Lue keskustelun säännöt.
Kenelläkään muulla salainen perhehelvetti?
29.04.2020 |
Moi. Haluan kai vain kirjoittaa jonnekin ja kysellä muiden kokemuksia.
Oletteko kokeneet korona-ajan lisäävän pelkoa & väkivaltaa jo muutenkin epätasapainoisessa suhteessa?
Lisään vielä, että tiedän, että pitäisi erota, ei ole lapsia. Olemme seurustelleet jo vuosikymmenen. Avopuolisoita puolet ajasta. Mieheni väkivaltaisuus on lisääntynyt ja hän on entistä arvaamattomampi.
Hän syyttää minua kaikesta, mikä hänellä on mennyt vikaan elämässä - eikä kykene reflektoimaan sitä, että minä en ole syypää hänen ahdinkoonsa. Hän on masentunut & ahdistunut, joten yritän ymmärtää.
Olen alkanut pelätä miestäni. Hän on toisinaan väkivaltainen. Henkistä väkivaltaa on tällä hetkellä joka päivä.
Hän tuntuu näkevän minut vihollisena, kaiken sen ikävän & surun ilmentymänä - vaikka en ole sitä hälle aiheuttanut. Alan olemaan epätoivoinen. En vain voi lähteä. Rakastan miestäni. Kukaan ei tiedä, miten hän minua kohtelee suljettujen ovien takana - paitsin naapurit varmaankin. Lisäksi hän rikkoo kodistamme kaiken minulle rakkaan suutuspäissään. Olen niin väsynyt ja loppu. Tuntuu, että hän imee minusta kaiken energian. Jos minä itken, on se aihe suuttua. Silti lohdutan päivittäin. MT-ongelmia on, joihin ei suostu hakemaan apua. No, ainakin tämän kirjoittaminen helpotti. Kukaan ei tiedä, joten tuntui hyvältä kirjoittaa asianlaita auki.
Onko muilla samanmoisia kokemuksia? Vertaistukea?
Kommentit (176)
"Rakastan miestäni". Tuo lause oli niin irrallinen tuosta sinun tekstistäsi, että vähän jopa kuvottaa. Ap, sinä et rakasta miestäsi. Sinut ajettu ja ahdistettu nurkkaan, narsistimiehesi on saanut sinut _uskomaan_, että rakastat miestäsi. Tee hyvä ihminen palvelus itsellesi ja eroa. Takaan, että et tule katumaan ja alat voimaan paremmin. Ansaitset hyvää oloa, et tuollaista helvettiä. Minulla on kokemusta vähän samankaltaisesta tilanteesta. Sitä oikeasti elää kuin kuplassa, sokaistuu sille henkiselle väkivallalle, ajattelee sen olevan normaalia. Se ei sitä ole.
Jos et sietäisi tuollaista henkistä väkivaltaa ystäviltäsi, miksi ihmeessä siedät sitä puolisolta? Puoliso, jonka kanssa vietät eniten aikaa maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun täytyy rakastaa ensin itseäsi, ennen kuin voit ryhtyä suhteeseen. Kun alat rakastaa itseäsi, tiedät arvosi etkä anna muiden kohdella sinua huonosti. Ap on hukannut itsensä, tuo juttu ei pääty hyvin. Ero on ainoa oikea ratkaisu.
Ajattele jotakin sulle läheistä ihmistä, ansaitsisiko hän samanlaisen suhteen kuin missä itse olet? Jos on vaikeaa nähdä oma arvosi, ulkoista itsesi siitä yhtälöstä.
Ja lähde, sulla voi olla vaikka kuinka onnellisia ja ihania aikoja edessä. Lähde, että voi alkaa parantumaan ja vahvistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vaan yksi elämä, MIKSI tuhlaat sen tuossa suhteessa? Rakkaus? Hän ei kuule rakasta sua, vaikka niin väittäisi.
En oikeasti tiedä, miksi olen niin liimaantunut tähän, miksi minun on niin mahdotonta lähteä - kai luulen, etten selviä enkä pärjää ilman häntä. Että hän on minun elämäni ainoa rakkaus. Että olen arvoton ja turha. Kuulen sitä kokoajan.
