Kallaveden ufonpalanen
29.8.1964
Lauantaina elokuun 29. päivänä vuonna 1964 kuopiolainen Raimo Blomqvist matkasi vanhempiensa mukana viettämään viikonloppua perheen kesämökille, pieneen Kallaveden saareen 13 kilometrin päässä Kuopiosta. Sää oli tyyni ja vuodenaikaan nähden suhteellisen lämmin, mutta tunnelmaa häiritsi hieman taivaalla roikkuva yhtenäinen pilviverho ja ilmassa leijuva sateen uhka.
Kun tavanomaiset tuloaskareet oli hoidettu, Raimo Blomqvist päätti poiketa pienelle kävelyretkelle ja suuntasi askeleensa saaren toisella puolla kohoavalle rantakalliolle. Aikansa kalliolla istuskeltuaan hän havaitsi - joskus kello 19 paikkeilla - koillisen suunnalla suuren tähden kaltaisen valon, jonka kirkkaus kasvoi nopeasti. Ensimmäiseksi hänen mieleensä juolahti meteoriitti ja hän ryhtyi uteliaana seuraamaan kohdetta.
Pian Blomqvist totesi valon olevan liikkeessä suoraan kohti saarta. Valo liikkui hyvin matalalla ja tuntui olevan loivassa laskussa. Alussa hän arvioi etäisyyden viideksi kilometriksi, mutta jo muutaman sekunnin kuluessa valo oli ehtinyt aivan saaren tuntumaan. Sitten sen vauhti hidastui, se liukui äänettömästi suunnilleen kymmenen metrin päähän rannasta ja pysähtyi muutaman metrin korkeuteen vesirajasta.
Jostakin syystä Blomqvist suhtautui edessään leijuvaan kapistukseen hyvin rauhallisesti: hän ei ollut lainkaan pelästynyt, ehkä jotenkin varautunut ja hieman jännittynyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonkinlaisessa voimakentässä ja katsoi sen tähden viisaimmaksi olla liikkumatta mihinkään. Valo sai nyt uusia yksityiskohtia, se väreili monivärisenä ja harsomaisen valokehän sisältä piirtyi himmeästi esiin soikea lautasmainen esine, "kuin pullea kalakukko".
Esine oli halkaisijaltaan vain ehkä neljä metriä ja korkeudeltaan pari metriä. Sen toinen reuna vaikutti kummallisesti ylöspäin vääntyneeltä, aivan kuin se olisi törmännyt johonkin. Vaikka esineestä säteilevä valo olikin suhteellisen kirkas, se ei heijastunut mainittavasti veden pinnasta. Sen sijaan vedessä lautasen alla näkyi väreilyä, aivan kuin siihen olisi käynyt heikko tuulenvire. Esineen hahmo oli niin sumea, ettei mitään ikkunoita tai muita yksityiskohtia erottunut.
Noin kahdenkymmenen sekunnin havainnoinnin jälkeen lautasen alta tipahti jotakin ja putosi sihahtaen veteen aivan rannan tuntumaan. Irtautuva möhkäle näytti tulikuumalta ja hehkui kirkkaana, jokseenkin sinertävän hitsausliekin värisenä. Blomqvistista tuntui kuin outo "muniminen" olisikin ollut esineen vierailun varsinaisena tarkoituksena, sillä heti sen jälkeen lautasen toiminnassa ilmeni poislähtöön viittaavia merkkejä. Esineen kyljessä erottuivat keltaiset, vihreät ja oranssiset raidat alkoivat hehkua voimakkaasti, valo tiheni ja väreili - ja sitten lautanen ponnahti taivalle niin nopeasti, ettei Blomqvist ehtinyt oikein kunnolla sitä tajuta. Tuskin sekuntiakaan oli kulunut, kun esine oli jo ampaissut 300 metrin korkeudella olevan pilvikerroksen lävitse.
Hetken ällisteltyään Blomqvist kapusi vedenrajaan etsimään pudonnutta kappaletta. Se löytyi helposti vaaleasta hiekkapohjasta ja osoittautui levymäiseksi, tummahkoksi, epäsäännöllisen muotoiseksi ja hieman rosoreunaiseksi möhkäleeksi, jolla oli pituutta noin neljä senttiä. Hän sujautti kappaleen taskuunsa ja palasi mökille, mutta päätti olla mainitsematta tapauksestaan vanhemmilleen epäillen ettei hänen kertomaansa kuitenkaan uskottaisi. Yli kymmenen vuoden ajan kappale lojui pöytälaatikossa, kunnes se vuonna 1975 saatiin tutkittavaksi Blomqvistin kerrottua siitä ufotutkijoille.
