Lue keskustelun säännöt.
Miten olette oppineet rakastamaan itseänne?
25.04.2020 |
En pysty. Järjellä tiedän, ettei minussa ole mitään vikaa - tai ei ainakaan sen suurempaa vikaa kuin muissakaan - mutta en pysty rakastamaan itseäni.
En, vaikka minulla on kehuva mies. Ja äitikin on kannustava.
Miten pääsisin tästä eteenpäin?
Kommentit (59)
En ole, miten voisikaan, kun muut osoittavat jatkuvasti, etten ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minäkään. Meditointi suosittelen.
Sitä teen päivittäin, ja sillä pääsee tilanteen yläpuolelle, mutta ei auta rakastamaan.
Ei tämä elämääni häiritse, mutta tiedän, että tästä pitäisipäästä yli. Mutta miten?
Ap
Ei onnistu. Tunnet itsesi liian hyvin, etkä osaa siloitella omia huonoja puoliasi merkityksettömiksi. Olet myös realisti, ja tiedät siksi, etteivät hyvät puolesi ole mitään ihmeellisen maininnan arvoisia. Lisäksi olet niin itsekeskeinen, että välität tästä asiasta eli itsestäsi ja omasta mielipiteestäsi liikaa, etkä voi keskittyä sen sijaan muihin elämässäsi oleviin hyviin ihmisiin ja asioihin.
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä katkaisin välini niihin ihmisiin, jotka nauttivat mitätöimisestäni (tuohan voi olla vaikka miten hienovaraista). Olen lukenut paljon psykologista kirjallisuutta ja perusajatus on että, oma ajattelusi vaikuttaa tunteisiisi ja siten jaksamiseesi. Usein vaan tuon itsevihan juuret ovat jo lapsuudessa koetuissa nöyryytyksissä. Sieltä ne pitäisi kaivaa auki ja hoitaa.
Se vielä, että tämä aika on täynnä vertailua ja kilpailua ja pistetyttämistä. Siitä voi sanoutua täysin irti, mkä voi kyllä vaatia paljon työtä. MUtta se, että näkee itsensä ja elämänsä arvokkaana no matter what, ei suostu jonkun alistajan nälvimäksi. Hetkessä nuo asiat ei muutu.
Itse ajattelen, että vaikka henkilö olisi ulkoisesti kuinka näyttävä, jos hän on tyhjä kuori, hän on tyhjä kuori. Sieluton. Ennen vanhaan ihmiset oli vaikka minkä näköisiä, mutta heissä oli luonnetta ja sielua. Nyt näkee yhä enemmän pelokkaita klooneja valkoisissa tennareissaan. En halua tulla sellaiseksi. Mieluummin vaikka jonkun mielestä ruma ja omituinen kuin kiiltävä zombi-klooni.
Vierailija kirjoitti:
Ei onnistu. Tunnet itsesi liian hyvin, etkä osaa siloitella omia huonoja puoliasi merkityksettömiksi. Olet myös realisti, ja tiedät siksi, etteivät hyvät puolesi ole mitään ihmeellisen maininnan arvoisia. Lisäksi olet niin itsekeskeinen, että välität tästä asiasta eli itsestäsi ja omasta mielipiteestäsi liikaa, etkä voi keskittyä sen sijaan muihin elämässäsi oleviin hyviin ihmisiin ja asioihin.
Näinhän se on. Ei minulle merkitse muiden kehumiset. Juuri viikolla minua kehuttiin työn merkeissä sadan ihmisen edessä. Ei tuntunut miltään.
Inhoan huonoja puoliani, vaikka kukaan (miestä lukuunottamatta) ei oikeasti niitä huonoja puoliani tiedä, koska saan piilotettua ne.
En pyöri oman navan ympärillä - meditointi on opettanut siitä pois - mutta en myöskään ole kiinnostunut muista ihmisistä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Totuus on, että muut ihmiset eivät voi sinua nostaa. Sinun on nostettava itse itsesi.
Samoin kuin muut ihmiset eivät voi auttaa minua rakastamaan itseäni. Minun pitää itse tehdä se.
