Miten te muut introvertit kestätte ihmisiä?

Sanoo vaan suoraan, että anteeksi nyt olin ihan omissa ajatuksissa, voitko toistaa.

Vierailija kirjoitti:

"Asia on minusta tärkeä ja kaipaa lähempää pohdiskelua, kertaisitko vielä ydinkohdat, jotta voin paremmin muodostaa harkitun mielipiteen."

.

😂

- ... ja sit mä voitelen vuoan voilla ja ripottelen päälle kookoshiutaleita. Lopuks kaadan vuokaan taikinan ja paistan sitä 200 asteessa 45-50 minuuttia. - Mikäs sun paras reseptis on? Entä mitä mieltä oot tosta mun reseptistä?

- Asia on minusta tärkeä ja kaipaa lähempää pohdiskelua, kertaisitko vielä ydinkohdat, jotta voin paremmin muodostaa harkitun mielipiteen.

Esimerkiksi kadulla pysähdyn mielelläni hetkeksi juttelemaan vaikka tuntemattoman kanssa, mutta siitä pääsenkin heti liihottamaan omille teilleni. Se on sopivan pinnallista, sen tilanteen voi hoitaa rooli päällä kajoamatta omaan itseen juurikaan.

Sama juttu töissä, eli viihdyn niin kauan, kun minun ei tarvitse olla paikalla itsenäni vaan toimittamassa jotakin tiettyä tehtävää.

Jos on useamman ihmisen tapaaminen vapaa-ajalla, kestän todella huonosti. Joskus olen ajatellut, olenko todella vain niin huomionkipeä, että en siksi kestä useamman kaverin rupattelua ristiin.

Olen kuitenkin ajatellut sen johtuvan siitä, että kun käytän omaa aikaani sosiaaliseen kanssakäymiseen, toivon sen ajan myös kuluvan tehokkaasti. Voin istua kotonakin sillä erolla, että kotona saan olla rauhassa ja nautin siitä.

Vierailija kirjoitti:

Voiko introvertti oppia kestämään kumppaniaan eri tavalla, kuin muita ihmisiä? Haaveilen parisuhteesta, mutta en kestä ihmisiä, kuin pari minuuttia päivässä.

Voi! Tai olen oppinut. Olen ollut parisuhteessa 6 vuotta, josta 3 asuttu yhdessä. Tutustumisvaiheessa kuormituin enemmän, mutta tapaamani miehen kanssa tuntui silti heti, että hänen kanssaan on mukava viettää aikaa. Mitä enemmän olen tutustunut häneen, sitä vähemmän hänen kanssaan oleminen on kuormittanut minua. Hän ei ole yhtä introvertti kuin minä, mutta hyväksyy tilan tarpeeni ja sen, etten tykkää juhlista.

Minusta on mukava puhua hänen kanssaan, ja mukava myös istua yhdessä hiljaa samassa huoneessa kumpikin tehden omia asioita ja sanoen toiselle välillä jotain. Parisuhteesta on tullut minulle tärkeä voimavara. Pitää olla sopiva kumppani. Se ei kohdallani tarkoittanut, että kumppani olisi samanlainen kuin minä. Pääasiassa vietetään vapaa-aikaa kahdestaan, yhdessä kotona. Hän on ulospäin suuntautunut, mutta ei pidä melusta tai baarissa käymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Minäpäs olen extrovertti introvertti.

Sille on ihan oma sana, se on ambivertti. ;)

Joo olen inrtovertti, tää etätyö sopii mulle mainiosti.

Vierailija kirjoitti:

En kestä. Joskus ku mies ehdottaa et mennään kylään jollekin tai pyydetään joitain kylään nii joudun ihan kauhun valtaan. Miten pääsen tästä eroon? Haluaisin siis olla sellanen joka tykkää olla ja jutella ihmistenkaa mut miks en oo, mikä hiivatti mun päätä vaivaa?

Et mitenkään. Se on perustempperamentti, samalla tavalla kuin synnynnäinen pituus. Minustakin olisi kivaa olla sosiaalinen introvertti, joka kaipaa säännöllisin väliajoin puheseuraa, mutta en ole.