En itsekään usko hänen rakastavan minua enään, vain käyttävän turhaumiensa välikohteeksi - että olen vain likasampo. En edes usko ansaitsevani enempää.
Kiitos vastauksestasi. Arvostan kovasti.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös itse olin väkivaltaisessa/alistavassa suhteessa. Tilanne meni nyt liian pitkälle, ja lasten vuoksi oli pakko lähteä. Olin alkuun todella helpottunut, mutta nyt äärimmäisen ahdistunut. Itsen, masentelen ja kaipaan entistä puolisoani. Toivon salaa että palattaisiin yhteen ja kaikki olisi hyvin. Uskon että hän on elämäni rakkaus, josta ei vain pääse yli.
Ja samalla tiedän olevani väärässä. Enää ei ole hätää, kaikki on hyvin ja palata ei saa. Kai tuo on joku psyykkinen suojakeino tai jotain. Itse vuosia tolkutin etten tiedä mikä tuossa miehessä veti puoleensa, ja jatkan sitä edelleen. Toivon että stressi-/traumaterapian jälkeen mielikin ymmärtää tämän ja olo on hyvä taas.
Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.
Älä jää. Tässä käy niin, että tulee vahinkoraskaus. Se kärsimys voidaan viedä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Sinä olet nyt valinnan paikalla. Kärsiä ja kuolla, vai elää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vaan yksi elämä, MIKSI tuhlaat sen tuossa suhteessa? Rakkaus? Hän ei kuule rakasta sua, vaikka niin väittäisi.
En oikeasti tiedä, miksi olen niin liimaantunut tähän, miksi minun on niin mahdotonta lähteä - kai luulen, etten selviä enkä pärjää ilman häntä. Että hän on minun elämäni ainoa rakkaus. Että olen arvoton ja turha. Kuulen sitä kokoajan.
En itsekään usko hänen rakastavan minua enään, vain käyttävän turhaumiensa välikohteeksi - että olen vain likasampo. En edes usko ansaitsevani enempää.
Kiitos vastauksestasi. Arvostan kovasti.Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös itse olin väkivaltaisessa/alistavassa suhteessa. Tilanne meni nyt liian pitkälle, ja lasten vuoksi oli pakko lähteä. Olin alkuun todella helpottunut, mutta nyt äärimmäisen ahdistunut. Itsen, masentelen ja kaipaan entistä puolisoani. Toivon salaa että palattaisiin yhteen ja kaikki olisi hyvin. Uskon että hän on elämäni rakkaus, josta ei vain pääse yli.
Ja samalla tiedän olevani väärässä. Enää ei ole hätää, kaikki on hyvin ja palata ei saa. Kai tuo on joku psyykkinen suojakeino tai jotain. Itse vuosia tolkutin etten tiedä mikä tuossa miehessä veti puoleensa, ja jatkan sitä edelleen. Toivon että stressi-/traumaterapian jälkeen mielikin ymmärtää tämän ja olo on hyvä taas.
Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.
Se liittyy siihen, että suhde on traumaattinen ja tekijään syntyy traumaattinen side. Defenssit tekevät sen, että kieltää totuuden siitä kuinka pahasti on sattunut. Muuten voisi hajota. Toisaalta näissä miehissä on aina ne hyvät piirteet ja monia suhteita leimaa "satumainen" alku, jonka muistoa saattaa jäädä vaalimaan. Suhteen tapahtumat ovat monesti niin absurdeja ja kipeitä, että niistä ei edes osaa kertoa järkevästi toisille ihmisille saati itselle, vaikka haluaisi. Ne jäävät suhteen yhteisiksi salaisuuksiksi. Ne kokemukset ovat myös liima siinä missä satumainen alku. Yleensä häpeä sitoo myös suhteeseen voimakkaasti. Terapia ja aika auttaa. Suosittelen kirjallisuuden lukemista.
