Kuvittelin elämän lapsettomana, uusi suhde nosti asian esiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et ole valmis siihen, että hoidat lapsen ja lapsiperhearjen yksin, ei kannata hankkia lapsia. En tiedä yhtä ainutta perhettä, jossa mies tekisi enemmän kuin nainen lasten suhteen, en toki väitä etteikö näitä olisi, mutta selvästi harvemmassa ovat. 

Tähän en ole valmis. Olisin valmis siihen, että kaikki jakautuu 50% ja parisuhde on hyvä. Siitä vaan ei ole taetta, en halua lasten takia jäädä huonoon suhteeseen, mutta en myöskään olla yh. Koska kaikki ei mene aina niin kuin suunnittelee, on pakko tätäkin miettiä.

Ap

Käytännössä kaikkea ei pysty jakamaan millään tasan vaan aina joutuu joustamaan. Parisuhde on silloin hyvä, kun mennään rintarinnan kumpikin omia vahvuuksia käyttäen. Jos lähdetään kalenteri kourassa laskemaan kuka teki milloin mitäkin tai jätti tekemättä ja mä tein silloin ja silloin sitä ja tätä ollaan kaukana hyvästä suhteesta.

Kuulostaa siltä, ettei lapsiperhe-elämä sovi sinulle. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta asia on hyvä tiedostaa.

Esim. en voisi ikinä vaatia puolisoani valvomaan öitä ennen työpäiviä, kun itse olen ollut hoitovapaalla. Yhden viikonloppuyön sai meillä nukkua se, joka on kotona lapsen kanssa. Näin tosiaan mentiin myös silloin, kun itse olin työelämässä ja puoliso kotona. Ja jos ei olisi esim valmis luopumaan harrastuksestaan lapsen saamisen vuoksi, niin en usko, että koko lapsihomma kannattaa, sen verran rankkaa touhua kuitenkin. Kyllä sitä täytyy haluta ihan tosissaan.

Nuo mainitsemasi pitkät yöunet ja harrastukset kuulostavat minun korvaani kyllä aika jonnin joutavilta pieniltä ja lapsellisilta asioilta kun vertailukohteena on kokonainen uusi ihmiselämä. Lapsen saaminen on niin suuri asia että mainitsemillasi asioilla ei ole merkitystä, jos aidosti lapsen haluaa.

Tämän vuoksi en suosittele sinulle kyllä lapsia. Kasva ensin vähän.

Jos omia biologisia lapsia ei ole ja niistä haaveilee, ei aikaa kannata käyttää sijaisperheenä toimimiseen.

Olin hyvin samanlainen, en ollut päälle 30 vuotiaana uraihmisenä koskaan vakavasti harkinnut äitiyttä, kunnes tapasin miehen, jolle se perhe oli ykkösasia. Vastuu perheen elättämisestä on 100% minulla (emme saa tukia, koska asumme urani vuoksi ulkomailla), lapsesta ja kodinhoidosta vastaa mieheni. Tottakai minäkin olen lapsen kanssa, mutta mies on koti-isänä ja hoitaa kodin. 

Monesti kuulen, kuinka nainen toivoo vastuun jakautumista 50-50, mutta ei kuitenkaan loppupeleissä ole siihen valmis. Vastuun lisäksi siinä jakautuu nimittäin päätäntävalta - sekä tärkeistä että vähemmän tärkeistä asioista. Vähemmän tärkeintä, lapsemme on harvemmin puettu erityisen kauniisti esimerkiksi. Miehen metodi lapsen ruokkimiseen, päiväuniin sekä "leikittämiseen" poikkeaa siitä, miten itse toimisin (omasta mielestäni ne voisi hoitaa paljon fiksummin, mutta minkäs teet). Isoista asioista olemme myös välillä eri mieltä - esimerkiksi joistain lapsen kasvatukseen liittyvistä jutuista.  Joudun nielemään useinkin mielipiteeni, vaikka ei todellakaan siltä tunnu. Onneksi sentään olemme myös todella paljon samaa mieltä, joten sinänsä mitään huolta ei ole, mutta näitä asioita tulee kuitenkin eteen. Koti on hoidettu miehen tyylillä, ei todellakaan omallani, mutta siihen on turha mennä valittamaan ja neuvomaan. Miestään ei tule työhöni neuvomaan minua. Voin lyödä vetoa, ettei monella riittäisi oikeasti tiukan paikan tullen kantti antaa miehen toimia aidosti omalla tyylillään, vaanjossain vaiheessa pettää pokka ja alkaa neuvomaan/tekee asian itse, koska sen saa hoidettua sillä tavalla nopeammin ja kätevämmin. Ja siihen se tasa-arvo sitten meneekin. 

Tasa-arvo todella on mahdollista näissäkin asioissa, mutta se ei ole aina helppoa eikä yksinkertaista. Eikä kivaa. Mutta jos todella olet valmis antamaan miehelle ohjat niiin en näkisi mitään isompaa huolta. Nautin äitiydestä suuresti ja koska en yritä kontrolloida enkä hallita, niin en koe äitiyttä myöskään stressaavana. Joten mieti, mihin olet oikeasti valmis. 

