Lopetin piirtämisen, koska olinkin siinä huono

Ei ole oikein pointtia tällä avautumisella.

Itse en siis ollut hyvä koulussa. Tyylitajua ei ole pätkääkään, enkä osaa edes esim. sisustaa. Urheillakaan en osaa, en pysty edes juoksemaan kun keuhkoihin alkaa sattua. Suuntavaisto aivan surullinen, koulusuunnistuksessa oli jo saavutus jos en eksynyt. Sosiaalisestikin olen täysi katastrofi. En siis ole ollut koskaan ollut hyvä missään, vaan kaikessa ollut aina todella surullinen tapaus.

Aina kuitenkin lohdutti yksi asia. Tykkäsin piirtää ja olin siinä mielestäni hyvä. Omasta mielestäni tein kivannäköisiä töitä. Käytin niihin aikaa, piirsin vähintään viikottain jos en joka päivä, käytin tunnelatauksia piirtämiseen.
Ja kuten sanottu, omasta mielestäni olin hyvä siinä ja sanoin sitä ääneenkin. Mutta edes lähipiiristä ei oikein koskaan kehuja tullut. Oli outoa, kun samaan aikaan tuli luettua muiden piirtäjien valitteluja, kun aina pyydetään piirtämään sitä ja tätä.
Minua ei koskaan pyydetty. Olisin ollut innoissani, jos joku olisi pyytänyt.
Yhden teokseni annoin lahjaksi. Lahjan saajan ilme teki sydämeen epämukavan olon. Juuri se ilme, että näyttäisi kuin toinen pohtisi onko kyseessä vitsi vai ei.

Julkaisin kuvia somessa. Tykkäyksiä tuli pari, nekin läheisiltä. Kokeilin lisätä hakusanoja ja siten lisätä näkyvyyttä, ajattelin että ehkä vaan ihmiset eivät ole löytäneet näitä. Ei auttanut. Samaan aikaan aloin seurailla, miten muilla samoja hakusanoja käyttävillä meni. Kuvat keräsivät paljon tykkäyksiä ja kehuja. Omissa kuvissa taas saattoi kuulla heinäsirkkojen sirinän. Lopulta alkoi melkein hävettää, kun kuvassa oli miljoona hastagia ja kaksi tykkäystä, nekin tyyliä omilta vanhemmilta.

Sitten tein lopulta rohkean vedon ja julkaisin yhden piirustuksen keskustelupalstalla ja pyysin mielipiteitä. Kun näin kommentteja tulleen paljon, niin avasin keskustelun innoissani ja aloin lukea. Into vaihtui siihen, että tuntui kuin sydän tippuisi pois. Kilteimmätkin kertoivat, miten kuvassani kaikki oli pielessä. Ei-niin kiltit taas totesivat tyylillä, että kuva on ihan hieno jos tekijä on n. 10 vuotias. Olin sanaton ja järkyttynyt, kokeilin julkaista toisen piirroksen, jos eka vaan sattui olemaan huono. No tämä toinen sai vielä pahemmat arvostelut.
Kerran löysin kivan kuuloisen ketjun, jossa ihmiset julkaisivat tekemiään kuvia tai muita luovia teoksia. Tuntui hyvänmielen ketjulta, kun kaikkia kehuttiin ja kannustettiin. Rohkaistuin julkaisemaan omanikin. Ja jälleen aivan jäätävät palautteet.

Ei varmaan monen mielestä kuulosta pahalta. Mutta itselleni se oli, olin aina luullut olevani hyvä piirtäjä. Vaikka kaikessa muussa olen huono, niin jaksoi pysyä positiivisena, koska ajattelin olevani keskivertoa parempi piirtäjä. En tosiaan kyllä näin jälkeenpäin osaa selittää, minkä takia näin olen kuullut. Defenssi, ehkä.

Jonkin aikaa yritin vielä piirtää, mutten saanut siitä enää sitä samaa iloa ja onnistumisen tunnetta. Kuvat eivät enää näyttäneet hienoilta edes omissa silmissäni. Aloin heittää roskiin kuvia, joista ennen olin ollut niin ylpeä.

Lopulta koko piirtäminen sitten vaan loppui. Kun nyt vuosienkin jälkeen katson piirustustarvikkeita, niin inspiraation ja ilon sijasta niekeskelen itkua. Kuvitellessani olevani hyvä piirtäjä, ostin kalliit tarvikkeet. Jo puuvärini ovat todella hinnakkaat ja laadukkaat. Ja ne keräävät jo toista vuotta pölyä laatikossa. Ehkä laitan ne syksyllä myyntiin.

En enää tee vapaa - ajalla muuta, kun selailen nettiä ja käyn joskus kävelyllä. Olo on täysin tyhjä. Ja epäonnistumisen tunne on mukana kaikkialla. Hetken koin tänään iloa, kun näin että pitkään hoitaman ruukkuruusu oli alkanut kasvattaa nuppua. Mutta ilo haihtui heti, kun tajusin miten surullinen juttu taas oli. Että minulle on saavutus, kun kukkia tuottava kasvin kasvattaa kukan. Aika matalilla mennään.