Lue keskustelun säännöt.
Miten olette oppineet rakastamaan itseänne?
25.04.2020 |
En pysty. Järjellä tiedän, ettei minussa ole mitään vikaa - tai ei ainakaan sen suurempaa vikaa kuin muissakaan - mutta en pysty rakastamaan itseäni.
En, vaikka minulla on kehuva mies. Ja äitikin on kannustava.
Miten pääsisin tästä eteenpäin?
Kommentit (59)
Ei oo hyvä tolleen "uhrautua", siinä voi piillä katkeroitumisvaara. Koska jossain vaiheessa raja tulee vastaan, jos ei ole koskaan asettanut itseään nro 1 omassa elämässään. Lisäks on helpompi nähdä muissa hyvää ja olla suvaitsevainen ihmisiä kohtaan yleisesti, jos hyväksyy ittensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On nämä niin kummallisia ongelmia. En ole koskaan elämäni aikana ajatellut koko asiaa. En minä tiedä rakastanko itseäni? Koko kysymyksen asettelukin on älytön. En edes ymmärrä mitä tässä tarkoitetaan. Minä olen minä ja sillä selvä!
-50+mies
Itse olet vaan se tärkein tekijä joka sinut määrittelee. Puhu itsellesi kauniisti ja arvostavasti. Kehu itseäsi saavutuksistasi.
Jo nuorena tajusin ettei minua kukaan muu tässä maailmassa rakasta, se on minun oma tehtäväni. Ainakaan kukaan mies ei rakasta riittävästi. Itsekkäitä ovat he.
No, äitiys kyllä muutti sitä käsitystä. Lapsesi rakastaa. Ja koirasi.
Että oikein mies kehumassa. Kuvittele itsesi tilanteeseen, että tuo itseinho estää koko parisuhteen muodostumisen, niin ehkä se vähän valottaa miten hyvin on asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu että rakastan itseäni ja myös pitkät itsevihakaudet on johtuneet siitä että en ole pystynyt tekemään itseäni onnelliseksi. Suurin ongelmani elämässä on aina ollut se että muut ei ole rakastaneet minua. Kotoa tuli elämän evääksi tunne etten ole rakkauden arvoinen. Kodin ulkopuolella olisi ollut rakkautta tarjolla mutta silloin en tunnistanut sitä ja jäin suurelta osin ilman. Minäkin olen elänyt suurimmaksi osaksi onnettomana.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon paras!
Et ole, koska silloin kun rakastaa omia ominaisuuksiaan rakastaa automaattisesti myös muiden samoja ominaisuuksia. Silloin on yhtä hyvä eikä parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin täytyy löytää sisältään rakkaus ihan mitä tahansa hyvää kohtaan, sitten kun rakkaus tunteena on tuttu sitä voi alkaa laajentaa omiin ominaisuuksiin. Mutta kyllä meistä jokainen sisimmässään itseään rakastaa, siksi vastoinkäymiset eli kärsimystä tuottavat asiat on niin tuskallisia.
Asia ei häiritse elämääsi, mikä siis on vikana? Inhoat huonoja puoliasi, kaikki meistä inhoaa. Etkö välitä itsestäsi? Siitä, mitä sinulle tapahtuu? Terveydestäsi ja hyvinvoinnistasi? Vai onko ongelmana ainoastaan se, ettet voi myöntää rakastavasi itseäsi? Olet kuitenkin työstänyt ongelmiasi, menneisyyttäsi jne. niin pitkälle etteivät ne asiat enää kuormita sinua. Sehän on hieno juttu ja kertoo, että kyllä sinä välität itsestäsi - eli rakastat.