Mies menkööt vierailuille keskenään.

Harvakseltaan!

Suurimman osan ajan kulutankin kotona tietokoneella pelaten, että näin...

Vierailija kirjoitti:

En kestäkään. Siksi en seurustele kenenkään kanssa kauppojen kassoja lukuunottamatta. Niille voi sanoa päivää ja näkemiin, koska ovat neutraaleja henkilöinä.

Entäs jos sattuukin olemaan sun mutsis kassalla tai joku kaveri? Jäätkö jauhaan siihen pjaskaa sitten?

Vierailija kirjoitti:

Voiko introvertti oppia kestämään kumppaniaan eri tavalla, kuin muita ihmisiä? Haaveilen parisuhteesta, mutta en kestä ihmisiä, kuin pari minuuttia päivässä.

En voisi kuvitella asuvani kenenkään muun kanssa kuin nykyisen mieheni. Hän on minua paljon vanhempi, joten hän ei kutsu kavereitaan meille eikä vaadi lähtemään baareihin. Hänen vanhempansa ovat jo kuolleet eli ei ole myöskään anoppilassa käyntejä. Mies viihtyy hyvin urheilua seuraten ja itsekseen kuten minäkin. Tämä on minulle ihanteellinen tilanne, en koskaan voisi asua oman ikäiseni kanssa, jolla lappaa kavereita kylässä ja joka vaatii mukaan baareihin.

Olen melko sosiaalisessa työssä ja olen huomannut sen nostaneen toleranssiani, jaksan olla päivän muiden keskellä iloinen ja sosiaalinen. Mutta vastapainoksi vietän kaiken vapaa-aikani yksin, kaverien kanssa lähetellään viestejä mutta nähdään ehkä muutaman kerran vuodessa. Tämä sopii minulle hyvin. Korona ajasta olen kyllä nauttinut kun saa oikeasti olla rauhassa kotona, eikä kukaan kysele maanantaina että missäs on tullut viikonloppuna käytyä. :D

Itse en kovin hyvin jaksa sosiaalisia tilanteita ja väsyn helposti. Samalla uskon syynä olevan se, että minua muutenkin jännittää ne tilanteet ja on aika ikäviä kokemuksia ihmisistä muutenkin. Senkään takia en pysty olemaan niin rento ja oikeastaan en tiedä kumpi tilanne on pahempi se, että on iso porukka ( en saa sanottua paljon mitään) vai se, että olet kahdestaan jonkun ihmisen kanssa joka esim tenttaa jostain asiasta ja kyselee kaikesta. Menen molemmissa helposti jotenkin ihan ymmälleni. Sinänsä tykkäisin kyllä tutustua ihmisiin en väheksy ketään tai halua olla mikään ylpeä tms, mutta ne tilanteet ovat vaan aika vaikeita minulle. On muutenkaan tykkää kauheasti paljastaa itsestäni asioita ja en haluaisi keskustelun menevän liian henkilökohtaiseksi ainakaan heti. Kaipaan omaa aikaa kyllä, mutta toisaalta kaipaisin ihmisiä joiden kanssa voisi keskustella. En vaan oikein osaa olla sellainen luonteva ihminen. Olin joskus rohkeampi.

Olen introvertti ja valitsin puolisokseni miehen, joka viihtyy kaksistaan kotona, jolla ei ole paljon kavereita ja joka ei halua enää lapsia. Miehelläni on yksi aikuinen lapsi, se oli minusta suuri plussa eli ei vaadi minua enää tekemään lapsia. Lisäksi mieheni ei ole paljon sukulaistensa kanssa tekemisissä eli ei ole pakkokyläilyä. Jos en olisi tavannut miestäni niin olisin varmasti sinkku. Mieheni on varmaan ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa luonteemme ja tapamme käyvät niin hyvin yksiin. Vapaa-ajallamme olemme aina luonnossa tai mökillä, ei koskaan baareissa tai jossain kissanristiäisissä.

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kuin jotkut introvertit salaa pitäisivät itseään jotenkin erityisinä.