Kommentit (46)
Uhvo tarjosi kaakaot. Eikun väänsi kakat varmaan, polttovessastaan.
Itse löysin joskus pellolta oudon kappaleen, sellaista reikäistä massaa. Kävi kyllä mielessä että joku kakkafosiili.
Vierailija kirjoitti:
Imjärven humanoidi
7.1.1970
Jos avaatte jonkin suuressa maailmassa toimitetun ufokirjan, saattaa silmiinne osua kuva, jossa kaksi muhkeisiin turkiksiin sulloutunutta raavasta miestä polkee lumikengät jalassaan metrin korkuista nietosta jylhässä vuoristomaisemassa. Hieraisette hämmästyksestä silmiänne, kun luette kuvatekstistä, että nuo vaikuttavat hahmot ovat nimeltään Aarno Heinonen ja Esko Viljo. Olette törmännyt kansainvälisesti kuuluisimpaan suomalaiseen ufotapaukseen, joka on alkanut elää "maassa maan tavalla". Mutta mitä todella tapahtui?
Tammikuun 7. päivänä vuonna 1970 Heinolan maalaiskunnan Imjärvellä asuvat Heinonen ja Viljo olivat laittautuneet tavanomaiselle hiihtolenkilleen suunnilleen neljän maissa iltapäivällä. Sää oli kirkas, pakkasta oli noin 17 astetta. Puolisen tuntia hiihdettyäään miehet päättivät suoda itselleen pienen levähdystauon. Silloin alkoi odottamaton ja pitkäaikaisia seurauksia aiheuttanut tapahtumasarja.
Ensimmäiseksi havahtui Esko Viljo. Etelästä päin lähestyi pitkänomainen, tulen värinen esine, jolla näytti olevan aivan kuin jonkinlainen soihtu perässään. Mitään ääntä ei kuulunut. Sen jälkeen esine katosi hetkeksi, mutta äkkiä hiihtäjien yläpuolelle ilmestyi vaalealta pilveltä vaikuttava outo valopurkaus. Nyt kuului mehiläisparven ääntä muistuttava surina ja seuraavassa hetkessä heidän yläpuolellaan, kolmen neljän metrin korkeudella, näkyi vaaleanharmaa lautasmainen esine. Aarno Heinonen yritti lähteä pakoon, mutta ei pystynyt liikkumaan. Kummajainen oli halkaisijaltaan pari metriä ja sen pohjasta erottui kolme vaaleaa puolipalloa. Niiden keskeltä kohosi esineen sisään torvimainen osa, jonka molemmin puolin kajasti valoa. Esineen vakautettua asemansa sen suunnalla purkautui harmaanpunertavaa sumua. Ilmassa tuntui rikkiä muistuttava haju, joka pisteli hieman nenässä ja kurkussa. Sumun käydessä jatkuvasti sakeammaksi sen keskeltä ilmestyi näkyviin 15 -senttinen valopallo, joka laskeutui noin metrin korkeudelle lumen yläpuolelle. Seuraavassa hetkessä valopallo "levisi" lumelle ja siitä kehkeytyi kirkas metrin läpimittainen kiekko, jonka väri vähä vähältä tummeni vaaleasta tulenpunaiseen päin. Kiekon ympärillä kiersi sentin paksuinen tumma rengas.
Seuraavaksi pikkukiekko ryhtyi merkillisiin puuhiin. Parin kolmen sekunnin ajan siitä sinkoili kaaressa kaikkiin suuntiin kymmenisen senttiä pitkiä tulenpunaisia, vihreitä ja violetteja säteitä, jotka lennähtivät noin kolmen metrin päähän. Samaan aikaan Aarno Heinonen tunsi, kuinka häntä aivan kuin vedettiin lujasti lantion kohdalta taaksepäin. Sitten kiekon tumma rengas alkoi supistua reunalta nousten samalla ylöspäin ja pian se näytti pyörähtävän eräänlaiseen soikeahahmoiseen palloon, joka sitten vilahti ylös.
