Miten olette oppineet rakastamaan itseänne?

En tiedä. Minä vielä elän itsepetoksessa, jossa muka kuvittelen rakastavani itseäni, mutta tämä kestää vain sen ajan, kuin joku muu kohtelee minua huonosti. Valitsen lähelleni ihmisiä, jotka ovat julmia, käyttävät hyväkseen, pettävät, ovat väkivaltaisia jne. En tee tätä mitenkään tietoisesti, mutta tämä tuntuu olevan kaava. Kun olen tällaisessa suhteessa, jossa joku muu kohtelee minua huonosti, osaan suhtautua itseeni myötätuntoisesti, rakastaa itseäni ja pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka ei ansaitsisi tällaista. Kun hankkoudun tällaisesta ihmisestä eroon, voin hetken todella hyvin, mutta pikkuhiljaa alan kohdella itse itseäni huonosti. Ilmeisesti koen tämän alitajuisesti raskaampana, koska ennen pitkää taas hakeudun sellaisen ihmisen läheisyyteen, joka kohtelee minua huonosti, tällöin itse voin taas kohdella itseäni hyvin. Pointti siis, että jonkun täytyy aina osoittaa minulle arvottomuuteni, joko minun itseni tai jonkun muun. Häpeän ja vihaan tätä, enkä ole löytänyt tietä ulos. Ongelma on myös varmasti siinä, että yritän ostaa itselleni oikeutta olla olemassa pärjäämällä hienosti joillain elämän osa-alueilla. Jos epäonnistun tällaisessa, menen peili eteen ja haukun itseni ihan maan rakoon ja pakotan itseni tekemään/harjoittelemaan epäonnistuneen asian ja niin kauan kuin onnistun, rankaisen itseäni jollain epäonnistumisesta. Rankaisu voi sisältää esim, että siihen saakka, kun olen onnistunut siinä missä epäonnistuin, en saa syödä kuin x asian päivässä, täytyy juosta x km viikossa, saa nukkua maksimissaan x tuntia yössä ja sitä missä epäonnistuin/en osannut tms. Täytyy harjoitella x tuntia päivässä niin pitkään kuin sen osaan. Ja pidän rangaistuksista kiinni. Samoin rankaisen itseäni jos vaikka puoliso pettää, etsin siihen syyn itsestäni ja yritän hävittää tämän syyn.

Minua hävettää tämä ja haluaisin päästä tästä eroon. Haluaisin olla onnellinen, mutta en osaa perustella itselleni, miksi minulla olisi oikeus olla onnellinen. Nyt olen käynyt jonkin aikaa terapiassa, mutta vieläkään en ole pystynyt selvittämään mistä tämä kumpuaa. Toivon, että tästä joskus pääsee eroon. Ne hetket kun osaan olla itselleni myötätuntoinen ovat hienoja. Haluaisin, että niitä olisi enemmän ja ne eivät vaatisi sitä, että joku muu kohtelee minua väärin.

En ole, vihaan läskejäni. Painonpudotusprojekti on toki jo käynnissä. En vain kerrassaan voi hyväksyä itsessäni sellaista "vikaa", jonka voin muuttaa.

Olin jo välillä haksahtaa tähän "rakasta itseäsi sellaisena kuin olet" -hulltukseen kun aloin nähdä tuloksia. Pian aloinkin sallia itselleni lisää herkkuja  ja kevyempiä treenejä. No arvaahan sen mitä käy.

Nyt olen taas alkuperäisillä jäljilläni ja tuloksia näkyy. Minulle ei vaan kerrassaan toimi kuin "do or die" -lähestymistapa, ainakaan painonpudotuksessa. Ehkä te naiset osaatte suhtautua itseenne lempeämmin ja silti saada tuloksia aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt nelikymppisenä ymmärtänyt, etten anna enää kenenkään kohdella minua huonosti, en kotona, töissä tai missään, enkä edes itse saa enää kohdella itseäni huonosti.

Huono lapsuus, pari huonoa ihmissuhdetta ja huono itsetunto.

Katson usein itseäni peilistä. Ennen näin epäonnistuneen ihmisen, jota piti lytätä ja haukkua heti aamusta alkaen, ettei se vaan tuntisi itseään ja oloaan hyväksi.

Nyt katson peiliin ja näen ihmisen, joka ei ole täydellinen mutta hän on nätti, hymyilevä ja opettelee pitämään itsestään.

Itseinho on minussa sen verran syvällä, että irti päästäminen on hankalaa. Asioita täytyy käsitellä ja työstää.

Parempaan päin kuitenkin menossa.

Voimia teille!

