Kenelläkään muulla salainen perhehelvetti?

Ei kai alkoholi ole mukana?

Vitsi, mitä pazzzkan jauhamista! "Mä vaan niin rakastan, kun mä oon kynnysmatto." Ei juma, millaisia naisia onkaan olemassa. Kasvata selkäranka ja jätä se sekopäinen äijä. Toisaalta kyllä ansaitsette toisenne... 

Aikuisille ihmisille ei oikein riitä myötätunto, siis näille joilta puuttuu alkeellisin itsesuojeluvaisto kun niin "rakastavat". 

Heidän lapsiaan käy aivan helkkarin sääli. Sillä sellaisia näillä puupäillä yleensä aina taistelutantereella on siinä jatkuvassa keskinäisessä sairaassa sodassa ,jossa lapset ovat ainoa panttivanki joilla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta tilannetta minnekään ellei aikuinen vie turvaan näkemästä ja kuulemasta julmuuksia. Toivottavasti mahdollisimman moni vie edes lapset turvaan. Ja ajoissa. Vaikka rakastaisivatkin sitä miestä enemmän kuin henkeään ja lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisille ihmisille ei oikein riitä myötätunto, siis näille joilta puuttuu alkeellisin itsesuojeluvaisto kun niin "rakastavat". 

Heidän lapsiaan käy aivan helkkarin sääli. Sillä sellaisia näillä puupäillä yleensä aina taistelutantereella on siinä jatkuvassa keskinäisessä sairaassa sodassa ,jossa lapset ovat ainoa panttivanki joilla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta tilannetta minnekään ellei aikuinen vie turvaan näkemästä ja kuulemasta julmuuksia. Toivottavasti mahdollisimman moni vie edes lapset turvaan. Ja ajoissa. Vaikka rakastaisivatkin sitä miestä enemmän kuin henkeään ja lapsiaan.

Ei se ole itsesuojeluvaiston puutteesta kiinni. Ihmisen psyyke koittaa suojella uhria (vrt. Stockhom syndrome). Eikä se ole oikeasti rakkautta, uhrikin tietää sen pohjimmiltaan, mutta psyyke tekee tepposet.

Itse en ole suojellut tekijää, mutta kokenut itse väkivaltaa, mm. tuon tajuttomaksi kuristamisen. Minulle taitekohta oli nimenomaan lapsen tulo. Heti ensimmäisestä kerrasta kun lapsi joutui todistamaan tuota niin vihelsin pelin poikki. Ikinä lapsi ei joudu kärsimään takiani, äidinrakkaus on vahvempi. Edelleen koitan psyykkisesti toipua, mutta lapselleni olen sen velkaa etten ikinä palaa tuollaisiin oloihin. Kaikki on hyvin nyt.

Up

Ap, miten menee?

Vierailija kirjoitti:

Minulla kokemusta henkisestä väkivallasta reilun 20 vuoden ajalta.

Ei fyysistä väkivaltaa, ei alkoholin käyttöä (puoliso on absolutisti) ja kun ei juo itsekään en ole minäkään saanut edes jouluna viinilasillista ruoan kanssa ottaa, kun aikuiset lapset ovat kotona käyneet.

Niin asiaan.. hän oli alusta saakka sanotaanko haastava, mutta en halunnut nähdä sitä. Kai minulla oli tarve saada monien yksinäisten vuosien jälkeen vierelleni edes joku.

Hän mm pisteytti minut asteikolla 1-10 ja koskaan en päässyt yli 5, mutta alaspäin pääsin.

Olimme olleet yhdessä noin vuoden, kun hän uhkasi jättää minut ensimmäisen kerran ja minä rukoilin ja itkin, että älä jätä minua. Olet niin hyvä ja ihana mies, etten selviä ilman sinua.. tämä kuvio sitten toistui melkein joka vuosi! Hän saattoi jättämisen syyksi ilmoittaa ihan minkä asian tahansa (mutta syy löytyi aina minusta mm milloin valitin työkiireitä, väsymystä)

15 vuoden aikana olin ajautunut tilanteeseen etten enää jakanut, en jaksanut enää kuukausien mykkäkouluja, en ivailuja tyylitajuttomuudestani, en kuittailuja tyhmyydestäni, en kestänyt enää yksinäisyyden tunnetta, joten vähin äänin hankin asunnon ja lähdin.

