Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
80-luvulla lapsuuttaan eläneet: onko ikävä kasariaikoja?
Minulla on sellainen olo, että Suomi oli 80-luvulla ihanan viaton maa, jossa oli hyvä elää. Ei ollut somea, vaan luettiin lehtiä. Asiat tapahtuivat jotenkin luonnollisemmin ja hitaammin. En osaa selittää sitä tämän paremmin.
Tietysti on selvää, että kun on itse lapsi, näyttää maailma hyvin erilaiselta ja omalla tavallaan huolettomammalta kuin aikuisena. Silti tuntuu siltä, että 80-luku oli oikeasti Suomessa parempaa aikaa. Oli nousukausi ja ilmastonmuutoshuolet olivat rajallisempia kuin nyt. Usko tulevaisuuteen oli vanvehmpi.
Millaisia ajatuksia teillä liittyy 80-lukuun?
Kommentit (222)
Tchernobylin onnettomuus tosiaan tapahtui muualla mutta suomi sai siitä kyllä melkoisen osan, se vaan salattiin osittain. Tai miten sen ottaa jos ei mittaajat merkannu kovimpia lukemia, näin ovat kertoneet. Tuuli vaan oli tännepäin ja sopivasti osu vesisateet ni putos paska maahan.
Ydinsodan pelko olikin melko aihellinen varsinkin jos on nyt katellut tuosta ajasta kertovia dokkareita, välillä ollut aika täpärällä.
Tavallaan oli enemmän varaa kuluttaa kun inflaatio söi lainat muutamassa vuodessa, kotimainen tuotanto kannatti kun taloutta korjailtiin devalvaatiolla niin tuontitavaran arvo pomppasi, oli kulutettava paikallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, mutta silloin sai paljon helpommin töitä vaikka ei ollut viittä yliopistotutkintoa.
Eli jos oikeasti olit työhaluinen ja -kykyinen, sait kyllä töitä.
Mua on aina hieman häirinnyt tämän suuntaiset kommentit, jossa koko vuosikymmen laitetaan samaan pakettiin, koska se antaa koko vuosikymmenestä vääristyneen kuvan. 80-luvun ensimmäinen puolisko ei todellakaan ollut mitään täystyöllisyyden aikaa.
Kun Kekkonen vuonna 1975 runnoi kasaan Miettusen hätätilahallituksen, oli syy hänen mukaansa se, että Suomessa oli katatrofaalisen paljon työttömiä. Heitä oli tuolloin 60 000. Kun itse pääsin intistä siviliin talvella 83, oli työttömiä 140 000, eikä pikkukaupungissani ollut toivoakaan minkäänlaisesta työpaikasta. Vasta kesän tultua pääsin kesätöihin ja sitä kautta erilaisiin pätkätöihin joita jatkettiin ja jatkettiin aina muutaman kuukauden sopimuksilla, mutta vakinaistettu ei kirveelläkään.
Se "täystyöllisyyden" aika mitä kaikki muistelee kasarin auvoisena aikana ei kestänyt kuin muutaman vuoden 80-luvun lopulla , kun rahamarkkinat vapautettiin ja se päättyikin sitten suoraan seinään heti 90-luvun alussa, jolloin työttömyys nousi aivan uusiin svääreihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaamista oli enemmän, mutta toisaalta ei ollut somessa tapahtuvaa kiusaamista, johon on myös vaikea puuttua. Ulkonäköpaineita ole vähemmän ja vielä nelos- ja vitosluokilla voitiin käyttää koulussa ihan helposti toppahaalaria rukkasia. Meikin käyttämistä olisi pidetty aivan hulluna. Kutosista joillain oli ehkä vähän meikkiä, mutta ei mitenkään huomattavasti.
Joo muistan myös, tuo on tosiaan hassua, tämä oli kyllä omalla kohdalla jo 80/90-luvun vaihdetta, mutta tosiaan ainakin vielä vitosluokalla, vaikka aloin olla jo iso tyttö, talvivaatteeni (myös koulussa) oli ihan kuin nykyisestä päiväkodista: toppahaalarit, toppasaappaat, varrelliset topparukkaset (joissa oli sellainen heijastinnauha, muistan hyvin!).