Voisitko avata, miten työstät ja käsittelet? Siis konkreettisesti.

Joku on sanonut, että pitäisi katsoa itseään silmiin peilistäja sanoa minä rakastan sinua.

Minä en tähän pysty.

Ap

Tuo itseä peiliin katsominen on kyllä valitettavasti paras tapa. Jos et siihen pysty niin sano peiliin katsomatta. Sano: "minä rakastan itseäni". Sitä pitää jankuttaa jos haluaa tuloksia. Kyllä, ensiksi joudut valehtelemaan itsellesi, mutta jonain päivänä huomaat että uskot siihen mitä sanot. Jos et milloinkaan muulloin pysty niin jankuta tuota itsellesi kun laitat nukkumaan, mieluiten juuri kun olet nukahtamassa. Silloin alitajunta on valmis vastaanottamaan ja uskomaan mitä sille sanot. Alitajunta vaikuttaa kaikkeen.

Eli itsensä pitää aivopestä.

Kuten kerroin, olen kaikki muut kivet kääntänyt, minulla on hyvät rajat nykyään, mutta tätä en ole käyttänyt. Kokeillut olen. Tuntui falskilta.

Ap

Mä en pysty rakastamaan itseäni, koska koen niin suurta syyllisyyttä monesta asiasta. Lapsuus oli turvaton, enkä ollut kovinkaan hyvä sisarus tai lapsi. Aikuisena olen ollut ajoittain liian vähän jaksava vanhempi ja kireä, helposti ärtyvä. En ole myöskään jaksanut olla parempi puoliso, vaikka puolisoni on ahkera, kunnollinen, rehellinen.

Nuo em. asiat hävettävät, mutta jotenkin yritän pienin askelin olla parempi näitä läheisiä kohtaan, vanhemmat tosin jo edesmenneitä. Ja yritän noudattaa Juha Tapion laulun sanoja: "Sanat, jotka sanot, rakentakoon sovintoo"

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Minä vielä elän itsepetoksessa, jossa muka kuvittelen rakastavani itseäni, mutta tämä kestää vain sen ajan, kuin joku muu kohtelee minua huonosti. Valitsen lähelleni ihmisiä, jotka ovat julmia, käyttävät hyväkseen, pettävät, ovat väkivaltaisia jne. En tee tätä mitenkään tietoisesti, mutta tämä tuntuu olevan kaava. Kun olen tällaisessa suhteessa, jossa joku muu kohtelee minua huonosti, osaan suhtautua itseeni myötätuntoisesti, rakastaa itseäni ja pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka ei ansaitsisi tällaista. Kun hankkoudun tällaisesta ihmisestä eroon, voin hetken todella hyvin, mutta pikkuhiljaa alan kohdella itse itseäni huonosti. Ilmeisesti koen tämän alitajuisesti raskaampana, koska ennen pitkää taas hakeudun sellaisen ihmisen läheisyyteen, joka kohtelee minua huonosti, tällöin itse voin taas kohdella itseäni hyvin. Pointti siis, että jonkun täytyy aina osoittaa minulle arvottomuuteni, joko minun itseni tai jonkun muun. Häpeän ja vihaan tätä, enkä ole löytänyt tietä ulos. Ongelma on myös varmasti siinä, että yritän ostaa itselleni oikeutta olla olemassa pärjäämällä hienosti joillain elämän osa-alueilla. Jos epäonnistun tällaisessa, menen peili eteen ja haukun itseni ihan maan rakoon ja pakotan itseni tekemään/harjoittelemaan epäonnistuneen asian ja niin kauan kuin onnistun, rankaisen itseäni jollain epäonnistumisesta. Rankaisu voi sisältää esim, että siihen saakka, kun olen onnistunut siinä missä epäonnistuin, en saa syödä kuin x asian päivässä, täytyy juosta x km viikossa, saa nukkua maksimissaan x tuntia yössä ja sitä missä epäonnistuin/en osannut tms. Täytyy harjoitella x tuntia päivässä niin pitkään kuin sen osaan. Ja pidän rangaistuksista kiinni. Samoin rankaisen itseäni jos vaikka puoliso pettää, etsin siihen syyn itsestäni ja yritän hävittää tämän syyn.

Minua hävettää tämä ja haluaisin päästä tästä eroon. Haluaisin olla onnellinen, mutta en osaa perustella itselleni, miksi minulla olisi oikeus olla onnellinen. Nyt olen käynyt jonkin aikaa terapiassa, mutta vieläkään en ole pystynyt selvittämään mistä tämä kumpuaa. Toivon, että tästä joskus pääsee eroon. Ne hetket kun osaan olla itselleni myötätuntoinen ovat hienoja. Haluaisin, että niitä olisi enemmän ja ne eivät vaatisi sitä, että joku muu kohtelee minua väärin.

