Mielenterveystoimistojen suhtautuminen lääkekriittisiin potilaisiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tarvii lääkityksen, toiset ei, mutta jos kuulut kliinisesti masentuneisiin ja kieltäydyt lääkehoidosta, olet kuin diabeetikko joka kieltäytyy insuliinista tai astmaatikko, joka ei usko avaaviin.

Älä viitti. Yli kymmenen vuoden epäonnistuneiden masennuslääkekokeiden jälkeen uskon tietäväni paremmin kuin sinä. Ilman lääkkeitä mieliala sentään välillä nousee, kun niitten teidän tököttien kanssa se on pelkkää mustaa painajaista. Noi lääkkeet toimii lumelääkkeen tavoin joillekin kun niiden kanssa aloitetaan aina joku päiväsairaalajakso, tai terapia, tai sitä tai tätä. Sitten ihmiset hihkuu että hei, tää toimii, mä voin paremmin! Kunnes se tuki-jakso päättyy ja lääkäri joutuu toteamaan että mystisesti katos tästäkin lääkkeestä tehot. 

Höpö höpö. Esim mulla on takana nolla sairaalajaksoa enkä tunne kuin pari masentunutta, jotka on sairaalassa olleet mielenterveyden vuoksi. Molemmilla muitakin diagnooseja kuin masennus. Itse en ole käynyt edes terapiassa. Ihan vaan lääkityksellä toivuin. Onnekas olen kyllä. On myös treatment resistant depression, mikä lie suomeksi, mutta siinäkin yleensä ennen pitkää oikea lääkesekoitus löytyy. Jos ei niin sitten on sähköhoito ja joku muu, mitä en nyt muista. Niin ja ketamiini, mut sekin on eräänlainen lääke.

Ehkä se että syö mömmöjä pitkään altistaa hiljalleen hoitoresistentille masennukselle kun aivoja sorkitaan vuositolkulla?

Ehkä joissain tapauksissa hoitoresistentti masennus onkin jotain ihan muuta kuin masennusta? Esim. reaktioita vaikeisiin asioihin elämässä kuten traumoihin, johon ei auta se että se määritellään masennukseksi ja siihen syötetään mömmöjä.

Kaikille ei ole sitä oikeaa lääkettä joka auttaa. Joskus hoitokeinoista on myös haittaa.

Mä olen kokeillut useita lääkkeitä. Tällä hetkellä syön brintellixiä maksimiannostuksen. Pystyn käymään töissä ja selviän arjesta. Olen kuitenkin alkoholisoitunut ja tunteet ovat aikalailla kadonneet. Ennen lääkkeitä ja terapiaa olin hoikka ja elin terveellisesti. Nyt on ylipainoa ja tissuttelen päivittäin. Ihmissuhteetkaan ei jaksa kiinnostaa. Aloitekyky on jotenkin kadonnut. Lääkkeet ja alkoholi turruttaa niin, etten jaksa välittää oikein mistään. Hieno elämä!

Minulla on lääkitys, mutta olen ollut sen suhteen valikoiva. Sanoin heti hoidon alussa lääkärille, että en halua edes kokeilla mitään sellaista mielialalääkettä, mikä tyypillisesti lihottaa. Se riitti, ei tarvinnut jatkaa selitystä sillä, että en yksinkertaisesti halua lihota "edes" parantuakseni, että lihavana inhoaisin itseäni vaan enemmän... En ole koskaan näiden vuosien aikana joutunut kokeilemaan mitään SSRI-lääkettä.

Sama juttu neuroleptien kanssa, unettomuuteen olisi määrätty niitä, mutta sanoin etten halua edes kokeilla sellaisia. Tämä näkyy jossain tiedoissani aina lääkärillä käydessä, että käytän mieluummin rauhoittavia. Siitä mainitaan joskus, ei muuta.

MT-toimiston asiakas on MT-potilas joka ei ole objektiivisin henkilö suorittamaan arvioita lääketieteellisistä asioista.

MT-potilaan ensimmäinen tehtävä on tunnustaa olevansa MT-potilas ja sisäistää että hänen mielensä ei toimi normaalisti ja siten kaikki ajatuksensa ja päättelynsä ovat mahdollisesti väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärtäkää tämä; lääkekokeilusta kieltäytyminen voi näyttäytyä etuuksia  arvioitaessa, ettet ole hoitomyöntyväinen, joten kieltäytyminen on peruste evätä esim. kuntoutustuki.

Se on törkeää. Jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja oman terveyden suojeluun. Ketään ei voi rokottaa vasten tahtoaan, joten myöskään lääkkeistä kieltäytyminen ei myöskään saa olla syy evätä mitään kuntoutusta. Tekispä Arman tästä ohjelman.