Tsemppiä meille molemmille! Toivottavasti löydämme tien.
Ap
Olen nyt nelikymppisenä ymmärtänyt, etten anna enää kenenkään kohdella minua huonosti, en kotona, töissä tai missään, enkä edes itse saa enää kohdella itseäni huonosti.
Huono lapsuus, pari huonoa ihmissuhdetta ja huono itsetunto.
Katson usein itseäni peilistä. Ennen näin epäonnistuneen ihmisen, jota piti lytätä ja haukkua heti aamusta alkaen, ettei se vaan tuntisi itseään ja oloaan hyväksi.
Nyt katson peiliin ja näen ihmisen, joka ei ole täydellinen mutta hän on nätti, hymyilevä ja opettelee pitämään itsestään.
Itseinho on minussa sen verran syvällä, että irti päästäminen on hankalaa. Asioita täytyy käsitellä ja työstää.
Parempaan päin kuitenkin menossa.
Voimia teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Totuus on, että muut ihmiset eivät voi sinua nostaa. Sinun on nostettava itse itsesi.
Samoin kuin muut ihmiset eivät voi auttaa minua rakastamaan itseäni. Minun pitää itse tehdä se.Tsemppiä meille molemmille! Toivottavasti löydämme tien.
Ap
Terapian avullakaan en ole oppinut, miten itsensä nostaisi. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa elämääni. Ero ei toisi minulle rauhaa eikä turvaa, tämän on useampikin terapeutti ymmärtänyt. Olen kalterittomassa vankilassa, monessakin mielessä. Olen tämä ketä lainasit.
Pitää hyväksyä itsensä. Siinä ei merkitse muut ihmiset ja heidän kehut tai haukut.
Tutustu itseesi ja ole rehellinen. Haasta itsesi vaikka jossain urheilulajissa. Huomaat että pystyt oppimaan uusia taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
minä katkaisin välini niihin ihmisiin, jotka nauttivat mitätöimisestäni (tuohan voi olla vaikka miten hienovaraista). Olen lukenut paljon psykologista kirjallisuutta ja perusajatus on että, oma ajattelusi vaikuttaa tunteisiisi ja siten jaksamiseesi. Usein vaan tuon itsevihan juuret ovat jo lapsuudessa koetuissa nöyryytyksissä. Sieltä ne pitäisi kaivaa auki ja hoitaa.
Se vielä, että tämä aika on täynnä vertailua ja kilpailua ja pistetyttämistä. Siitä voi sanoutua täysin irti, mkä voi kyllä vaatia paljon työtä. MUtta se, että näkee itsensä ja elämänsä arvokkaana no matter what, ei suostu jonkun alistajan nälvimäksi. Hetkessä nuo asiat ei muutu.
Itse ajattelen, että vaikka henkilö olisi ulkoisesti kuinka näyttävä, jos hän on tyhjä kuori, hän on tyhjä kuori. Sieluton. Ennen vanhaan ihmiset oli vaikka minkä näköisiä, mutta heissä oli luonnetta ja sielua. Nyt näkee yhä enemmän pelokkaita klooneja valkoisissa tennareissaan. En halua tulla sellaiseksi. Mieluummin vaikka jonkun mielestä ruma ja omituinen kuin kiiltävä zombi-klooni.
Ei minun elämässäni ole enää alistajia. En myöskään koe tätä aikaa kilpailuna. Ikää minulla on jo enemmän.
Olen myös lukenut paljon, osaan hyvin vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini. Olen antanut anteeksi menneisyydelle. Tätä työtä olen tehnyt jo 15 vuotta. Lähes kaikki kivet on käännetty.
Enkä minä päivittäin vihaa itseäni. Mutta tiedän, että deep inside en rakasta itseäni. Miten käännän tämän viimeisen kiven?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt nelikymppisenä ymmärtänyt, etten anna enää kenenkään kohdella minua huonosti, en kotona, töissä tai missään, enkä edes itse saa enää kohdella itseäni huonosti.
Huono lapsuus, pari huonoa ihmissuhdetta ja huono itsetunto.
