suomessa ehkä tuo ihmisten primitiivireaktio olisi ollut toisenlainen, mutta luultavasti yhtä raju. Ihan yhtä yksin ovat jääneet vähän lievemmin oireilleiden adoptiolasten niin hollantilaiset kuin suomalaisetkin vanhemmat. Näitä lapsia ei vain osata auttaa (laitoslapsuuden seuraukset) - ei missään maassa.

Teidän tarinanne on uskomaton! On vaikea ymmärtää että vielä nykyaikana niinkin modernissa maassa kuin Hollannissa suhtaudutaan tuolla tavalla, ja varsinkin kuin kyseessä on lapsi! En osaa kuvitella, minkälaisia lapsenne ongelmat ovat, jotta niihin vaadittaisiin noin radikaalit ja liioittelevat tavat ja otteet. Kuulostaa siltä että teidän tapauksessanne valtion taholta on rikottu monta olennaista lakipykälää ja kansainvälisiä sopimuksia!!! Eräs mahdollisuus on myös puhua asianajajanne kanssa jopa ehkä nostaa syytteen ja vaatia vahingonkorvauksia kärsimyksistänne. Ymmärrettävästikin emeritusprofessori pyysi teiltä anteeksi, siellä on todella tullut rikottua monen moista tärkeää jo perustuslaintasoista pykälää. Se on heille vakava asia. Mutta asian eteenpäin vieminen vaatisi paljon lisää aikaa ja energiaa sekä kustannuksia... Onneksi lopulta sentään ymmärrettiin kuinka pahasta virheestä oli kysymys, ja asianne saatiin oikeille raiteille.

Toivon teille paljon jaksamista ja voimia,onneksi lapsellanne on nyt hyvä ja turvallinen paikka jossa olla ja kasvaa =) Myös vanhempien jaksamisesta on huolehdittava oikealla tavalla ja tuntuukin että siitä pidetäänkin nyt huolta. Iso lämmin tervehdys teille ja kiitos tarinasta! Se voi olla opettavaisena esimerkkinä monelle joka taistelee samanlaisten tai erilaisten ongelmien kanssa. Koskaan ei saa luovuttaa.