Oliko vanhemmalla ikäpolvella nuoruudessa unelma-ammattia?

Olen 1947 syntynyt ja unelma-ammattini lapsena oli kotitalousopettaja. Niinpä opiskelin ja toimin melkein 40 vuotta unelma-ammatissani.

Mikä kumma saa nuoremmat ajattelemaan ettei vanhemmalla ikäpolvella ole ollut unelmia?? Ihan yhtä lailla ennenkin on haaveiltu, pyritty kohti unelmia, petytty, onnistuttu, rakastuttu, tehty hurjia asioita, eletty.

Vierailija kirjoitti:

Up. Muita kokemuksia/kommentteja? Haluaisin kuulla, miksi vielä 80-luvullakin on tyydytty "kohtaloon" eikä ole edes unelmoitu mistään paremmasta? Nykynuoret tuntuvat osin olevan paljon fiksumpia ammattihaaveiden kanssa. 

Mitä sinä höpötät? 80-luvun loppupuolisko oli juppien kulta-aikaa, silloin oli kaikilla suuret haaveet, sen takiahan ihan talouskin ylikuumeni. Ostettiin merkkivaatteita ja kenkiä ja urheiluautoja, matkustettiin, käytiin laskettelemassa, ostettiin kalliita rannekelloja,tuli pikaruokapaikat, pitseriat, solariumit jne. Ei todellakaan 80-luvulla tyydytty mihinkään, vaan silloin elettiin nousukautta ja vain taivas oli rajana, se romahdus tuli sitten 90-luvun alussa, tosin sekään ei koskenut kaikkia ihmisiä, osa hyötyi siitäkin.

Siis jopa nuortenkirjoissa 1950-luvun alussa unelmoitiin erilaisista ammateista tyyliin opettaja, sairaanhoitaja tai myyjä. Miksi muka 50-luvulla syntyneet olisi ajautuneet tehtäviinsä ilman mitään valintoja?

Äitini oli kirvesmiehen ja apuhoitajan tytär. Kaikki mahdollisuudet näköalattomaan elämään siis. Hänestä tuli lentoemäntä ja enosta rakennusmestari. Vastaavasta naapurinperheen lapsista tuli kaikista sekatyöläisiä, he kun eivät koskaan tehneet valintoja.

Sairaanhoitaja, lääkäri tai opettaja oli yleinen. Pikkupaikkakunnalla ei edes päässyt näkemään mitään ammatteja. Ammatinvalintakirjassakin oli rajallisesti. Mä olen nyt vasta 50-vuotiaana tajunnut, että mä olisin ehdottomasti halunnut olla meteorologi tai vastaava. En vaan edes tajunnut, että siihenkin voi opiskella, sitä näki vain jonkun säähemmon televisiossa. Meille kävi joskus opppilaanohjauksen tunnilla yliopisto-opiskelijoita esitelöimässä. Heidän pääaineitaan oli valtio- tai kauppatieteet lähes jokaisella.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kumma saa nuoremmat ajattelemaan ettei vanhemmalla ikäpolvella ole ollut unelmia?? Ihan yhtä lailla ennenkin on haaveiltu, pyritty kohti unelmia, petytty, onnistuttu, rakastuttu, tehty hurjia asioita, eletty.

Samaa ihmetettelen, reilu sata vuotta sitten lähdettiin pitkin maailmaa laivalla kultaa vuolemaan vaikka ei osattu sanaakaan ulkomaankieliä, jopa yrittäjäksi Austraaliaan, Kanadaan, USAan jne. 70-luvulla vyöryi naiset todenteolla työmarkkinoille ja silloin vyöryi sitten työvoimaa myös Ruotsiin isoille autotehtaille jne. 

Tottakai niitä unelmia on ollut. Mutta niiden toteuttaminen ei ollut ihan niin helppoa kuin nykyään.

Esimerkiksi oppikoulu oli maksullinen, ei sinne kaikki lapset päässeet.