No niinhän ne pitävätkin. Nämä herrantertut ovat jostain ihme syystä ylpeitä normaalien käytöstapojen puutteestaan, kaikesta pöljän näköisestä murjottamisestaan, moukkamaisesta tervehtimättömyydestään, typerästä tavastaan vältellä silmiinkatsomista naapureiden kanssa taloyhtiön pihalla tai porraskäytävässä jne, koska he ovat niin "erikoisen syvällisiä ja hienoja introvertteja", etteivät heitä kiinnosta tällaiset näin maalliset ja epä-älylliset asiat kuin ystävällisyys, sosiaalisuus ja aivan normaali ja neutraali käytösetiketti, ja että he ovat niin monta kilometriä tällaisten triviaalijuttujen yläpuolella, että jos joku heiltä aivan normaalia käytöstä odottaa ilman mitään pelleilyjä, niin nämä vaatijat ovat "rasittavia tungettelijoita".

Nämä intromortit ja -vertit ovat jääneet jostain syystä huomiohakuisiksi pikkulapsiksi. Tämä introverssismi on jokin eriskummallinen elintasosairaus joka on ilmausta siitä, että osa ihmisistä ei viihdy individualistisessa, sekulaarissa ja liberaalissa demokratiassa jossa kaikki on sallittua ja jossa on jokseenkin mahdotonta keksiä enää mitään keinoa rikkoa perinteisiä soveliaisuusnormeja ja herättää pahennusta, niin että tämä lapsellinen ja väsynyt introverssistinen oikkuilu on heidän ainoa keinonsa leikkiä suurta kapinallista: kun nykyään ei enää ole James Deaneja, Minna Cantheja, Marianne Faithfulleja tai vaikka Bader-Meinhofeja, ja kun eivät sellaisiksi edes omat lahjat eivätkä rohkeus riittäisikään, niin ollaan sitten kuitenkin edes "introvertteja".

Maailma muuttuu alinomaa ja erilaiset maailmanajat tulevat ja menevät. Toivottavasti nämä lapselliset introvertit katoavat maan päältä pian hassuksi historialliseksi ilmiöksi kuten esim. lättähatut, hipit, punkkarit, jupit ja esim. junapelurit aikoinaan.

Onko tämä introverssismi muuten erityisesti naisten muotivillitys? Vai onko olemassa myös introverttipoikia?

Itse inhoan ihmisten kohtaamista esimerkiksi vaikkapa sinunlaistesi ihmisten takia -tekisit kohtaamisemme helpommaksi, jos antaisit itsestäsi turvallisen ja vaarattoman, harmittoman mutta empaattinen ja ystävällisen vaikutelman. Todennäköisesti kuitenkin aistisin ylimielisen asenteesi omaa tilaansa arvostavia ihmisiä kohtaan jo kaukaa ja vaihtaisin kadun puolta ennen kohtaamista. Tuliko mieleesi lainkaan, että tässä elämässä on voinut sattua ihmistä niin pahasti, ettei hän enää voi luottaa kehenkään tai mihinkään ja pahimmillaan on jopa kotinsa vanki pelkojensa takia? Silloin tuntemattoman kohtaamisen tuottama kipu voidaan välttää vain välttämällä tuntemattoman todennäköisesti kivulias kohtaaminen. Tiedän tiedän, sinunlaisellesi on turha sanoa mitään, joten tulemme jatkossakin kulkemaan kadun eri puolilla omiin suuntiimme.

Meidän "vakavasti" introverttien pitäisi perustaa jokin yhteisö jossa vois voimat yhdistää. Meitä tuntuu olevan tosin paljon. Paljon on työkyvyttöminä introvertteja ihmisiä joilla olisi paljon annettavaa työelämässäkin vaikka etätyön muodossa. Nykyinen yhteiskunta ei meitä riittävästi ymmärrä.