Heinonen vilkaisi Viljon suuntaan ja havaitsi hämmästyen sivummalla pienen vaaleanvihreään suojapukuun pukeutuneen olennon, joka piteli käsissään jotain mustaa laitetta. Myös suoraan valoilmiötä kohti seisova Viljo näki olennon. Olento näkyi parin sekunnin ajan ja hävisi sitten äkkiä selittämättömällä tavalla. Sumu levittäytyi edelleen miesten ympärillä, mutta sitten Heinonen näki että se aivan kuin repesi Viljon kohdalla kahtia ja haihtui pois. Kymmenisen sekuntia kestänyt mysteerionäytelmä päättyi siihen. Mitään jälkiä ei ollut havaittavissa siinä kohdassa, missä ilmiö oli majaillut.
Pekka paskapeukalo vihreässä latex-asussaan yritti iskeä kahta hiihtäjämiestä.
Hienosti oli matkannut Maahan asti, mutta Kallavedellä ohjaus petti. Liekö katsellut suu auki savolaisten touhuja, kun lautasensa rysäytti laineisiin.
Vierailija kirjoitti:
Emme ole yksin.
Hyvä juttu. Näin korona-aikaan varsinkin olen tuntenut itseni hieman yksinäiseksi.
miten tuossa kuopion keissisä on mahdollista, että kymmenen metrin päässä vesirajasta olleesta "aluksesta" veteen pudonnut/pudotettu neljän (!!) sentin pituinen kappale löytyy tuosta vaan kaikkien kivien ja pohjahiekan seasta, kun "silminnäkijä" vain vaivautuu sen noutamaan. Hän ei edes tiennyt minkälaista esinettä pitää veden alta etsiä. Vaikka soutuveneestä, joka on kymmenen metrin päässä rannasta nakattaisiin jotain veteen (esim. avaimet) niin kyllä on rannasta kahlaavalla henkilöllä kunnon savotta edessään ennenkuin avaimet löytyy, vaikka olisi tiedossa sekin minkälaista esinettä pitää etsiä.
Että joo, vähän nyt epäilen tätä.
Vierailija kirjoitti:
miten tuossa kuopion keissisä on mahdollista, että kymmenen metrin päässä vesirajasta olleesta "aluksesta" veteen pudonnut/pudotettu neljän (!!) sentin pituinen kappale löytyy tuosta vaan kaikkien kivien ja pohjahiekan seasta, kun "silminnäkijä" vain vaivautuu sen noutamaan. Hän ei edes tiennyt minkälaista esinettä pitää veden alta etsiä. Vaikka soutuveneestä, joka on kymmenen metrin päässä rannasta nakattaisiin jotain veteen (esim. avaimet) niin kyllä on rannasta kahlaavalla henkilöllä kunnon savotta edessään ennenkuin avaimet löytyy, vaikka olisi tiedossa sekin minkälaista esinettä pitää etsiä.
Että joo, vähän nyt epäilen tätä.
No jos se oli vaikka kirkkaan oranssi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
miten tuossa kuopion keissisä on mahdollista, että kymmenen metrin päässä vesirajasta olleesta "aluksesta" veteen pudonnut/pudotettu neljän (!!) sentin pituinen kappale löytyy tuosta vaan kaikkien kivien ja pohjahiekan seasta, kun "silminnäkijä" vain vaivautuu sen noutamaan. Hän ei edes tiennyt minkälaista esinettä pitää veden alta etsiä. Vaikka soutuveneestä, joka on kymmenen metrin päässä rannasta nakattaisiin jotain veteen (esim. avaimet) niin kyllä on rannasta kahlaavalla henkilöllä kunnon savotta edessään ennenkuin avaimet löytyy, vaikka olisi tiedossa sekin minkälaista esinettä pitää etsiä.
Että joo, vähän nyt epäilen tätä.No jos se oli vaikka kirkkaan oranssi.
luitko aloituksen. Siinä sanotiin että kappale "osoittautui levymäiseksi, tummahkoksi, epäsäännöllisen muotoiseksi ja hieman rosoreunaiseksi möhkäleeksi, jolla oli pituutta noin neljä senttiä". Ei ollut oranssi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Imjärven humanoidi
7.1.1970
Jos avaatte jonkin suuressa maailmassa toimitetun ufokirjan, saattaa silmiinne osua kuva, jossa kaksi muhkeisiin turkiksiin sulloutunutta raavasta miestä polkee lumikengät jalassaan metrin korkuista nietosta jylhässä vuoristomaisemassa. Hieraisette hämmästyksestä silmiänne, kun luette kuvatekstistä, että nuo vaikuttavat hahmot ovat nimeltään Aarno Heinonen ja Esko Viljo. Olette törmännyt kansainvälisesti kuuluisimpaan suomalaiseen ufotapaukseen, joka on alkanut elää "maassa maan tavalla". Mutta mitä todella tapahtui?