Ensimmäiset 6kk olin päivittäin helpottunut ja onnellinen. Kotiin oli ihana mennä, kun tiesi ettei esim kukkakimpun ostamisesta tullut sanomista, tai jos halusin ostaa uudet sohvatyynyn päälliset sain ne rauhassa ostaa ilman pelkoa.

Mutta mitä tapahtui? Vuoden jälkeen itkin miehen oven takana ja pyysin päästä takaisin hänen luokseen! Lupasin muuttua, lupasin jatkossa olla hiljaa, olla juuri sellainen kuin hän haluaa, ja tehdä kaiken kuten hän parhaaksi katsoo kohdallani.

Mies päätti miten pukeudun (en pukeutunut tyylitajuttomasti kun hän valitsi hyvällä maulla vaatteeni) hiukset leikattiin miehen toivomalla tavalla, puhelin hankittiin miehen mieltymysten mukaan minulle, katsoin televisiosta miehen valitsemat ohjelmat, töitä tein miehen ohjeiden mukaan, ystävät jätin koska mies suositteli eristäytymään kaikista, en soitellut äidilleni, ostin miehen suositteleman auton jossa hänen valitsemat lisävarusteet (en ymmärtänyt tuolloinkaan) mihin niitä tarvitsin)

Näin jaksoin muutamia vuosia, mutta alkoi tuntuman hassulle ja oudolle ettei yli 40v nainen voi päättää omista asioistaan. Ja vaikka tuona aikana tein kaiken kuten pyydettiin sain osakseni mielenosoitus mykkäkouluja, kylmää ja etäistä kohtelua.

Paluuni jälkeen ei meidän suhteessa ollut enää läheisyyttä, ei halauksia, ei mitään mitä kahden aikuisen ihmisen suhteessa pitäisi olla.

Emme liikkuneet yhdessä, emme pitäneet lomia samaan aikaan, emme tehneet päätöksiä mistään yhdessä.

Olemme nyt tilanteessa josta ei ole muuta ulospääsyä kuin lähteä eri teille.

Olen väsynyt olemaan ns holhottava, koska kuitenkin olen työssäkäyvä aikuinen. Minulla on omat tulot joilla voin elää ihan omaa elämää.

Meillä on aina ollut omat rahat ja tilit. Mies ei ole rahoittanut elämästäni koskaan.

Varmaankin olen läheisriippuvainen, koska olen ollut kiinni tässä suhteessa jossa olen vain ollut hyvin onneton ja surullinen. En ole kokenut olevani tasavertainen kumppani. Koen olevani sukupuoleton, ei haluttava ruma ja vastenmielinen (kuitenkin nyt muutamat miespuoliset työkaverit ovat sanoneet, että olen hyvännäköinen, viehättävä, naisellinen ja ihan miellyttävä henkilö johon voisi joku vaikka tutustua)

Uskon, että seuraavan kerran kun lähden tästä suhteesta, olen jo niin voimakas etten enää palaa.

Harvoin nämä suhteen uudelleen lämmittämiset onnistuu, jonkin vuoksi siitä onnettomasta suhteesta on lähdetty.

Ei ole enää pelkkää läheiriippuvuutta tämä. Olet psykiatrisen avun tarpeessa, en ole ikinä lukenut mitään näin hirveää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisille ihmisille ei oikein riitä myötätunto, siis näille joilta puuttuu alkeellisin itsesuojeluvaisto kun niin "rakastavat". 

Heidän lapsiaan käy aivan helkkarin sääli. Sillä sellaisia näillä puupäillä yleensä aina taistelutantereella on siinä jatkuvassa keskinäisessä sairaassa sodassa ,jossa lapset ovat ainoa panttivanki joilla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta tilannetta minnekään ellei aikuinen vie turvaan näkemästä ja kuulemasta julmuuksia. Toivottavasti mahdollisimman moni vie edes lapset turvaan. Ja ajoissa. Vaikka rakastaisivatkin sitä miestä enemmän kuin henkeään ja lapsiaan.

Ei se ole itsesuojeluvaiston puutteesta kiinni. Ihmisen psyyke koittaa suojella uhria (vrt. Stockhom syndrome). Eikä se ole oikeasti rakkautta, uhrikin tietää sen pohjimmiltaan, mutta psyyke tekee tepposet.