Mistä se on lopulta kiinni, että ala-asteikäiset eivät voisi nykyäänkin pukeutua vastaavalla tavalla? Kuka sen päättää, mikä on lapsellista ja mikä ei? Kyllä nykyäänkin viidesluokkalaiset leikkii vielä ulkoleikkejä lumessa, joten miksi ei voisi olla varusteet sen mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaamista oli enemmän, mutta toisaalta ei ollut somessa tapahtuvaa kiusaamista, johon on myös vaikea puuttua. Ulkonäköpaineita ole vähemmän ja vielä nelos- ja vitosluokilla voitiin käyttää koulussa ihan helposti toppahaalaria rukkasia. Meikin käyttämistä olisi pidetty aivan hulluna. Kutosista joillain oli ehkä vähän meikkiä, mutta ei mitenkään huomattavasti.
Joo muistan myös, tuo on tosiaan hassua, tämä oli kyllä omalla kohdalla jo 80/90-luvun vaihdetta, mutta tosiaan ainakin vielä vitosluokalla, vaikka aloin olla jo iso tyttö, talvivaatteeni (myös koulussa) oli ihan kuin nykyisestä päiväkodista: toppahaalarit, toppasaappaat, varrelliset topparukkaset (joissa oli sellainen heijastinnauha, muistan hyvin!).
Mistä se on lopulta kiinni, että ala-asteikäiset eivät voisi nykyäänkin pukeutua vastaavalla tavalla? Kuka sen päättää, mikä on lapsellista ja mikä ei? Kyllä nykyäänkin viidesluokkalaiset leikkii vielä ulkoleikkejä lumessa, joten miksi ei voisi olla varusteet sen mukaan?
Ensiksi ne muutamat vanhemmat jotka haluaa maksaa siitä kolmannesta raidasta. Sitten ne pikkuvanhat joilla on vanhempia sisaruksia niin pitää matkia niitä pukeutumisessa. Sitten ryhmäpaine tarhavaatteita kohtaan. Ja lopulta se että mikään mitä vanhemmat ehdottaa ei käy.
Käytännöllinen pukeutuminen tajutaan vasta kolme-nelikymppisenä noin yleisesti. Siinäkin voi käyttää merkkivaatteita, mutta nuorisotrendien perässä ei voi mennä.
Minulla oli onnellinen lapsuus 80-luvulla. Oli kavereita, keskituloiset vanhemmat, alkeelliset tietokonepelit pc:llä jne. Mankka, jolla pystyi nauhottamaan kasetteja oli iso juttu.
En tiedä, ikävöinkö 80-lukua vai ylipäänsä sitä, miten helpolta lapsuus tuntuu olleen. Ehkä olen vain unohtanut, että sielläkin oli kaikenlaista ikävää ja kauheaa.
Oli miten oli, sinne ei voi palata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin nuoren aikuisen elämää 80-luvulla ja se oli hyvää aikaa. Oli toivoa tulevaisuudesta ja töitä oli kaikille, jotka halusi tehdä. Ei ollut somea, joten ei ollut sitä kateellisuuden aiheuttamaa tavaran kahmimistakaan. Asuimme melkein kaikki jossain pienissä asunnoissa tai alivuokralaisina. Itsekin asuin kaverin kanssa 22 neliön yksiössä. Hauskaa meillä oli.
Interreililla kävimme ja maailma oli silloin vielä turvallinen. Liftillä kuljimme pitkin Suomea. Turvallista oli sekin.
Hyvän nuoruuden sai elää siihen aikaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sai vapaasti kulkea ilman kypäriä ja muita suojavarusteita.
Vierailija kirjoitti:
Enpä erityisemmin kaipaa. En kyllä muista pahallakaan.
Enkä ymmärrä tuota viattomuutta. Suomessa oli 80-luvulla paljon enemän väkivaltaa kuin nykyisin.
Sellainen sairaanhoitaja kuin Timo Nuutinen kiersi kouluja valistamassa väkivallan seurauksista.
Nuoriso kun paljon tappeli ihan huvikseen.
Naapurikylän nuorisoseuran vessaan kun meni yksin, niin tuli nyrkkiä naamaan.