Kuulostat vanhalta itseltäni, joka mietti lapsenhankintaa. Nyt meillä on yksi lapsi, 3v ja hän herää joka aamu 5-6 aikaan riippumatta siitä mihin aikaan laittaa nukkumaan. Ei osaa vielä olla itsenäisesti aamulla. Aloin viettää unettomia öitä jo raskausaikana. Nyt en ole nukkunut kunnolla neljään vuoteen. Elämä on... erilaista. Harrastuksia ei jaksa edes ajatella. Eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Lasta rakastan kuitenkin enemmän kuin mitään.

Uskon, että vanhemmuuteen kasvaa.

Aina se ei ole helppoa, aina ei osaa toimia oikein, mutta antoisaa se on.

En ollut kokenut koskaan ns. ”vauvakuumetta”, mutta kun olin raskaana, se oli elämäni ihaninta aikaa.

Tsemppiä ratkaisuusi mikä se sitten onkin!

Vanhemmuuteen pitää heittäytyä ja sen oppii tekemällä. Et voi tietää, sopia, osata ja valmistautua kaikkeen. Mutta lapset ovat parasta elämässä eli aika merkityksetöntä olisi ilman heitä. Eivät lähellekään kaikki miehet luista vastuusta. Tunnen vain kunnollisia isiä. Tosi harva on edes eronnut.

Koskaan ei voi lasten hankintaa perustaa siihen, että toinen osapuoli hoitaa fifty-fifty. Mitä, jos toinen kuolee, vammautuu tai näistä todennököisimmin tuleekin ero.

Tässä ei pelkästään ole kyse omasta jaksamisesta vaan siitä, että sillä lapsella on oikeus rakastaviin vanhempiin, jotka omistautuvat lapseen 100%:sti ei 50%:sti. Toki täytyy olla omaa elämää ja aikaa, mutta ei niin, että lapsesta tuntuu, ettei äiti/isä halua häntä. Lisäksi kaikki lapsiperheen vastoinkäymiset (yövalvomiset, sairastumiset ym) ovat paljon raskaampia, jos lasta ei aidosti ole halunnut.

Voisitko mielestäsi olla sellainen äiti, jonka lapsi ansaitsee? Ja ei, kukaan äiti ei ole täydellinen ja aina jaksa leikkiä ja kestitä lasta, mutta toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan.

Älä homma lapsia, kadut kuitenkin

Ohis, mutta aina ihmettelen tätä, että mielikuvissa ikään kuin jo "valmistaudutaan" eroon, ihan vain sen takia koska tilastot sanovat, että no eroja tapahtuu. Osa jättää tästä syystä menemättä naimisiin, osa hankkimatta lapsia...

Minusta se on vain hieman pessimistinen lähtökohta. Tärkeintähän olisi tuntea kumppani niin hyvin, että esimerkiksi lapsen yrittämistä miettiessä ei enää tarvitsisi edes epäröidä, että entä jos erotaankin. Toki eroja voi tapahtua koska vain, mutta uskon, että pitkä ja vakaa parisuhde antaa myös aika hyvän kuvan siitä, miten parisuhde kestäisi haastavampiakin aikoja, kuten vauva-ajan.

Itse päätin, että naimisiin emme mene kumppanini kanssa ennen kun vähintään 3 vuotta on oltu yhdessä, koska biologisesti "vaaleanpunaisen silmälasit" haihtuvat (muistaakseni) viimeistään 2,5 vuoden seurustelun jälkeen, jos ovat haihtuakseen ja viimeistään tämän jälkeen vasta kumppaniin osaa suhtautua realistisemmin eikä vain rakastimisen hurmassa. Menimme naimisiin, kun olimme olleet yhdessä päälle 4 vuotta. Vähitellen jo pari vuottakin ennen tätä olin alkanut haaveilemaan lapsesta, vaikka en aikaisemmin ole ajatellut lasta haluavani. Vähitellen mieleni vain muuttui, mutta lipulta olin asiasta hyvinkin varma. Nyt yritys on käynnissä, mutta en näe järkeä siinä, että alkaisin tässä vaiheessa miettimään, että entä jos eroammekin. Sellainen ajattelu saisi itseni ainakin täysin vetäytymään lapsitoiveessa. Koen, että halu ja toive yhteisestä lapsesta vaatii myös hyvin vahvaa luottamusta omaan kumppaniin - tällöin voi edetä myös tässä asiassa suhteellisen turvallisin mielin.

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on maailman kurjin ja yksinäisin rooli, jossa ei pidä laskea mitään kenenkään muun varaan. Mitään ei pidä laskea muiden tuen varaan, ei henkisesti, ei fyysisesti, eikä taloudellisesti.

Äitiys ei ole maailman kurjin rooli. Mutta usein kyllä yksinäisin. Miehen on paljon helpompaa ottaa ja lähteä kuin naisen. Eli allekirjoitan kaiken muun, äitiyttä ei saa eikä pidä laskea kenenkään muun varaan. Mies voi luvata mitä tahansa - loppupeleissä ne on vain sanoja.

Lapsia voi tehdä jos haluaa. Jos vähänkin inhoaa ajatusta että voi eron/puolison kuoleman vuoksi hoitamaan lasta yksin, kannattaa olla lisääntymättä. 

Älä vaan lisäänny ja jaa älykkyyttäsi seuraavalle sukupolvelle.