Millainen lapsuus ja millainen aikuisuus?

Onko täällä muita, joiden lapsuus ei ollut niin kovin onnellinen ja sitten vielä aikuisuuskin tuntuu menevän täysin pieleen. Miten jaksatte, mistä saada voimaa vielä uskoa parempaan huomiseen kun ei sitä aiemminkin ole tullut? Tällä hetkellä olen totaalisen väsynyt tähän kaikkeen.

Lyhyesti voin sen verran kertoa, että oma lapsuuteni oli melko rankka. Lapsuudenperheessäni minusta ei pidetty ja yksi jos toinenkin käytti väkivaltaa minuun (henkistä, fyysistä ja seksuaalista). Itkin lapsena joka ilta itseni uneen, ja toisinaan ajatukseni olivat myös itsetuhoisia. Ainoa asia, mistä tuolloin lapsena sain voimaa ja minkä takia en päättänyt päiviäni jo tuolloin oli se usko parempaan aikuisuuteen. Haaveilin ainoastaan omasta turvallisesta perheestä ja lapsista.

Nyt olen sitten jo vuosia ollut aikuinen ja lapsia on yritetty saada. Aikuistuttani selvisi, että en edes lapsia voi saada ilman lapsettomuushoitoja. Hoidoissa on käyty jo useampi vuosi ja välillä olen raskaana ollutkin, mutta toistaiseksi raskaudet ovat päätyneet keskenmenoihin. Nyt vielä kaiken lisäksi koronan takia lapsettomuushoidot ovat tauolla (klinikat kiinni), joten tuntuu, että se viimeinenkin toive omasta lapsesta on viety. Ja sen myötä kaikki se, minkä voimalla kestin oman lapsuuden.

Miten te jaksatte jatkuvaa epäonnistumista, surullisuutta?