Piti nuorisolle ihan näyttää valokuvia, että turpaan lyönti ei aina aiheuta pelkkää viikossa paranevaa mustaa silmää ja turvonnutta poskea, vaan voi johtaa hampaiden murskautumiseen, näön menetykseen, kasvoluiden murtumaan, aivovaurioon, kuolemaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin ihmisillä oli sentään motivaatiota nähdä vaivaa saadakseen haluamiaan asioita. Nykyään kaikki pitää saada mahdollisimman helpolla ja mieluiten kotisohvalla älypuhelinta selaten, kumppanin löytymisestä lähtien. Ihmisistä on tullut laiskempia ja (kaikessa muussa paitsi tietoteknisissä asioissa) osaamattomampia.
Jatkan vielä. Siis tämä kaverin kanssa 22 neliön yksiössä asunut. Puhelinta meillä ei ollut ja televisiokin oli mustavalkoinen matkatelevisio. Mutta eipä niitä kaivannut. Kolikkopuhelimella soitettiin kotiin ja kavereiden kanssa tavattiin, kun oli asiaa.
Toki työt eivät olleet hyvinpalkattuja. Mutta osa kavereista oli kahviloissa tai kaupassa tms. Päiväkoteihin ja hoitolaitoksiin sai ns. harjoittelijan paikkoja, joissa palkka oli alussa työttömyyskorvauksen kokoinen. Mutta muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen pääsi paremmille paikoille ns. kouluttamattomana työntekijänä. Tästä sai pisteitä yhteishakuun ja auttoi opiskelemaan pääsemisessä. Joten rahaa ei mitenkään yltäkylläisesti ollut. Mutta ei menojakaan, kuin pieni vuokra ja television lupamaksu. Hyvin tuli toimeen sillä työttömyyskorvauksen kokoisella palkallakin. Silloin ajatteli, että kunhan on töitä, että saa työkokemusta ja se auttaa saamaan seuraavan työpaikan, kun työnantaja näkee, että olen ollut muuallakin töissä.
Poimittiin välillä kesällä mansikoita tai oltiin taimen istutuksessa metsässä. Aina jotain työtä sai. Rohkeammat lähti Norjaan kalatehtaille. Näillä sai tienattua interreilrahat ja vähän muuhunkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henkkoht en ikävöi ainakaan perhe-elämää. Ehkä maalaisympäristöä kuitenkin ja tiettyjä juttuja, mutta olen lähtöisin aika alkeellisista oloista alkoholismin varjosta joten paljon on jäänyt muistoja pelosta ja katkeruutta. Meillä ei esim ollut sisävessaa. Asuimme pienessä mökkeröisessä ahtaasti. Emme juuri koskaan käyneet missään, ei ollut lomareissuja tmv. Itseasiassa kasvoin täysin tynnyrissä.
Itse kuljin yläasteikään asti silloisella mittapuulla harmaissa junttiverkkareissa (Levikset oli pop) jotka muuten nykyään näyttävät olevan muotia vaikka näyttävätkin aivan yhtä kamalilta kuin silloin. :D
Ulkonäköpaineita ei juuri ollut vaikka osa merkkivaatteita ruinasikin (Levis, Benetton, Adidas) mutta somehan tuonkin vitsauksen nuorison ja vanhempienikin päihin sitten iskosti.
Mutta liikkuminen oli tosiaan vapaata, avain kaulaan ja maailma seikkailuineen oli avoin. Leikittiin kallioilla, junien seassa, rakennettiin lauttoja. Elämä oli kuin Tom Sawyerin seikkailuista - josta vaikutteita aivan varmasti ammennettiinkin.
Hyvää aikaa, eläisin kernaasti uudelleenkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut asiat olivat paremmin, jotkut huonommin. Huonompi esim. jo mainutu ahdistelut, kiusaaminen, "pakko sopia muottiin" jne. Kauppojen valikoimat olivat paljon suppeammat, samoin aukioloajat = välillä hankala hoitaa asioita. Mutta asioita joita kaipaisin, näistäkin monet kyllä mainittu.
-Vähemmän mutta kestävämpää tavaraa. Paljon tehtiin itse ja korjautettiin, eikä sännätty heti ostamaan utta tilalle.