Olen erityisen introvertti, mutta teini-ikäinen tyttäreni taas oikein sosiaalinen 😅 hän ei viihdy yksin hetkeäkään vaan olisi aina kavereiden seurassa. Lapsen isä ei myöskään ole kovin sosiaalinen, vaan viihdymme lähinnä keskenämme. Ei meillä käy koskaan muita vieraita kun lapsen kavereita tai joskus harvoin isovanhemmat.

Kestän huonosti ja päivä päivältä huonommin. 

Intro sekä Vertti kirjoitti:

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kuin jotkut introvertit salaa pitäisivät itseään jotenkin erityisinä.

No niinhän ne pitävätkin. Nämä herrantertut ovat jostain ihme syystä ylpeitä normaalien käytöstapojen puutteestaan, kaikesta pöljän näköisestä murjottamisestaan, moukkamaisesta tervehtimättömyydestään, typerästä tavastaan vältellä silmiinkatsomista naapureiden kanssa taloyhtiön pihalla tai porraskäytävässä jne, koska he ovat niin "erikoisen syvällisiä ja hienoja introvertteja", etteivät heitä kiinnosta tällaiset näin maalliset ja epä-älylliset asiat kuin ystävällisyys, sosiaalisuus ja aivan normaali ja neutraali käytösetiketti, ja että he ovat niin monta kilometriä tällaisten triviaalijuttujen yläpuolella, että jos joku heiltä aivan normaalia käytöstä odottaa ilman mitään pelleilyjä, niin nämä vaatijat ovat "rasittavia tungettelijoita".

Nämä intromortit ja -vertit ovat jääneet jostain syystä huomiohakuisiksi pikkulapsiksi. Tämä introverssismi on jokin eriskummallinen elintasosairaus joka on ilmausta siitä, että osa ihmisistä ei viihdy individualistisessa, sekulaarissa ja liberaalissa demokratiassa jossa kaikki on sallittua ja jossa on jokseenkin mahdotonta keksiä enää mitään keinoa rikkoa perinteisiä soveliaisuusnormeja ja herättää pahennusta, niin että tämä lapsellinen ja väsynyt introverssistinen oikkuilu on heidän ainoa keinonsa leikkiä suurta kapinallista: kun nykyään ei enää ole James Deaneja, Minna Cantheja, Marianne Faithfulleja tai vaikka Bader-Meinhofeja, ja kun eivät sellaisiksi edes omat lahjat eivätkä rohkeus riittäisikään, niin ollaan sitten kuitenkin edes "introvertteja".

Maailma muuttuu alinomaa ja erilaiset maailmanajat tulevat ja menevät. Toivottavasti nämä lapselliset introvertit katoavat maan päältä pian hassuksi historialliseksi ilmiöksi kuten esim. lättähatut, hipit, punkkarit, jupit ja esim. junapelurit aikoinaan.

Onko tämä introverssismi muuten erityisesti naisten muotivillitys? Vai onko olemassa myös introverttipoikia?

Itse inhoan ihmisten kohtaamista esimerkiksi vaikkapa sinunlaistesi ihmisten takia -tekisit kohtaamisemme helpommaksi, jos antaisit itsestäsi turvallisen ja vaarattoman, harmittoman mutta empaattinen ja ystävällisen vaikutelman. Todennäköisesti kuitenkin aistisin ylimielisen asenteesi omaa tilaansa arvostavia ihmisiä kohtaan jo kaukaa ja vaihtaisin kadun puolta ennen kohtaamista. Tuliko mieleesi lainkaan, että tässä elämässä on voinut sattua ihmistä niin pahasti, ettei hän enää voi luottaa kehenkään tai mihinkään ja pahimmillaan on jopa kotinsa vanki pelkojensa takia? Silloin tuntemattoman kohtaamisen tuottama kipu voidaan välttää vain välttämällä tuntemattoman todennäköisesti kivulias kohtaaminen. Tiedän tiedän, sinunlaisellesi on turha sanoa mitään, joten tulemme jatkossakin kulkemaan kadun eri puolilla omiin suuntiimme.

TÄMÄ

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä introvertit lapsia? Itse viihdyn todella hyvin yksikseni kotona ja mietin lapsen hankintaa.. Onko oma lapsi kuitenkin eri juttu jota kestää paremmin kuin vieraita ihmisiä?