Loistava oivallus sinulta, että sinun täytyy aina löytää joku, joka osoittaa arvottomuutesi.

Olen itse huomannut vähän samaa. Aina pitää löytää ongelma. Jos sen saa ratkaistua, niin sitten aina tulee uusi ongelma tilalle.

Ehkä tämänkin ketjun aloittaminen vain osoittaa, että minulla ei ollut parempaa ongelmaa käsillä...?

Ap

Samaa tahtoisin tietää itsekin. Minä en kuule törkeyksiä, mutta en kyllä saa kehujakaan. Luulen, että ihmisenä en vain kiinnosta ketään. Mulla on kiva mies ja lähiperhe muutenkin. Kaikki kohtelee ihan hyvin, mutta mulla on heidänkin kanssaan tunne, että pitävät minusta vain siksi että olen verisukulainen, joten se kuuluu asiaan ja ettei ole parempaakaan tarjolla juuri nyt. Tai että on olo, että ei minussa ole juuri sellaisia piirteitä, joista he erityisesti pitäisivät tai arvostaisivat. Ja tosiaan itse en kyllä tule toimeen itseni kanssa. Joitain päiviä on, että asiat sujuvat, mutta yleisfiilis on kyllä huono. Välillä kyseenalaistan omia ajatuksia, että voiko olla oikeasti mahdollista että jossain ihmisessä ei ole mitään hyvää, että ei osaa yhtään mitää ja on niin sisältä kuin ulkoisestikin jotenkin huono ja epäkelpo. Ja ajattelen että ei kai se nyt oikeasti voi olla mahdollista, ettei mikään olisi hyvää. Mutta sitten siitäkin ajattelee, että yritän nyt vain psyykata itseäni arvostamaan itseäni, vaikkei todellista perustaa sille ole. Kyllähän tämä asia vaikuttaa ihan kaikkeen, siis siihen miten kohtaa muita ihmisiä, miten uskaltaa tarttua haasteisiin( tai siis ei uskalla) ja tekee asioita jne.  Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiskeleville!

sun sisäisen aikuisen tehtävä on huolia ja helliä sitä sisäistä lastasi. Ihan samalla tavalla kuin kun haluat hyvää muille, halua myös itsellesi! Opettele vaikka ensin tunnistamaan rajasi ja älä anna kenenkään kävellä niiden yli, tai jos annoitkin niin totea ja tunnista se. Pistä stoppi asialle jossain vaiheessa. Harjoitteluahan tämä vaatii.

❤️

En rakasta ainakaan kehoani, sitä minkä mielikuvan saan itsestäni, kun ajattelen itseäni "ulkoapäin". Mutta sisäisesti kai rakastan itseäni jollain tavalla. Kuvittelen olevani jotain millä ei "itsessään" ole ominaisuuksia, kuten luonteenpiirteitä, vaan ne ovat "saatuja" ja tavallaan sattumanvaraisia. Niitä ominaisuuksia joskus inhoankin, mutta en itseäni. Minä olen kokija, yleisö, keskus, tuntija. Ja haluan Minulle hyvää koettavaa. Mutta minää taas haluan joskus vähätellä, ettei se luulisi itsestään liikoja.

Kukaan muu kuin Minä ei koskaan kohtaa Minua. Muille välittyy vain ulkonäköni, luonteeni, esille tuodut ajatukset, tunteet, teot jne. Sitä muiden tuntemaa minua en ehkä rakasta, mutta olen oppinut hiljalleen hyväksymään paremmin. Se on uuden, (puoli)romanttisen ihmissuhteen ansiota. Olin pitkään yksin. En pystynyt hyväksymään itseäni. Nyt tuntuu vähän huijaamiselta, että muilta saatu hyväksyntä auttaa. Itsensä hyväksymisen voi minä hetkenä vain menettää, jos se on kiinni muista ihmisistä.

Pysymällä pois tällaisilta palstoilta.

29 jatkaa: Minua ällöttää ajatus, että seisoisin peilin edessä sanomassa rakastavani itseäni. Tai että sanoisin niin edes mielessäni itselleni juuri nyt. Kokeilin nyt sanoa tuon, kuiskasin nopeasti "minä rakastan itseäni" ja sitten vielä "mä rakastan mua". Ton sanominen sai vain ajattelemaan itseäni enemmän ja toi inhoa itseä kohtaan.

Voi kun omatkin ongelmat oisi noin pieniä.