Minullakin suunnaton itseinho on iän ja kokemusten ja ymmärryksen myötä kääntynyt enemmän empatiaksi ja rakkaudeksi. Rakastan siis kyllä itseäni, vaikka myös inhoan ja olen pettynyt itseeni monessa suhteessa. En huolehdi itsestäni, en välitä tulevaisuudestani. Se sisäsyntyinen rakkaus on jotenkin jäänyt vaiheeseen varmaan jo lapsena. Mutta kuitenkin - olen täällä ja ymmärrän, ettei minussa ole mitään perustavanlaatuista vikaa, muuta kuin ne ongelmat jotka on lapsuuden ja nuoruuden kokemusten myötä syntyneet. Sille minä en voi mitään. On vaan hankalaa elää itseni kanssa. Tämmöisessä viha-rakkaussuhteessa. Toinen puoli haluaa minulle pelkästään hyvää, toinen puoli haluaa tuhota minut lopullisesti. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko tämä "itsen rakastaminen" olla sekin jokin elämäntaitokirjallisuuden ja naistenlehtien luoma tavoite? Että joka päivä pitäisi pystyä hirveästi rakastamaan itseään? Eikö ole riittävää että pystyy jota kuinkin hyväksymään itsensä vikoineen päivineen? Eihän ketään toistakaan ihmistä rakasta joka hetki. Joskus voi jopa ajoittain inhota itseään ja sekin on ok ja osa ihmisyyttä. Voisiko ajatella että itsensä rakastamisen sijaan opettelisi olemaan itselle armollisempi?
Vierailija kirjoitti:
On nämä niin kummallisia ongelmia. En ole koskaan elämäni aikana ajatellut koko asiaa. En minä tiedä rakastanko itseäni? Koko kysymyksen asettelukin on älytön. En edes ymmärrä mitä tässä tarkoitetaan. Minä olen minä ja sillä selvä!
-50+mies
Et selvästi tiedosta saaneesi paljon rakkautta ja hyväksyväsi itsesi täysin. Kommenttisi on tavallaan tärkeä koska rakkaudettomat näkee millaista elämä muilla on. Mutta kysymyksen asettelu ei ole älytön jos sinä et sitä satu ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omien ajattelumallien muuttaminen on mahdollista, mutta siihen pitää tehdä työtä. Kannattaa tehdä kirjallinen konkreettinen suunnitelma, mihin kirjaat itsellesi tehtäväksi erilaisia itsensähyväksymisharjoituksia päivittäin. Juuri noita katso peiliin ja kerro omia hyviä piirteitä, kerro rakastavasi itseäsi. Meditaatio ja mindfullness.
Mutta myös kannattaa lähteä sieltä pään sisältä pois. Tee jotain omasta mielestä tärkeitä asioita, hyviä asioita muille, tämä auttaa itseäsi näkemään sinut hyvänä tyyppinä.
Pistäkää ulkonäkö kuntoon kaikilta niiltä osin mihin itse voi vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
minä katkaisin välini niihin ihmisiin, jotka nauttivat mitätöimisestäni (tuohan voi olla vaikka miten hienovaraista). Olen lukenut paljon psykologista kirjallisuutta ja perusajatus on että, oma ajattelusi vaikuttaa tunteisiisi ja siten jaksamiseesi. Usein vaan tuon itsevihan juuret ovat jo lapsuudessa koetuissa nöyryytyksissä. Sieltä ne pitäisi kaivaa auki ja hoitaa.
Se vielä, että tämä aika on täynnä vertailua ja kilpailua ja pistetyttämistä. Siitä voi sanoutua täysin irti, mkä voi kyllä vaatia paljon työtä. MUtta se, että näkee itsensä ja elämänsä arvokkaana no matter what, ei suostu jonkun alistajan nälvimäksi. Hetkessä nuo asiat ei muutu.
Itse ajattelen, että vaikka henkilö olisi ulkoisesti kuinka näyttävä, jos hän on tyhjä kuori, hän on tyhjä kuori. Sieluton. Ennen vanhaan ihmiset oli vaikka minkä näköisiä, mutta heissä oli luonnetta ja sielua. Nyt näkee yhä enemmän pelokkaita klooneja valkoisissa tennareissaan. En halua tulla sellaiseksi. Mieluummin vaikka jonkun mielestä ruma ja omituinen kuin kiiltävä zombi-klooni.
Muuten ihan hyvää pohdintaa, mutta mun mielestä on omituista liittää ulkonäkö noin vahvasti sielunelämään. Kaikkia ei kiinnosta vaatteet niin paljon, että ne jaksaisi etsiä omaa tyyliään. Jos kuitenkin haluaa näyttää joten kuten hyväksytyltä, niin sitten kannattaa napata muodissa olevat vaatteet, koska niitä saa kaikkialta ja se tyyli on yleensä helppo luoda. Lisäksi ne ihmiset voi ihan rehellisesti pitää niistä valkoisista tennareista. Se vallitseva muoti ei ole lähtökohtaisesti mitenkään huonompi/parempi kuin se sun mahdollisesti ruma ja omituinen tyyli.