Mulla on kaksi lasta ja olen introvertti. Omat lapset on toki eri asia ja heidän kanssaan on kivaa.

Silti myönnän, että kipuilen vähän perheasian kanssa, koska koen että tarvitsen silloin tällöin aikaa olla yksin. Koska mieheni on myös introvertti ja sen lisäksi käsittämättömän saamaton tekemään yhtään mitään lasten kanssa, lopputulos on, ettei minulla ole mitään omaa aikaa :(

Kerran tai kaksi vuodessa käyn parin päivän työmatkoilla, ja ne illat hotellilla ovat minun ainoita hetkiä olla yksin useampi tunti putkeen. Kotona en ole koskaan yksin. Jos lapset lähtevät johonkin, minä olen mukana. Jos ne leikkivät ulkona tai naapurissa, mies nököttää kotona. Tämä tilanne käy itseasiassa niin paljon jaksamiseni päälle, että harkitsen eroa.

Kyllä mä töissä jaksan olla sosiaalinen ja varmasti hämää monia luulemaan, että olen aina sellainen iloinen, vitsikäs, naurava ja pidän ihmisistä. Toki monet tietävät, että ei mulla ole ystäviä ja vapaa-ajan vietän läppärin, Netflixin ja siivoamisen parissa (ei ehkä aina kaikkia). Maanantaina saattavat kysellä mitä teit viikonloppuna, mutta jo ennen kuin ehdin vastaamaan, niin tajuavat itsekin kuinka hölmö kysymys on kohdallani. Koska viikonloppuni ovat aina samanlaisia, olen kotona, en käy koskaan missään.

Nyt olen ollut torstaista asti yksin, en ole edes laittanut viestiä kellekään sukulaiselle, enkä todellakaan jutellut puhelimessa. Sarjamaraton on ollut käynnissä ja mikäs sen mukavampaa. Akut ladattu ja taas maanantaina jaksaa nähdä työkavereita.

Joku kysyi lapsista... Mulla on yksi, jo aikuinen lapsi. Hän onnekseni on samanlainen kuin minä, omissa oloissaan viihtyvä. Kun asuimme yhdessä, niin saatoimme nähdä toisiamme muutaman kerran päivässä, kun hän kävi vessassa ja haki ruokaa huoneeseensa. Ei välttämättä vaihdettu kuin parikytä sanaa päivän aikana. Joskus toki katselimme elokuvan tai muuten tv:tä yhdessä tai juttelimme kuulumiset ja/tai maailmanmenosta, mutta sen jälkeen palailimme omiin oloihimme. Molemmat olemme myös yökukkujia (lapsi oli ihan vauvasta asti illanvirkku aamuntorkku), niin sekin auttoi yhdessä elämistä, kun oli sama vuorokausirytmi. 

Lapseni kanssa ollaan nykyään paljon yhteyksissä, mutta joskus meille tulee pidempi katkos, kuten nyt vapun aikaan. Olen kuullut hänestä viimeksi keskiviikkona. Ei haittaa, en olisi jaksanutkaan mitään höpölöpöä nyt. Kylään kun hän tulee, niin yleensä ekat n. 30 min. jutellaan kaikki asiat läpi mitä on tapahtunut kummallekin ja sitten lopun ajan istutaan sohvalla omissa mietteissä, toinen näprää kännykkää ja toinen läppäriä. Eikä tunnu ollenkaan oudolta tai kiusalliselta.

Enimmäkseen ja suurinta osaa en kestäkään, siksi olen karsinut ihmissuhteet minimiin ja pyrin seurusyelemaan vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät väsytä minua.

Yleensä olen esim. juhlien jälkeen seuraavan päivän aivan poissa pelistä, niin väsynyt, että hyvä kun jalkeilla pysyn, vaikka olisin ollut selvin päin ja päässyt hyvissä ajoin petiin. Viimeisin työnantaja oli myös aivan käsittämäthömän uuvuttava ihminen, olin työpäivien jälkeen aina aivan loppu.