Katson usein itseäni peilistä. Ennen näin epäonnistuneen ihmisen, jota piti lytätä ja haukkua heti aamusta alkaen, ettei se vaan tuntisi itseään ja oloaan hyväksi.
Nyt katson peiliin ja näen ihmisen, joka ei ole täydellinen mutta hän on nätti, hymyilevä ja opettelee pitämään itsestään.
Itseinho on minussa sen verran syvällä, että irti päästäminen on hankalaa. Asioita täytyy käsitellä ja työstää.
Parempaan päin kuitenkin menossa.
Voimia teille!
Voisitko avata, miten työstät ja käsittelet? Siis konkreettisesti.
Joku on sanonut, että pitäisi katsoa itseään silmiin peilistäja sanoa minä rakastan sinua.
Minä en tähän pysty.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää hyväksyä itsensä. Siinä ei merkitse muut ihmiset ja heidän kehut tai haukut.
Tutustu itseesi ja ole rehellinen. Haasta itsesi vaikka jossain urheilulajissa. Huomaat että pystyt oppimaan uusia taitoja.
Alkuosaata olen samaa mieltä.
Loppuosasta olen eri mieltä: itsensä rakastaminen ei liity mitenkään siihen, mitä minä osaan. Eikö itseäön pitäisi rakastaa, vaikka ei osaisi eikä edes kykenisi oppimaan mitään?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Totuus on, että muut ihmiset eivät voi sinua nostaa. Sinun on nostettava itse itsesi.
Samoin kuin muut ihmiset eivät voi auttaa minua rakastamaan itseäni. Minun pitää itse tehdä se.Tsemppiä meille molemmille! Toivottavasti löydämme tien.
ApTerapian avullakaan en ole oppinut, miten itsensä nostaisi. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa elämääni. Ero ei toisi minulle rauhaa eikä turvaa, tämän on useampikin terapeutti ymmärtänyt. Olen kalterittomassa vankilassa, monessakin mielessä. Olen tämä ketä lainasit.
Sinun pitää ensimmäisenä oppia laittamaan itsellesi rajat.
https://paranemisenavain.fi/wp-content/uploads/2016/01/Omat-oikeudet.pdf
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Totuus on, että muut ihmiset eivät voi sinua nostaa. Sinun on nostettava itse itsesi.
Samoin kuin muut ihmiset eivät voi auttaa minua rakastamaan itseäni. Minun pitää itse tehdä se.Tsemppiä meille molemmille! Toivottavasti löydämme tien.
ApTerapian avullakaan en ole oppinut, miten itsensä nostaisi. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa elämääni. Ero ei toisi minulle rauhaa eikä turvaa, tämän on useampikin terapeutti ymmärtänyt. Olen kalterittomassa vankilassa, monessakin mielessä. Olen tämä ketä lainasit.
Sinun pitää ensimmäisenä oppia laittamaan itsellesi rajat.
https://paranemisenavain.fi/wp-content/uploads/2016/01/Omat-oikeudet.pdf
Ap
Tiedän. Tätä harjoittelen terapian avulla. Itseasiassa minä olen myös lukenut hyvin paljon psykologiaa ja teoriassa tiedän hyvin paljon asioita, mutta käytännössä niitä on hankala soveltaa itseensä kaikesta tiedosta huolimatta.
Minä olen alkanut sanomaan vastaan niille "äänille", jotka minua haukkuvat. Siis tarkoitan sitä, että kun esim. mielessä pyörii joku törkeys, jonka joku on minulle joskus sanonut tai tehnyt, alan sanomaan sille vastaan. Saatan mielessäni raivota sille kovastikin, haukun sen pystyyn, lyttään sen, osoitan sille, että se on itse kaikkia niitä asioita, joilla minua kuvailee. Tämä helpottaa minua. Mikään loputon anteeksiantaminen ei ole juurikaan helpottanut. Joskus täytyy sanoa vastaan lujasti, eikä alistua kaikkeen.