Itsensä rakastamisesta. Kannattaa aina vessassa käydessään katsoa itseään peilistä suoraan silmiin ja sanoa "rakastan sinua". Vaikka sitä ei aluksi edes pystyisi sanomaan sitä tarkoittaen, on se silti tosi voimakas kokemus. Jos minulla on itseinho päällä, alan helposti itkemään.
Jos haukut itseäsi rumasti, niin pysähdy hetkeksi ja sano "annan sinulle anteeksi". Anteeksianto on oikeasti tosi voimakas kokemus ja jos keskityn siihen anteeksi antamiseen hetken aikaa, niin se itseinhotilanne yleensä laukeaa.
Jospa ajattelisit ihan toisella tavalla? Mitä tarkoittaa itsensä rakastaminen? Minulla on jälkikasvua, mutta ai että voi joku piirre ottaa pattiin aivan totaalisesti, vaikka oma lapsi onkin. Minulla on lemmikki, ja kyllä sille on huudettu naama punaisena välillä, vaikka muuten ihana onkin. Moni asia mistä pitää paljon, on välillä suorastaan raivostuttava.
Ettei tällainen itsensä rakastamispuhe olisi tuulesta temmattua? Mitä on rakkaus, osaatko ensin vastata siihen? Minulle rakkaus on sen ymmärtämistä että jokainen olento, ihminen, eläin, kivi, ja kasvi on täällä olemassa omine ominaisuuksineen, ja jokaisella täällä olevalla on olemisen oikeutus jo sillä että on olemassa. Ei kissakaan tee muuta kuin kissamaisuuksiaan, jokainen vähän eri tavalla. Saati voikukka. Minulle rakkaus on muiden olemisen sallimista ja hyväksymistä että näin on. Monei ajattelee rakkauden jonain elokuvatouhuna, joten meissä on eroa joa pelkästään rakkaus-sanan määrittelyssä!
Eli ettet nyt vaatisi itseltäsi liikoja, tai jotain sellaista joka pääsee aina karkuun, koska määrittely voi mys muuttua kun sen saavuttaa.
Moni haluaa mm. parisuhteen miehen kanssa jossa on vaikkapa nyt kunnioitusta, rehellisyyttä, ja komea ulkonäkö. Kun tällainen löytyy, nämä ominaisuudet eivät ajan kuluttua enää riitäkään, vaan toisen pitäisi olla myös montaa muuta asiaa, tai tyytymättömyys hiipii mieleen.
Jos tästä nyt ymmärs ap tai kukaan muukaan mitään :D
Huhhuu ap, tule nyt kommentoimaan kun ketjun kerran aloitit!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On nämä niin kummallisia ongelmia. En ole koskaan elämäni aikana ajatellut koko asiaa. En minä tiedä rakastanko itseäni? Koko kysymyksen asettelukin on älytön. En edes ymmärrä mitä tässä tarkoitetaan. Minä olen minä ja sillä selvä!
-50+mies
Et selvästi tiedosta saaneesi paljon rakkautta ja hyväksyväsi itsesi täysin. Kommenttisi on tavallaan tärkeä koska rakkaudettomat näkee millaista elämä muilla on. Mutta kysymyksen asettelu ei ole älytön jos sinä et sitä satu ymmärtämään.
On totta, että minulla oli hyvä koti lapsena. Äitini halasi meitä vaikka olimme jo teini-ikäisiäkin, onneksi sentään vain kotona. Kyllähän se teininä olisi nolottanut, jos kaverit olisi nähneet. En vaan ole koskaan ajatellut, että vanhemmat ei rakastaisi omia lapsiaan.
-50+mies
Niin en tiedä :( minä vihaan omaa ääntäni, nauruani, luonnettani siis melkeinpä kaikkea en vain tykkää itsestäni🤷🏼♀️ harva läheisistäno oikeasti tietää kuinka paljon vihaan itseäni enkä näistä viitsi muille puhua. Minkäs sille voi.. en ymmärrä miten koskaan voisin rakastaa itseäni
Olen vähän eri mieltä tässä asiassa ja uskon, että rakastan muita todella paljon ja läheiset ihmiset ihmiset ovat minulle erittäin tärkeitä ( ne harvat mitä minulla on). Silti en voi rakastaa itseäni kovinkaan paljon. Toisten takia olen silti valmis tekemään melkein mitä vaan ja haluan auttaa muita.