Tammikuun 7. päivänä vuonna 1970 Heinolan maalaiskunnan Imjärvellä asuvat Heinonen ja Viljo olivat laittautuneet tavanomaiselle hiihtolenkilleen suunnilleen neljän maissa iltapäivällä. Sää oli kirkas, pakkasta oli noin 17 astetta. Puolisen tuntia hiihdettyäään miehet päättivät suoda itselleen pienen levähdystauon. Silloin alkoi odottamaton ja pitkäaikaisia seurauksia aiheuttanut tapahtumasarja.
Ensimmäiseksi havahtui Esko Viljo. Etelästä päin lähestyi pitkänomainen, tulen värinen esine, jolla näytti olevan aivan kuin jonkinlainen soihtu perässään. Mitään ääntä ei kuulunut. Sen jälkeen esine katosi hetkeksi, mutta äkkiä hiihtäjien yläpuolelle ilmestyi vaalealta pilveltä vaikuttava outo valopurkaus. Nyt kuului mehiläisparven ääntä muistuttava surina ja seuraavassa hetkessä heidän yläpuolellaan, kolmen neljän metrin korkeudella, näkyi vaaleanharmaa lautasmainen esine. Aarno Heinonen yritti lähteä pakoon, mutta ei pystynyt liikkumaan. Kummajainen oli halkaisijaltaan pari metriä ja sen pohjasta erottui kolme vaaleaa puolipalloa. Niiden keskeltä kohosi esineen sisään torvimainen osa, jonka molemmin puolin kajasti valoa. Esineen vakautettua asemansa sen suunnalla purkautui harmaanpunertavaa sumua. Ilmassa tuntui rikkiä muistuttava haju, joka pisteli hieman nenässä ja kurkussa. Sumun käydessä jatkuvasti sakeammaksi sen keskeltä ilmestyi näkyviin 15 -senttinen valopallo, joka laskeutui noin metrin korkeudelle lumen yläpuolelle. Seuraavassa hetkessä valopallo "levisi" lumelle ja siitä kehkeytyi kirkas metrin läpimittainen kiekko, jonka väri vähä vähältä tummeni vaaleasta tulenpunaiseen päin. Kiekon ympärillä kiersi sentin paksuinen tumma rengas.
Seuraavaksi pikkukiekko ryhtyi merkillisiin puuhiin. Parin kolmen sekunnin ajan siitä sinkoili kaaressa kaikkiin suuntiin kymmenisen senttiä pitkiä tulenpunaisia, vihreitä ja violetteja säteitä, jotka lennähtivät noin kolmen metrin päähän. Samaan aikaan Aarno Heinonen tunsi, kuinka häntä aivan kuin vedettiin lujasti lantion kohdalta taaksepäin. Sitten kiekon tumma rengas alkoi supistua reunalta nousten samalla ylöspäin ja pian se näytti pyörähtävän eräänlaiseen soikeahahmoiseen palloon, joka sitten vilahti ylös.
Heinonen vilkaisi Viljon suuntaan ja havaitsi hämmästyen sivummalla pienen vaaleanvihreään suojapukuun pukeutuneen olennon, joka piteli käsissään jotain mustaa laitetta. Myös suoraan valoilmiötä kohti seisova Viljo näki olennon. Olento näkyi parin sekunnin ajan ja hävisi sitten äkkiä selittämättömällä tavalla. Sumu levittäytyi edelleen miesten ympärillä, mutta sitten Heinonen näki että se aivan kuin repesi Viljon kohdalla kahtia ja haihtui pois. Kymmenisen sekuntia kestänyt mysteerionäytelmä päättyi siihen. Mitään jälkiä ei ollut havaittavissa siinä kohdassa, missä ilmiö oli majaillut.
Pekka paskapeukalo vihreässä latex-asussaan yritti iskeä kahta hiihtäjämiestä.