-Hitaampi elämänrytmi. Harva oli koko ajan menossa, eikä kännykkä/netti aiheuttanut jatkuvia keskeytyksiä (toki tämä on itsestä kiinni, mutta ärsyttää kun jengi toikkaroi miten sattuu kun pitää tuijottaa kännyä tai seurassa unohtuu selaamaan somea puoleksi tunniksi.)
-Pienemmät paineet koko ajan uudistua, kouluttautua, kehittyä (työelämä, tämä siis vanhempien läheisten kertomaa)
-Ei tarvinnut olla koko ajan tavoitettavissa! Oli ihan okei olla puhelimettomalla mökillä tai pitää yhteyttä lähettämällä harvakseltaan kirjeitä tai kortteja.
-Meille tuli tietokone jo 80-luvulla isän töiden takia, mutta eipä sen ääressä samalla tavalla roikuttu kuin nykyään (itsekin roikun, en ole pyhimys). Netti on kätevä, mutta sen parissa hulahtaa helposti ihan liikaa aikaa.
-Tieto lisää tuskaa, välillä toivoisin etten olisi niin selvillä maailman negatiivisista jutuista. Toisaalta ilman tätä ei voi tapahtua edistystä, vert vaikka tasa-arvo, lasten oikeudet, saastumisen hillintä jne.
Ei ole. Hyviä asioita on kivempi muistella vain tai eläytyä tunnelmaan. Huonoja puolia ei tietenkään oteta siitä. :)
Vierailija kirjoitti:
Suomalaista 80-luvun tv-viihdettä
Tuohan oli aivan loistava yhteiskunnallinen kritiikki rotuerottelusta, täsmällisemmin sanottuna vuoden 1985 Etelä-Afrikan GP:stä, jossa Keke Rosberg ajoi nopeimman kierrosajan, mutta jota hänen olisi monen mielestä pitänyt boikotoida.
Tämän nähtyäni olisin valmis sanomaan, että 1980-luvulla yhteiskuntakritiikkikin oli näköjään varsin oivaltavaa, jos kohta ei kovin hienovaraista. Minulle tuo sketsi ei olisi lapsena kyllä auennut, mutta vähän vanhemmille ihan varmasti.
Kyllä, usein on ikävä 80-luvulle. Mutta samalla tiedän, että nyt olisi vaikea palata aikaan ennen nettiä. 🙄582
No on kyllä. Olen onnellinen, että sain olla juuri silloin lapsi. Ja ysärillä teini. 😄
Vierailija kirjoitti:
No on kyllä. Olen onnellinen, että sain olla juuri silloin lapsi. Ja ysärillä teini. 😄
Puhuttiin muuten lasten kanssa tänään kauppa-autoista. ☺️
Alue: Aihe vapaa
Juuri katselin Pieni talo preerialla -uusintoja ja haikailin 1880-luvulle.
Mutta siis kyllä, 1980-luku oli myös hyvä vuosikymmen. Maalaiskylässä virkamiesperheen lapsena oli turvallista, mukavaa, tervehenkistä ja pysyttiin kohtuudessa melko lailla kaiken suhteen. Päivähoitopaikka oli lähellä, alakoulu oli lähellä, kauppa oli lähellä, urheilukenttä ja hiihtoladut olivat lähellä, kirjasto oli lähellä, harrastuskerhot olivat nekin kävelymatkan päässä. Kaikkiin näihin pääsi ja sai mennä yksinkin (paitsi tietysti päivähoitoon), mikä helpostti myös vanhempien elämää. Myös heidän työpaikkansa olivat hyvin kohtuullisen matkan päässä. Heillä oli hyvin aikaa harrastaa ja osallistua esim. yhdistystoimintaan, työpäivät olivat kohtuullisen mittaisia. Sitä paitsi maailma avautui ihan yhtä lailla kuin nykyäänkin, kirjoja ja lehtiä lukemalla ja telkkariuutisten kautta. Luin todella paljon.
Jonkinlainen matkapuhelin olisi kyllä ollut todella kiva jo silloin, se on jälkikäteen katsoen selkeä puute. Usein oli ongelmia saada kavereita kiinni, ja tiedottaa vanhemmille, jos tuli suunnitelmiin muutoksia. Meillä tosin oltiin melko rentoja ja luotettiin lapsiin, niin että pieni aikataulujen eläminen oli ihan ok.