Muistan, kun jossakin ketjussa joku kirjoitti, että näillä miehillä on tunne-elämä 3-vuotiaan tasolla ja se on ainoa tapa ymmärtää heitä. Minua kommentti ärsytti jostain syystä paljon, pidin sitä ylimielisenä. Kävin oman eksäni käytöstä läpi koko suhteen historian ajalta ja kyllä se niin on, että hänellä on aikuisen elämän raamit, mutta en koskaan voisi luottaa häneen täysipainoisena vastuunsa kantavana aikuisena.
" . . mustalle silmälle olen keksinyt selityksen. Yleensä hän kuitenkin lyö tai potkii paikkoihin, mihin ei näe, kuten kylki, jalat, kädet. . . .kaikki omaisuuteni on kyllä tuhottu, kaikki äidiltäni saamat asiat, jopa ovet asunnosta. Jos olen mennyt piiloon.[/quote kirjoitti:
Hyi helskutti sentään.
Sitten saa lukea lehdestä, kun noita muijia menehtyy kun ne jää norkoileen koska tulee se viimeinen selkäsauna kahjolta puupäältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vaan yksi elämä, MIKSI tuhlaat sen tuossa suhteessa? Rakkaus? Hän ei kuule rakasta sua, vaikka niin väittäisi.
En oikeasti tiedä, miksi olen niin liimaantunut tähän, miksi minun on niin mahdotonta lähteä - kai luulen, etten selviä enkä pärjää ilman häntä. Että hän on minun elämäni ainoa rakkaus. Että olen arvoton ja turha. Kuulen sitä kokoajan.
En itsekään usko hänen rakastavan minua enään, vain käyttävän turhaumiensa välikohteeksi - että olen vain likasampo. En edes usko ansaitsevani enempää.
Kiitos vastauksestasi. Arvostan kovasti.Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös itse olin väkivaltaisessa/alistavassa suhteessa. Tilanne meni nyt liian pitkälle, ja lasten vuoksi oli pakko lähteä. Olin alkuun todella helpottunut, mutta nyt äärimmäisen ahdistunut. Itsen, masentelen ja kaipaan entistä puolisoani. Toivon salaa että palattaisiin yhteen ja kaikki olisi hyvin. Uskon että hän on elämäni rakkaus, josta ei vain pääse yli.
Ja samalla tiedän olevani väärässä. Enää ei ole hätää, kaikki on hyvin ja palata ei saa. Kai tuo on joku psyykkinen suojakeino tai jotain. Itse vuosia tolkutin etten tiedä mikä tuossa miehessä veti puoleensa, ja jatkan sitä edelleen. Toivon että stressi-/traumaterapian jälkeen mielikin ymmärtää tämän ja olo on hyvä taas.
Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.
Se liittyy siihen, että suhde on traumaattinen ja tekijään syntyy traumaattinen side. Defenssit tekevät sen, että kieltää totuuden siitä kuinka pahasti on sattunut. Muuten voisi hajota. Toisaalta näissä miehissä on aina ne hyvät piirteet ja monia suhteita leimaa "satumainen" alku, jonka muistoa saattaa jäädä vaalimaan. Suhteen tapahtumat ovat monesti niin absurdeja ja kipeitä, että niistä ei edes osaa kertoa järkevästi toisille ihmisille saati itselle, vaikka haluaisi. Ne jäävät suhteen yhteisiksi salaisuuksiksi. Ne kokemukset ovat myös liima siinä missä satumainen alku. Yleensä häpeä sitoo myös suhteeseen voimakkaasti. Terapia ja aika auttaa. Suosittelen kirjallisuuden lukemista.
Muistan, kun jossakin ketjussa joku kirjoitti, että näillä miehillä on tunne-elämä 3-vuotiaan tasolla ja se on ainoa tapa ymmärtää heitä. Minua kommentti ärsytti jostain syystä paljon, pidin sitä ylimielisenä. Kävin oman eksäni käytöstä läpi koko suhteen historian ajalta ja kyllä se niin on, että hänellä on aikuisen elämän raamit, mutta en koskaan voisi luottaa häneen täysipainoisena vastuunsa kantavana aikuisena.