Ei kun äijät joi vähän kotipolttoista ja meni huonoon kuntoon. Miksi ne olisi muuten siellä metsässä kovalla pakkasella hiihdelleet?
Vierailija kirjoitti:
miten tuossa kuopion keissisä on mahdollista, että kymmenen metrin päässä vesirajasta olleesta "aluksesta" veteen pudonnut/pudotettu neljän (!!) sentin pituinen kappale löytyy tuosta vaan kaikkien kivien ja pohjahiekan seasta, kun "silminnäkijä" vain vaivautuu sen noutamaan. Hän ei edes tiennyt minkälaista esinettä pitää veden alta etsiä. Vaikka soutuveneestä, joka on kymmenen metrin päässä rannasta nakattaisiin jotain veteen (esim. avaimet) niin kyllä on rannasta kahlaavalla henkilöllä kunnon savotta edessään ennenkuin avaimet löytyy, vaikka olisi tiedossa sekin minkälaista esinettä pitää etsiä.
Että joo, vähän nyt epäilen tätä.
Ei siellä mitään hiekkaa ole vaan isoja kiviä ja levää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
miten tuossa kuopion keissisä on mahdollista, että kymmenen metrin päässä vesirajasta olleesta "aluksesta" veteen pudonnut/pudotettu neljän (!!) sentin pituinen kappale löytyy tuosta vaan kaikkien kivien ja pohjahiekan seasta, kun "silminnäkijä" vain vaivautuu sen noutamaan. Hän ei edes tiennyt minkälaista esinettä pitää veden alta etsiä. Vaikka soutuveneestä, joka on kymmenen metrin päässä rannasta nakattaisiin jotain veteen (esim. avaimet) niin kyllä on rannasta kahlaavalla henkilöllä kunnon savotta edessään ennenkuin avaimet löytyy, vaikka olisi tiedossa sekin minkälaista esinettä pitää etsiä.
Että joo, vähän nyt epäilen tätä.Ei siellä mitään hiekkaa ole vaan isoja kiviä ja levää.
Eli olet käynyt paikalla?
Yhteys taskulampulla
16.9.1979
Eräällä keskisuomalaisella järvellä sattui syksyllä 1979 arvoituksellinen tapahtumasarja, josta ei sen näennäisestä vaarattomuudesta huolimatta puuttunut karmiviakaan piirteitä. Ainakin se sai yhden perheen pötkimään pakoon kuin henkensä kaupalla. Tapausta on vaikea ymmärtää muulla tavoin, kuin että asialla oli jokin korkeata teknologian tasoa edustava tai yli-inhimillisellä toimintakyvyllä varustettu tekijä.
Kaikki alkoi varsin viattomasti 16. päivänä syyskuuta. Heimo Kataja (salanimi) oli saapunut perheineen viettämään viikonloppua järven itäisellä rannalla yksinäisenä nököttävälle mökilleen. Sää oli pilvinen, järveltä kävi heikko tuuli.
Kello yhdeksän paikkilla iltapimeässä Kataja havaitsi kirkkaan valopisteen kahden saaren välisessä salmessa kilometrin verran etelään omalta rannaltaan. Hän ajatteli, että järvellä oli salatuulastajia, ja suuntasi huvikseen taskulamppunsa kohti valoa sytytellen ja sammutellen sitä useita kertoja. Silloin valopiste himmeni ja sammui kokonaan. Kataja arveli vieressä seisovalle Raimo -pojalleen (salanimi) että merkki oli huomattu, minkä jälkeen he menivät sisälle ja unohtivat asian.
Vajaan minuutin kuluttua Kataja palasi ulkosalle ja huomasi, että nyt valo näkyi lounaan suunnassa ja loisti selvästi lähempänä. Hän vilautti taas muutaman kerran valoa. Tällä kertaa järvellä oleva valo reagoi: se ei tyytynyt pelkästään vilkuttamaan vastaan, vaan suuntasi samalla häntä kohti kirkkaan valokiilan. Kiila sammui pian, mutta kiinteä valo paloi edelleen, kunnes se läksi äkkiä äänettömästi liukumaan rannan suuntaisesti kohti lähellä olevaa saarta.