Itse en ole suojellut tekijää, mutta kokenut itse väkivaltaa, mm. tuon tajuttomaksi kuristamisen. Minulle taitekohta oli nimenomaan lapsen tulo. Heti ensimmäisestä kerrasta kun lapsi joutui todistamaan tuota niin vihelsin pelin poikki. Ikinä lapsi ei joudu kärsimään takiani, äidinrakkaus on vahvempi. Edelleen koitan psyykkisesti toipua, mutta lapselleni olen sen velkaa etten ikinä palaa tuollaisiin oloihin. Kaikki on hyvin nyt.

Odotinkin koska Tukholma-syndrooma vedetään esiin.

Rakkaus lapseen ja halu suojella sitä pientä joka ei pyytänyt syntyä keskelle painajaista, täytyy mennä yli kaikkien sairaista parisuhteista aiheutuvien syndroomien.

Pelkuri äiti ja kahjo isä on lapsen tuho.

Yleensä naiset, jotka ovat väkivaltaisessa, tai narsistisessa suhteessa, eivät kykene normaaliin tasa-arvoiseen suhteeseen itsekään. Minä olen siis mies ja olen ollut muutaman kerran seurustelusuhteessa persoonallisuushäiriöisen naisen kanssa. Homma on ollut mulle täysin selvä, että en voisi tällaisten ihmisten kanssa mennä mihinkään parisuhteeseen ja alkaa perustamaan perhettä yms. Muutenkin mä monitoroin aina sitä tapailukumppania/tyttöystävää näiden ikävien piirteiden osalta... Valtaosalla naisista homma menee kuitenkin sillain, että miehille annetaan pakkeja väärän väristen kenkien ja muiden turhien syiden varjolla, mutta sitten saatetaan rakastua ikiajoiksi johonkin päihdeongelmaiseen ja väkivaltaiseen mieheen, joka ei sitoudu ja, joka hakkaa omia lapsiaan... Syy tähän rakastumiseen on psykopatologinen, sillä nainen tunnistaa tällaisen ongelmallisen miehen äidikseen samaan tapaan, kuin hän vauvana koki äitinsä. Mies on naisen silmissä samaan tapaan kaikkivoipainen, kuin oma äiti oli hänelle vauvana ja kaikkivoipaista hahmoa, eli ätiähän rakastettiin yli kaiken.

Tämä lapsiaan hakkaava ja naisen rahoilla elävä juoppo sitten ottaa naisen tunne-elämässä sen äidin paikan. Nainen ei tule koskaan kykenemään eroamaan tuollaisesta miehestä, vaan se on täydellistä rakkautta. Vastaavasti sitten nainen halveksuu normaaleja miehiä ja pitää niitä liian nössöinä. Tämä on myös valtava yhteiskunnallinen ongelma tällä hetkellä, sillä normaalit miehet jäävät yleensä kokonaan ilman naista. Samaan aikaan yhteiskunta, psykiatrit, poliisi, naiset ja nämä juoppoäijät leimaavat yhteen ääneen naistasaamattomat normaalit miehet "aikapommeiksi".

Maailmaa ja lajin lisääntymistä on viime aikoina hallinnut monopolin tavoin tämä kaikkivoipainen äitihahmo, joka uskonnollisessa mielessä myös Luciferina tunnetaan.

Jatkan vielä tuohon edelliseen viestiini, että näitä ongelmamiehiin rakastuvia naisia on kahta eri "tasoa". Lievempi/terveempi taso on sellainen, missä nainen ei erityisesti etsi tällaista ongelmaista miestä, mutta ajautuu sellaisen miehen kanssa parisuhteeseen ja perheen perustamiseen, kun sellaisen tapaa, eikä pysty jättämään miestä missään vaiheessa ongelmista huolimatta, vaan vie suhteen aina vaan syvemmälle ja syvemmälle.

Toinen, vaikeampi/sairaampi taso on sellainen, missä nainen varta vasten etsii itselleen tällaista ongelmaista miestä, koska tällaiset miehet ovat naisen mielestä ainoita seksuaalisesti kiinnostavia miehiä.

Yleensä tämän lievemmän tason edustajat ovat läheisriippuvaisia, omaavat läheisriippuvaisia piirteitä, tai ovat lievästi persoonallisuushäiriöisiä. Sairaamman tason edustajilla taas on yleensä vaikeampi persoonallisuushäiriö ja antisosiaalisen, tai huomionhakuisen persoonallisuushäiriön piirteitä.

Kiitos kaikista tukevista ja silmiä avaavista viesteistä.