Tämä on niin totta. Alku oli ihana. Suhde ihanimillaan oli ihana. Sitä kaipaan. Pää ei halua muistaa niitä huonoja juttuja. Ei lyömistä, ei kuristamista. Eikä niitä kehtaa kertoa. Silti kaipaan, ahdistun ja itken. Siitä syystä terapia. Tarvittaessa lääkkeetkin, vaikka en tiedä haluanko ruveta syömään niitä tuollaisen ihmiden takia, saada niistä "leiman" itselle. Mutta jotenkin tämä ahdistus on purettava. Ap, lähde sinäkin. Jos minä pystyin, niin sinäkin pystyt. Ennenkuin menee liian pitkälle.
Kuten moni on sanonut; ainoa tapa eheytyä ja elää on lähteä. Hankkia uusi puhelin, salainen numero ja kenties uusi paikkakunta, jota et kerro kenellekkään kuin heille jotka ovat 100% luotettavia.
Pelasta itsesi. Älä suojaa ja sääli miestäsi vaan anna hänelle anteeksi. Muutoin side ei katkea. Kaikki vie aikansa. Terveyskeskusläkärikin auttaa pääsemään terapiaan.
Ota vakavasti tilanteesi, älä roiku mielikuvitus rakkaustarinassa joka ei ole todellinen.
Lähde heti, vaikka tosiaan turvakodin kautta. Älä jätä takaovea raolleen. Vaihda työpaikkakin jos on tarpeen. Kesä edessä etätöitä voi tehdä vaikka miltä vuokramökiltä jne.
Kun pääsin pakoon, nukuin kolme vuorokautta. Vuoden kuluttua aloin terapian, jota kesti kaksi vuotta. Ihan noin niinkuin ohjeena, ei tämä tilanne hetkessä muutu, mutta pikkuhiljaa olet vapaa oma itsesi joka uskallat alkaa iloita elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai niin tuo anteeksi anto on siis sen vuoksi että miehesi on SAIRAS, et ole tekemisissä normaalin terveen ihmisen kanssa. Siksi ja sen ajatuksen avulla anteeksianto on mahdollinen. Jos jäät puolustelemaan häntä jäät valheeseen, anteeksianto tosiasioiden hyäksymisen kautta vapauttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vaan yksi elämä, MIKSI tuhlaat sen tuossa suhteessa? Rakkaus? Hän ei kuule rakasta sua, vaikka niin väittäisi.
En oikeasti tiedä, miksi olen niin liimaantunut tähän, miksi minun on niin mahdotonta lähteä - kai luulen, etten selviä enkä pärjää ilman häntä. Että hän on minun elämäni ainoa rakkaus. Että olen arvoton ja turha. Kuulen sitä kokoajan.
En itsekään usko hänen rakastavan minua enään, vain käyttävän turhaumiensa välikohteeksi - että olen vain likasampo. En edes usko ansaitsevani enempää.
Kiitos vastauksestasi. Arvostan kovasti.Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös itse olin väkivaltaisessa/alistavassa suhteessa. Tilanne meni nyt liian pitkälle, ja lasten vuoksi oli pakko lähteä. Olin alkuun todella helpottunut, mutta nyt äärimmäisen ahdistunut. Itsen, masentelen ja kaipaan entistä puolisoani. Toivon salaa että palattaisiin yhteen ja kaikki olisi hyvin. Uskon että hän on elämäni rakkaus, josta ei vain pääse yli.
Ja samalla tiedän olevani väärässä. Enää ei ole hätää, kaikki on hyvin ja palata ei saa. Kai tuo on joku psyykkinen suojakeino tai jotain. Itse vuosia tolkutin etten tiedä mikä tuossa miehessä veti puoleensa, ja jatkan sitä edelleen. Toivon että stressi-/traumaterapian jälkeen mielikin ymmärtää tämän ja olo on hyvä taas.
Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.