Äitini halunnut juristiksi, mutta opettajaksi päätyi taloussyistä.

Setäni halusi insinööriksi, mutta koska jäi täysorvoksi 15-vuotiaana päätyi ammattikouluun hitsausoppiin, että pääsi äkkiä töihin ja rahaa elämiseen. Sitten olikin jo pian perheellinen ja opinnot jäi.

Vierailija kirjoitti:

Up. Muita kokemuksia/kommentteja? Haluaisin kuulla, miksi vielä 80-luvullakin on tyydytty "kohtaloon" eikä ole edes unelmoitu mistään paremmasta? Nykynuoret tuntuvat osin olevan paljon fiksumpia ammattihaaveiden kanssa. 

Älä ole hassu, tottakai 80-luvulla haaveiltiin, aina on haaveiltu .

Elämä kyllä oli vielä 80-luvulla siinä mielessä helpompaa, että oli oletus ja usko koko sodan jälkeisen nousukauden jatkuvan ja jatkuvan, ei ollut tarvetta jollekin ihme uralle, kun kävi koulut ja valmistui uskottiin että työtä löytyi.

Ainakin omalla kohdalla 90-luvun alku oli täydellinen isku palleaan, monet haaveet jäi ikuisiksi haaveiksi.

60-luvun alussa syntynyt

Vierailija kirjoitti:

Meiillä oli pihapeleiiisä aikanaan mukana nykyinen hornet lentäjä.

Taii vinkaa ainakin päääsi lentämään eli sille kurssille josta hornet lentäjiä valitaaan. Sittemmin kyllä ole kuuullut mitään., eikä siitä varmaaan netissä kirjoitellakkaan. Toivottttavasti on pääässyt mahdollisimman pitkällle.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vanhimman ikäpolven naisilla tuskin oli unelma-ammatteja, koska vielä 40-luvullakaan naisilla ei juuri ollut mahdollisuuksia kouluttautua tai tehdä työtä kodin ulkopuolella. Vain miehiä pidettiin koulutuksen arvoisina, ja naisia pidettiin pelkkinä tulevina kotivaimoina joilla ei saanut olla mitään mahdollisuuksia elämässä.

Onneksi ajat ovat nykyään toiset.

Sodan aikanahan naiset teki kaiken kotirintamalla kun miehet oli sodassa.

Muutenkin Suomessa on ollut aina naisillekin mahdollisuus mennä kodin ulkopuolelle töihin, yleensä nuoret naiset olivat tehtaassa, kaupoissa, toimistoissa tai maatiloilla töissä ihan piikana siihen asti kun menivät naimisiin ja lasten tuleminen esti työssäkäynnin, eihän äitiyslomia ja päiväkoteja ollut kun vasta joskus 70-luvun alun paikkeilla kun 60-luvulla tuli pillerit ja sitten alkoi naiset siirtyä suuremmin joukoin työelämään.

Opiskelu on ollut mahdollista pitkään, toki rikkailla oli ennen enemmän mahdollisuuksia kuin köyhillä. Kyllä naisopettajiakin on ollut pitkään.

Mummo syntyi 1930-luvun alussa ja haaveili opiskelevansa enkunkielen opettajaksi. Päätyi kuitenkin tekstiiliopettajaksi.

Vaari taas haaveili metsänhoitajan ammatista, mutta äitipuolensa lemppasi pihalle 18 vuoden iässä ja joutui opiskelemaan juristiksi. Siis muuttamaan Helsinkiin ja miettimään sellaisen alan, josta jotakin tienaisi.

Mummon äiti opiskeli kirjanpitäjäksi 1920-luvulla, mutta ei tykännyt hommasta ja tykkäsi enemmän olla kotirouva.

Että onhan noita haaveita silloin ollut ja osin toteutuneetkin. Kaikilla ei  silloin ollut kauhean kurja ja köyhä elämä.