Omalle luonteelle ja ulkonäölle ei voi mitään ne on vaan hyväksyttävä, niin kuin moni muukin asia tässä maailmassa, enkä minäkään haluaisi kaikkeen sopeutua, mutta pakko näemmä on...

En kyllä näkisi että nää ongelmat on mitenkään kovin pieniä. Päinvastoin. Itse uskon, että jos ihmisen tulee itsensä kanssa toimeen, tuntee itsensä ja omat rajansa yms, arvostaa itseään, niin kyllä se heijastuu myös ulkopuolelle ja nimenomaan positiivisesti. Koska tuntuu, että aika usein ongelmat ihmissuhteissa kumpuaa just niistä ihmisten omista sisäisistä ongelmista, epävarmuuksista. Tai että mielestäni kaikki lähtee juuri siitä suhteesta itseensä eli jos itsen kanssa on hyvä olla niin se näkyy positiivisesti ihmissuhteissa ja kaikessa tekemisessä, heijastuu ulospäin ja luo muillekin hyvää. 

Pakon edessä. Minä olen ainoa ihminen koko maailmassa, jonka kanssa minun täytyy elää loppuelämäni jokainen hetki. Se on helpompaa, kun rakastan itseäni edes vähän.

Up

Hei ap,

Kommenttiesi perusteella kuulostat kovin ankaralta itseäsi kohtaan. Olet ilmeisesti tehnyt paljon töitä itsetuntemuksen -ja arvostuksen kanssa ja odotat siinä(kin?) itseltäsi suoritusta, jolla ansaitset sen, että kokisit rakastavasi itseäsi. En toki tiedä onko näin, arvailen vain vastaustesi perusteella.

Tässä lajissa, jota elämäksikin kutsutaan, ei jaeta arvosanoja. Joskus täytyy nähdä ne pienet pilkahdukset, jolloin koet olosi hyväksi ja sitten lähteä vaalimaan niitä ja lisätä niitä. Ole armollinen itsellesi ja muista; hyvää ei tarvitse ansaita.

Kenen ääni se on, joka sanoo, ettet ole rakastettava? Onko se omasi vai lapsuudesta jonkun läheisen, jonka toivoit rakastavan ja huomaavan sinut? Aina syy ei löydy lapsuudesta, mutta siellä voi olla siemenet siihen ja varsinkin meillä (?) laman lapsilla; vanhempamme olivat niin kuormittuneita, etteivät resurssit riittäneet joustavaan ja sensitiiviseen vanhemmuuteen. Kuten huomaat, painin itsekin samojen asioiden kanssa eikä minulla ole vastauksia, mutta näitä olen itse pohtinut.

Mikä se on se juttu, missä uskovaiset ruoskii itseään ? 

Oletteko kokeilleet sellaista juttua ?

Zinc

Minä olen aina rakastanut itseäni. Olen ajatellut, että minä itse olen ainoa, joka minua ymmärtää ja johon voin aina luottaa. Olen itseni paras ystävä, rakastan itseäni, en tarvi muita. Toki on kiva jos joku kehuu ja pitää, mutta se on harvinaista, pärjään ilmankin.

- Lapsena koin että vanhempani eivät rakastaneet minua (ihan "hyvä perhe", mutta elämä lähinnä yksinäisyyttä ja moittimista)

- Koululaisena olin erilainen, kaverit jättivät yksi toisensa jälkeen, lopulta roikuin sosiaalisen häpeän pelossa ihmisen kanssa, josta en itse lainkaan pitänyt.

- Naimisiin menin epätoivoisena ekan ihmisen kanssa, joka suostui siihen ja oli edes jotenkin hyvän näköinen ja sosiaalis-ekonomiselta asemaltaan lupaava. No, avioliitto ei koskaan ole ollut onnellinen eikä läheinen.

Jäljellä olen vain minä. Se riittää. Kavereita ei ole, en edes halua.

Täytyy rakastaa itseään, vasta sen jälkeen voi rakastaa muita. :)

Itse rakastin itseäni viimeksi joskus lapsena. Sitten kaikki kiusaamiskokemukset sekä nöyryytykset ja yksinäisyys veivät sen kaiken pois. Nyt en vieläkään osaa rakastaan itseäni ja ajoittain olen tyytyväinen johonkin, mutta sitten taas en ja tavallaan se kokonaiskuva on kielteinen. Olen ehkä tyytyväisempi silti sisäiseen minääni kuin ulkoiseen ja tavallaan olen ylpeä itsestäni joissakin asioissa, kuten siinä etten ole paha ihminen ja osaan ajatella muita sekä minulla on mielikuvitusta sekä iloa kuitenkin siellä jossakin, vaikka välillä vaikeaa yms.