En ole ap, mutta 6 vuotta elänyt perhehelvetissä päihderiippuvaisen. Tässä on koettu eristäminen läheisistä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, manipulointia ja kaikkea mahdollista. Tämä koronatilanne + tämän ketjun lukeminen sai silmäni avautumaan, ja lopulta ymmärrän missä tilanteessa olen ollut jo aivan liian kauan. Harmittaa menetetty elämä tältä ajalta, menetetyt ystävät ja heikentyneet välit muihinkin läheisiin. Ei ole nyt sitä kovasti kaivattua tukiverkkoa enää.

Mutta päätöksen olen nyt tehnyt ja nyt saa riittää. Eroan heti, kun se on taloudellisesti mahdollista. Aikaa tähän menee 1-2kk.

Pelottaa, miten minulle käy, kun ilmoitan erosta. Mies saattaa käydä käsiksi, hajottaa tavaroitani tai käydä lemmikkien kimppuun. Pidän myös todennäköisenä, että joudun lähtemään karkuun miestä omasta kodistani enkä usko, että mies suostuu lähtemään ja hyväksymään eron.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista tukevista ja silmiä avaavista viesteistä.

En ole ap, mutta 6 vuotta elänyt perhehelvetissä päihderiippuvaisen. Tässä on koettu eristäminen läheisistä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, manipulointia ja kaikkea mahdollista. Tämä koronatilanne + tämän ketjun lukeminen sai silmäni avautumaan, ja lopulta ymmärrän missä tilanteessa olen ollut jo aivan liian kauan. Harmittaa menetetty elämä tältä ajalta, menetetyt ystävät ja heikentyneet välit muihinkin läheisiin. Ei ole nyt sitä kovasti kaivattua tukiverkkoa enää.

Mutta päätöksen olen nyt tehnyt ja nyt saa riittää. Eroan heti, kun se on taloudellisesti mahdollista. Aikaa tähän menee 1-2kk.

Pelottaa, miten minulle käy, kun ilmoitan erosta. Mies saattaa käydä käsiksi, hajottaa tavaroitani tai käydä lemmikkien kimppuun. Pidän myös todennäköisenä, että joudun lähtemään karkuun miestä omasta kodistani enkä usko, että mies suostuu lähtemään ja hyväksymään eron.

Onnittelut ison päätöksen tekemisestä. Suosittelen soittamaan vaikka sinne naistenlinjalle tai nollalinjalle niin voitte laatia suunnitelman erosta kertomisen varalle. . Asuinpaikkasi sosiaalitoimikin varmaan auttaisi tilanteessasi?

Up

Ikävää kun tälläisillä asioilla provoillaan

Nyt apua hakemaan aidosti ja oikeasti jostain. Lähde, hanki oikeasti oma elämä. Pelko ei ole elämää. Oma elämä avautuu kyllä.❤️👍

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista tukevista ja silmiä avaavista viesteistä.

En ole ap, mutta 6 vuotta elänyt perhehelvetissä päihderiippuvaisen. Tässä on koettu eristäminen läheisistä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, manipulointia ja kaikkea mahdollista. Tämä koronatilanne + tämän ketjun lukeminen sai silmäni avautumaan, ja lopulta ymmärrän missä tilanteessa olen ollut jo aivan liian kauan. Harmittaa menetetty elämä tältä ajalta, menetetyt ystävät ja heikentyneet välit muihinkin läheisiin. Ei ole nyt sitä kovasti kaivattua tukiverkkoa enää.

Mutta päätöksen olen nyt tehnyt ja nyt saa riittää. Eroan heti, kun se on taloudellisesti mahdollista. Aikaa tähän menee 1-2kk.

Pelottaa, miten minulle käy, kun ilmoitan erosta. Mies saattaa käydä käsiksi, hajottaa tavaroitani tai käydä lemmikkien kimppuun. Pidän myös todennäköisenä, että joudun lähtemään karkuun miestä omasta kodistani enkä usko, että mies suostuu lähtemään ja hyväksymään eron.

Lähdet lemmikkien ja tavaroidesi kanssa ensin pois uuteen asuntoosi jonka hankit salaa mieheltä, ja ilmoitat erosta vasta sitten viestillä. Osoitetiedot salaiseksi ja kiellät kaikkia tuttujasi kertomasta osoitetta miehelle.

Älä edes harkitse mitään muuta vaihtoehtoa.