Uskon myös, että se ettei ole omanarvontuntoa näkyy olemuksesta. Ikään kuin otsassa lukisi "Lyö minua". Siihen sitten monet ilkeät, itsekin rikkinäiset ihmiset tarttuvat. Sontaa tulee jatkuvasti niskaan ja näin syntyy kierre, joka saa aikaiseksi mielikuvan, että minä en ole mitään. Sen täytyy olla totta, koska kaikki ovat sitä mieltä! Minulle on auttanut se, että olen pakottanut itseni kävelemään selkä suorassa ja katson ihmisiä silmiin. Pyrin elekielelläni viestittämään, että minä olen ok itseni kanssa, vaikka tunnetasolla se ei pitäisikään paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt nelikymppisenä ymmärtänyt, etten anna enää kenenkään kohdella minua huonosti, en kotona, töissä tai missään, enkä edes itse saa enää kohdella itseäni huonosti.
Huono lapsuus, pari huonoa ihmissuhdetta ja huono itsetunto.
Katson usein itseäni peilistä. Ennen näin epäonnistuneen ihmisen, jota piti lytätä ja haukkua heti aamusta alkaen, ettei se vaan tuntisi itseään ja oloaan hyväksi.
Nyt katson peiliin ja näen ihmisen, joka ei ole täydellinen mutta hän on nätti, hymyilevä ja opettelee pitämään itsestään.
Itseinho on minussa sen verran syvällä, että irti päästäminen on hankalaa. Asioita täytyy käsitellä ja työstää.
Parempaan päin kuitenkin menossa.
Voimia teille!Voisitko avata, miten työstät ja käsittelet? Siis konkreettisesti.
Joku on sanonut, että pitäisi katsoa itseään silmiin peilistäja sanoa minä rakastan sinua.
Minä en tähän pysty.Ap
Tuo itseä peiliin katsominen on kyllä valitettavasti paras tapa. Jos et siihen pysty niin sano peiliin katsomatta. Sano: "minä rakastan itseäni". Sitä pitää jankuttaa jos haluaa tuloksia. Kyllä, ensiksi joudut valehtelemaan itsellesi, mutta jonain päivänä huomaat että uskot siihen mitä sanot. Jos et milloinkaan muulloin pysty niin jankuta tuota itsellesi kun laitat nukkumaan, mieluiten juuri kun olet nukahtamassa. Silloin alitajunta on valmis vastaanottamaan ja uskomaan mitä sille sanot. Alitajunta vaikuttaa kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en tiedä itsekään. Minulla ei ole kannustavaa puolisoa, päinvastoin vetäisee aina maton jalkojen alta, vanhempani samaten, pilaisivat lapsuuteni ja veivät ihmisyyteni pahoinpitelemällä ja mitätöimällä. Koskaan en ole ollut mitään, minulle on saanut tehdä mitä vain, minulla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Vasta neljänkympin korvilla olen tajunnut olevani itsekin ihminen. Terapian avullakaan en ole päässyt tavoitteeseeni enkä saanut ihmisarvoani takaisin.
Totuus on, että muut ihmiset eivät voi sinua nostaa. Sinun on nostettava itse itsesi.
Samoin kuin muut ihmiset eivät voi auttaa minua rakastamaan itseäni. Minun pitää itse tehdä se.Tsemppiä meille molemmille! Toivottavasti löydämme tien.
ApTerapian avullakaan en ole oppinut, miten itsensä nostaisi. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa elämääni. Ero ei toisi minulle rauhaa eikä turvaa, tämän on useampikin terapeutti ymmärtänyt. Olen kalterittomassa vankilassa, monessakin mielessä. Olen tämä ketä lainasit.
Sinun pitää ensimmäisenä oppia laittamaan itsellesi rajat.
https://paranemisenavain.fi/wp-content/uploads/2016/01/Omat-oikeudet.pdf
Ap
Tiedän. Tätä harjoittelen terapian avulla. Itseasiassa minä olen myös lukenut hyvin paljon psykologiaa ja teoriassa tiedän hyvin paljon asioita, mutta käytännössä niitä on hankala soveltaa itseensä kaikesta tiedosta huolimatta.
Samassa veneessä siis ollaan...
Ap
Ap
En minäkään. Meditointi suosittelen.