Nyt tapahtumissa alkoi uusi vaihe. Kyseisen saaren takana syttyi nimittäin toinen valo ja siitäkin sinkosi taivaalle samanlainen valokiila kuin toisaalla hetkeä aikaisemmin. Valokiila pyöri pitkin taivasta kuin jotakin etsien ja Kataja totesi kummeksuen, ettei ollut nähnyt niin voimakasta valonheittäjää sitten sotien.
Kun liikkeelle lähtenyt valo oli päässyt toisen valon kohdalle, myöhemmin ilmaantunut valo sammui. Liikkuva valo jatkoi kulkuaan, kääntyi sitten järven selälle, lisäsi vauhtiaan ja himmeni valoisana sumupatsaana kohti horisonttia. Raimo Kataja oli jälleen liittynyt isänsä seuraan ällistelemään valojen merkillistä liikehdintää. "Annetaanhan pojille vielä jäähyväiset" isä totesi ja vilkutti lampullaan. Silloin jo kaukana horisontissa olevan valosumun keskelle syttyi kirkas valo, joka vilkutti vastaan. Koko valomuodostelma kääntyi takaisin ja alkoi taas yllättävän nopeasti lähestyä tarkkailijoita.
Siinä vaiheessa Heimo Kataja oli jo kypsä ajattelemaan että asiassa oli jotain poikkeuksellista, ja kehotti poikaansa hakemaan sisätä kameran. Kun se oli saatu asennetuksi jalustalleen, Raimo otti valosta kuvan aikavalotuksella. Sitten valo pysähtyi, vilkutti muutaman kerran ja sammui. Samalla hetkellä syttyi toinen, hetkeä aiemmin ohitettu valo, jonka Katajat olivat jo ehtineet unohtaa. Tämä valo nytkähti nyt liikkeelle ja porhalsi äänettömästi suurella nopeudella kohti järven selkää. Pian se häipyi horisonttiin ja järvi oli jälleen säkkipimeä.
Katajat tarkkailivat järveä vielä pitkään, mutta mitään ei enää ilmaantunut. He kääntelivät ja vääntelivät näkemäänsä puoleen ja toiseen, mutta eivät löytäneet sille mitään käypää selitystä. Ainoa kysymykseen tuleva vaihtoehto olisi ollut tuntemattomien moottoriveneiden öinen leikki, mutta päiväkokemustensa perusteella he tiesivät, että niiden moottorien papatus olisi kuulunut paljon kauempaakin, kuin missä valot liikkuivat.
Viikkoa myöhemmin perhe oli jälleen mökillään. He tarkkailivat järveä koko illan, mutta mitään outoa ei näyttänyt sillä kertaa olevan tekeillä. Juuri ennen nukkumaanmenoa Heimo Kataja teki viimeisen kierroksen rannassa ja silloin putkahti horisontista järven takaa äkkiä näkyviin kapea valokiila, joka ulottui lähes keskitaivaalle asti. Kataja kutsui poikansa ulos ja he tarkkailivat yhdessä tähtikirkkaalla taivaalla näkyvää valojuovaa. Se himmeni vähitellen ja sitten sen ylläpäähän ilmestyi kirkas valopiste, jonka valovoimakkuus alkoi kasvaa. Valo alkoi nyt liikkua kohti koillista ja haalistui vähitellen näkymättömiin. Siihen päättyi sen illan valonäytös.
Kolme viikkoa myöhemmin, lokakuun 14. päivänä, Katajat olivat taas mökillään. Illalla neljännestä yli kahdeksan Kataja huomasi samanlaisen valopisteen kuin ensimmäisellä kerralla kuukautta aikaisemmin. Hän vilkutti lampulla ja valo vastasi syöksähtämällä liikkelle kohti järven selkää. Mennessään se vilkutti vastaan, muuttui sumupatsaaksi, loittoni ja sammui. Muutaman sekunnin kuluttua terävä valokiila lakaisi taivasta ja sitten oli pimeää.
Myöhemmin illalla Katajat havaitsivat useaankin otteeseen valokiilan kaukana järven takana, mutta lähivesillä näytti olevan rauhallista. He pitivät vahtia vuorotahtiin aina yhdentoista korville, mutta päättivät viimein luopua tähystelystä ja mennä levolle. Pois lähtiessään Kataja sai vielä viimeisen päähänpiston: hän suuntasi lamppunsa kohti järveä ja vilkutti. Se hänen olisi pitänyt ilmeisesti jättää tekemättä, sillä nyt alkoi ennennäkemätön valosirkus.
