Miten olla lannistumatta?

up

Kyllä mä lannistun. Tälläkin hetkellä olen lannistunut koronan takia. 

Mutta tiedän, että nousen tästä taas. Pohjimmiltani olen sellainen, että en luovuta, en ikinä. Tämä on vain huono hetki, henkisesti vaikea sellainen. 

Olen luovuttanut nyt, liian monen lannistumisen ja nousun jälkeen. Viimeisimmän jälkeen en jaksanut enää nousta.

Hetkellinen lannistuminen on osa elämää. Kuin pieni lepotauko kesken pitkäkestoisen urheilusuorituksen.

Lannistumisen jälkeen nousee aina vastavoima; motivoituminen ja paluu pinnalle.

Muistan, että monella menee vielä huonommin.

onko joku mantra mitä hoette mielessänne tai lähdettekö vaikka pitkälle lenkille ?

Näillä mennään

Minä olen lannistunut siitä, että hallitus päätti, että koulut aloittavat taas keväällä.

Otan kaiken irti siitä. Lannistun romanttisesti. Pidän samat vaatteet päällä ja lojun pitkilläni.

Ehkä jotain lohduttavaa syötävää olisi tarjolla, mutta kieltäydyn ja murjotan sille.

Menen niin syvälle itseeni että melkein itku tulee päänsäryn kera. Otsa oikein tykyttää synkkään tahtiin.

Mun elämäni on tässä: ylhäältä alas, ylös, alas, alas, ylös, alas, ylös, alas x10000 ja sitten ei edes jaksa enää edes nousta. Ryömitään eteenpäin ja toivotaan vain, että joku vihdoin liiskaisi kuin torakan.

Vierailija kirjoitti:

Mun elämäni on tässä: ylhäältä alas, ylös, alas, alas, ylös, alas, ylös, alas x10000 ja sitten ei edes jaksa enää edes nousta. Ryömitään eteenpäin ja toivotaan vain, että joku vihdoin liiskaisi kuin torakan.

Surkuhupaista :D Tähän jotenkin kiteytyy koko suomalaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Mun elämäni on tässä: ylhäältä alas, ylös, alas, alas, ylös, alas, ylös, alas x10000 ja sitten ei edes jaksa enää edes nousta. Ryömitään eteenpäin ja toivotaan vain, että joku vihdoin liiskaisi kuin torakan.

Omituista. En rehellisesti osaa samaistua lainkaan. Omakin elämäni tuntuu usein tuollaiselta vuoristoradalta, mutta alhaalla ollessa sitä syntyy valtava sisäinen motivaatio pyrkiä takaisin ylös. Ikäänkuin motivaatio todistaa itselleen, että vielä sitä kykenee johonkin tässä maailmassa. Joka kerta uudestaan ja uudestaan tuo motivaatio putkahtaa esiin.

Vastaavasti ylhäällä ollessa tuntee olevansa jumala maan päällä. Tuntuu kuin tuhat elinkaarta ei riittäisi täyttämään sielun janoa elämän juhlistamista kohtaan. Koko olemassaolo on täynnä merkitystä, joka paistaa läpi jokaisesta detaljista, jonka aisteillaan kokee.

Ei kyllä onnistu minultakaan. Lannistuin ekan kerran gradua tehdessä, sitten töitä hakiessa, sitten ekojen potkujen aikana, sitten kun tuli ero avomiehestä. Nyt yritän rääppiä jostain motivaatiota oman kämpän ostoon ja lannistuttaa jo valmiiksi. Eilen välittäjä soitti että haluamani asunto meni jollekin muulle, ja tuokin minilannistus pääsi nyt joukon jatkoksi.

Kaipaan oikeasti sitä aikaa (0-22v, eli koulu, lukio, yliopisto) jolloin elämä oli helppoa, tavoitteet olivat kirkkaita ja saavutettavissa, ja kovalla työllä sai aina sen papukaijatarran. Jotenkin aikuiselämä tuntuu niin sekavalta, lannistavalta, epäselvältä ja epäreilulta, että usein haluan vain kääriytyä peittoon ja katsoa jotain piirrettyjä. Aina joku muu nappaa palkinnon (=työpaikan, asunnon, miehen) ja omilla toimilla ei ole mitään väliä.