Se liittyy siihen, että suhde on traumaattinen ja tekijään syntyy traumaattinen side. Defenssit tekevät sen, että kieltää totuuden siitä kuinka pahasti on sattunut. Muuten voisi hajota. Toisaalta näissä miehissä on aina ne hyvät piirteet ja monia suhteita leimaa "satumainen" alku, jonka muistoa saattaa jäädä vaalimaan. Suhteen tapahtumat ovat monesti niin absurdeja ja kipeitä, että niistä ei edes osaa kertoa järkevästi toisille ihmisille saati itselle, vaikka haluaisi. Ne jäävät suhteen yhteisiksi salaisuuksiksi. Ne kokemukset ovat myös liima siinä missä satumainen alku. Yleensä häpeä sitoo myös suhteeseen voimakkaasti. Terapia ja aika auttaa. Suosittelen kirjallisuuden lukemista.
Muistan, kun jossakin ketjussa joku kirjoitti, että näillä miehillä on tunne-elämä 3-vuotiaan tasolla ja se on ainoa tapa ymmärtää heitä. Minua kommentti ärsytti jostain syystä paljon, pidin sitä ylimielisenä. Kävin oman eksäni käytöstä läpi koko suhteen historian ajalta ja kyllä se niin on, että hänellä on aikuisen elämän raamit, mutta en koskaan voisi luottaa häneen täysipainoisena vastuunsa kantavana aikuisena.
Tämä on niin totta. Alku oli ihana. Suhde ihanimillaan oli ihana. Sitä kaipaan. Pää ei halua muistaa niitä huonoja juttuja. Ei lyömistä, ei kuristamista. Eikä niitä kehtaa kertoa. Silti kaipaan, ahdistun ja itken. Siitä syystä terapia. Tarvittaessa lääkkeetkin, vaikka en tiedä haluanko ruveta syömään niitä tuollaisen ihmiden takia, saada niistä "leiman" itselle. Mutta jotenkin tämä ahdistus on purettava. Ap, lähde sinäkin. Jos minä pystyin, niin sinäkin pystyt. Ennenkuin menee liian pitkälle.
Ja jos niistä asipista kertoo jollekkin, iskee katumus että miksi piti kertoa. Kaikki olisi hyvin jos olisi vain ollut hiljaa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en koskaan ole pystynyt kellekkään kertoa että entinen mieheni kuristi mut tajuttomaksi. En tiedä miksi. Jotenkin häpeän sitä itse.
Tunnen itseni luuseriksi. Erosin miehestä joka ei ollut fyysisesti väkivaltainen mutta henkisestä väkivaltaa oli suhteessa paljon. Kaipaan miestä niin kovasti. Ajatukset solmussa :( tekisi mieli vaan yrittää järjestää asiat kuntoon miehen kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luuserit eivät arvosta itseään ja jäävät paskoihin suhteisiin
Minä.myös odottelin, että saisin alkuun niin kivan ja fiksun miehen takaisin..mutta se olikin vaan feikkiä häneltä..oli sitten alkoholisti, mielialahäiriöinen psykopaatti..ja pahemmaksi vaan muuttui. Lähdin...alkuun oli vaan patja lattialla, nyt jo nätti oma (vuokra) koti. Joka kerta, kun avaan kotiin tullessani ulko-oven, tunnen suunnatonta riemua siitä, ettei kukaan ole siellä riehumassa ja haukkumassa! Oli se semmoinen kokemus, 6 vuotta joista ehkä puolet hyvää..että opin olemaan ykson enkä kaipaa edes rakastumista, saati että asuisin kenenkään kanssa. Kenenkään ei tarvitse sietää tuollaista, ei sinunkaan ap. Juokse ja lujaa!
Kiitos vaimon facebook innon se on kyllä ihan julkista.
Te molemmat tarvitsette kipeästi hoitoa ja terapiaa.
Olet vajaaälyinen nyrkkeilysäkki
Aloittaja on varmaan jo pahoinpidelty kun mies on lukenut tämän keskustelun
Tule ap kertomaan, oletko saanut tehtyä jo jotain konkreettista pelastaaksesi itsesi pois tuosta helvetistä. Oletko soittanut jonnekin tukipuhelimeen? Harkitsetko turvakotiin menemistä? Onko sinulla vielä mitään suunnitelmaa, miten etenet? Täällä sinulla on paljon tukijoita ja kannustajia uuteen, turvalliseen ja parempaan elämään.