äkkiä järvellä syttyi kirkas valopallo, heti sen jälkeen toinen, kolmas ja neljäs, noin puolen kilometrin päässä toisistaan. Kuin uhkaava vihollisarmeija valot alkoivat liukua nopeana rintamana kohti mökkiä. Kataja lähetti muun perheen sisälle ja jäi yksin ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Kun valot olivat edenneet noin 800 metrin päähän rannasta, ne muuttivat äkkiä suuntaansa ja alkoivat kuin emostaan eksynyt linnunpoikasten lauma ryntäillä ristiin rastiin järvellä.
Näkymä oli uskomattomuudessaan järkyttävä. Täysin äänettömät valot risteilivät kuin mielettöminä järvellä, välillä hitaammin, välillä nopeammin, tekivät jyrkkiä äkkikäännöksiä, häipyivät horisonttiin, syttyivät siellä, sammuivat täällä. Oli mahdotonta saada minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta ja tarkkailijoiden oli vaikea uskoa silmiään. Lopulta näytelmä meni yli heidän kestokykynsä. He keräsivät tavaransa, kävelivät autolleen ja painuivat yön selkään. Muistoksi heille jäi seitsemän diakuvaa, joissa näkyy valopisteitä ja -juovia.
Mitä kummaa tuolla yksinäisellä erämaajärvellä oikein tapahtui? Järvellä havaitut oudot valot ovat tilastojen mukaan suhteellisen yleisiä. Jos valot lähestyvät ihmistä ja jäävät hänen seurakseen, saattaa hänelle helposti tulla mieleen, että hän on joutunut jonkunlaisen ilveilyn tai jopa vainon kohteeksi. Tuntuu kuitenkin varsin yksinkertaistetulta ajatella, että asialla tällöin olisi jokin "pienten vihreiden miesten" kopla, joka aikaansa kuluttaakseen huvittelisi kehittymätöntä kulttuuria edustavien "maalaisten" kustannuksella. Paljon uskottavammalta - ja toivon mukaan myös lohdullisemmalta - tuntuisi ajatus, jonka mukaan kysymyksessä ovat pitkälle kehitetyt miehittämättömät tutkimusluotaimet. Niiden tehtävänkuvan näkökulmasta ihminen saattaa olla jopa häiriötekijä!
Kinnulan ja Morristownin tapaukset kyllä pistävät ajattelemaan.
Se, että esim. lentäjä rai lääkäri antaa luotetravan lausunnon "avaruusaluksesta", ei tee todeksi sitä, että hän olifi ihmetellyt jotsin paljin arkisempaa asiaa.
Olosuhteet voivat hämätä kenet vain..
Kinnulan tapaus nyt oli aprillipila, ja ainoat "silminnäkijät" olivat kepposen tekijät, mutta osoittaa, kuinka älytönkin juttu meni ufobuumissa täydestä.
Morristownin tapaus sensijaan osoittaa, että yksinkertainen kepponen(ilmapalloihin kiinnitettyjä soihtuja), jolla on paljon silminnäkijöitä, saa kyllä aikaan luotettavien henkilöiden lausuntoja ufoista.
Usein silminmäkijähavainnoissa korostetaan, kuinka henkilö on akateeminen tai muuten kunnioitettavassa ammatissa toimiva.
Se tekee hänen havainnostaan pätevän.
Jos maisteri(historia,) sanoo, että esine, lensi, ei pudonnut(meteoriitti), tarkoittaako se, että näin on?
Voiko metsätalousinsinööri erehtyä luulemasn planeettaa tai kirkasta tähteä "taivavaalla edestakaisin liikkuvaksi" oudoksi valoksi?
Historianmaikka ei välttämättä osaa arvioida, miltä meteoriitit, raketit ja avaruusromu saatravat näyttää maanpinnalta käsin.
Metsätalousinsinööri ei välttämättä ole kokenut taivaantarkkailija ja tunne näkemisen psykologiaan liittyviä ilmiöitä(mm. sitä, että iöman kiintopistettä yksinäinen kohde voi näyttää liikkuvan).
Vierailija kirjoitti:
Tässä tapauksessa tutkijoita kiinnosti erityisesti juuri ufosta pudonnut möhkäle, olihan se ensimmäinen laatuaan suomalaisen ufotutkimuksen historiassa. Sitä tutkittiin ainakin kahdessa yliopistossa ja neljässä metallurgian laboratoriossa Pohjanlahden molemmin puolin. Kappaleesta löytyi kaikkiaan 25 alkuainetta, suuremmassa määrin kahtatoista. Se ei ollut epätavallisen radioaktiivinen, sen sähkönjohtavuus oli yhtä huono kuin eristeillä, mutta se oli selvästä magneettinen.
Ensimmäiseksi oletettiin, että kyseessä olisi "luonnollinen" geologinen tuote. Tämän olettamuksen kumosi professori Edelman Åbo Akademin geologiselta laitokselta kuultuaan, mistä kappale oli löydetty. Mutta olisiko kysymyksessä meteoriitti? Tämän mahdollisuuden puolestaan torjui esitetyn alkuaineanalyysin perusteella Turun yliopiston meteoriittiasiantuntija professori Papunen. Nyt voitiin olla täysin varmoja siitä, että kysymyksessä oli ns. tekninen kappale eli teollisen valmisteen osa. Jatkotutkimukset paljastivat, ettei se voinut olla avaruusromua eikä normaalia käyttömetallia. Loppujen lopuksi tutkimuksissa ei ilmennyt mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa havainnontekijän esittämien tietojen kanssa. Kappaleen alkuperällle ei siten löydetty mitään tavanomaista selitystä.
Raimo Blomqvistin havaintokertomuksessa on yksi erityisen kiinnostava yksityiskohta, joka antaa hänen kokemukselleen lisää uskottavuutta ikäänkuin mutkan kautta. Ensi kuulemalta havainto lautasen reunan vääntyneisyydestä vaikuttaa aivan pähkähullulta, mutta havainto on oikeastaan verraten tavallinen. Vastaavanlaisia piirteitä on nähtävissä esimerkiksi eräissä kuvissa, joita kiistelty George Adamski otti muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä Marylandissa Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin. Ilmiön aiheuttajaksi on arveltu esineen ympärillä olevaa voimakasta sähkömagneettista kenttää, joka toimii linssin tavoin ja varsinkin lähietäisyydellä vääristää esineestä syntyvää näkövaikutelmaa. Raimo Blomqvistin maininta voimakentässä olemisesta sopii hyvin tähän kuvaan.
Miksi vieras alus kävi tipauttamassa metallinmakuisia terveisiään Kallaveden yksinäisen saaren rantaan? Kappaleen säännöttömän muodon perusteella on vaikea kuvitella, että se olisi jokin huolto- tai korjausoperaatiossa korvattu kulunut tai rikkoutunut osa.
Todennäköisesti Blomqvist näki ilmassa hajonneen meteoriitin, joka saattoi olla vaikka 1000km päässä.
Kun et tunne kappaleen/ilmiön luonnetta, et voi päätellä sen todellista kokoa, nopeutta ja etäisyyttä.
Todennäköisesti järvestä noukittu kappale ei liity ilmiöön mitenkään.
Yleensä silminnäkijähavainnot meteoriiteista ovat laatua "tuonne se metsän takana olevalle pellolle putosi", vaikka olisi pudonnut satojem kilometrien päähän tai sammunut 80km korkeudessa.
Olen itse nähnyt oudosti käyttäytyvän valoilmiön yli 20v sitten ja tapaukselle on muitakin silminnäkijöitä. Olen jossain ketjussa tästä kirjoittanutkin. Millään järjellisellä tuota ei voi selittää koska nopeus oli niin huima...
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nähnyt oudosti käyttäytyvän valoilmiön yli 20v sitten ja tapaukselle on muitakin silminnäkijöitä. Olen jossain ketjussa tästä kirjoittanutkin. Millään järjellisellä tuota ei voi selittää koska nopeus oli niin huima...
Taivaanilmiöitä huonommin tuntevat järkyttyvät usein mm. meteoriiteistä ja pilvistä heijastuvists autonvaloista.
E-Pohjanmaalla eräs mies osti lelukseen vanhan ilmatorjunnan valonheittimen.
Aiheutti muuten melkoisen määrän ufohavaintoja.
Plasmapallot joita ydinvoimaloista vuotaa ova punertavia t sinertäviä ja niistä on kuvia Tubella esim Tseljabinskissä