Mun exällä kokeiltiin 10v ajan erilaisia lääkkeitä teini-ikäisestä saakka. Veriarvoja ei seurattu lääkkeen suhteen, vaikka ohjeessa käskettiin seuraamaan säännöllisesti. Lääkkeitä vaihdettiin ja kokeiltiin erilaisia. Mitä luulette, auttoiko masennukseen lääke joka vaikuttaa seksuaalisuuteen? Miltä itse psykiatreista mahtaisi tuntua kun ei seiso 20v:nä, vaikka on tyttöystävä? Tai kun kiveksissä kipua? Ketään ei kiinnostanut. Lääkkeet vei myös hänen tunteet, ei enää kokenut mitään tunteita. Yksi lääke teki aggressiiviseksi, jolloin pyysin häntä sanomaan asiasta lääkärille. Ei siltikään meinattu vaihtaa. Olin että ihan tosi? Eikö ne tajua että voi tyttiskin lähteä kun ei seiso mut toinen on aggressiivinen (en ole pinnallinen niin en lähtenyt).

Tarvitseeko edes sanoa että kun lopetti lääkkeet niin psykiatri ihmetteli ett olet parantunut, varmaan uusi lääke alkanut vaikuttaa. Oli aika hämmästynyt kun kertoi parantuneensa lopetettuaan lääkkeet. Silti ei muka siitä voinut johtua. Oli aivan eri ihminen ilman lääkkeitä, iloinen ja kaikki toimi!

Olin todella huolestunut hänen terveydestään. Suorastaan sairasta, että väkisin pakotetaan syömään lääkettä, joka vie kyvyn olla parisuhteessa! Mä mietin tuolloin, että entä jos ei saataisi lapsia koskaan, kun mitä jos tuo vaikuttaisi hedelmällisyyteen? Ketään ei huvittanut seurata nuoren miehen terveyttä mitenkään. Ei edes maksa-arvoja. Psykiatriaikaa ym aina oli todella vaikea saada, kaikki seuranta miten sattuu siinäkin!

Entä se miten tuo vaikutti minuun? Masennuin itsekin lopulta. Oli rankkaa katsoa sitä kaikkea vierestä. ☹ Mitä järkeä "parantaa" yksi ja samalla tuhota parisuhde, onnen kokemukset ym molemmilta? Ei kovin pitkälle noita seurauksia ajatella.

Minkä takia hänellä aloitettiin lääkehoito, jos kerran ilman lääkkeitä olikin parantunut? Oliko hän siis henkisesti huonovointinen, jolloin hänellä aloitettiin lääkitys - > meni vielä huonovointisemmaksi -> lopetti lääkkeet ja muuttui iloiseksi ja normaaliksi, "terveeksi", miksi? Koska tajusi, että huonomminkin voisi mennä? Eli voidaanko ajatella, että lääkehoito auttoikin, joskin kierolla tavalla.

Vai aloitettiinko lääkehoito todella iloiselle, terveelle teinille??

Mielenterveystyössä on kahta koulukuntaa, on heitä jotka uskovat lääkkeisiin ja heitä jotka uskovat psykoterapiaan, siltä väliltäkin löytyy muutamia. kun itse sairastuu, täytyy miettiä kumpaan ryhmään kuuluu ja hakeutua sellaisen asiantuntijan luokse hoitoon. Psykiatrit märäävät lääkkeitä, psykoterapeutit hoitavat terapialla. Se miksi kunnat ja kaupungit hoitavat lääkkeillä on varmaan siksi, että se on halvempaa ja koska psykoterapeutteja ei ole riittävästi?. Yksityisen lääkäriaseman kautta pääsee ilman lähetettä psykoterapiaan, itse tein niin. En mennyt kunnan tarjoamiin palveluihin ollenkaan. Oma psykoterapeuttini on koulutukseltaan lääkäri, psykiatri ja psykoterapeutti. Hän uskoo itse enemmän psykoterapiaan, enkä ole koskaan syönyt lääkkeitä. 

Niin, ehkä elämään vaan kuuluu huonoja jaksoja jolloin ei jaksa mitään eikä mikään kiinnosta ja on vaan negatiivisia tunteita.

Itse ajattelen, että sellaiset vaiheet vaan eletään ja kestetään. Tehdään niin vähän kuin mahdollista normielämän hoitamiseksi, perusrutiineista kiinnipitäen ja nukutaan paljon. Jossain vaiheessa tunteet menee ohi ja helpottaa.

Hyvä myös miettiä miltä se huono tunne tuntuu ja hyväksyä se. Ja tarvittaessa käsitellä sitä vaikka musiikin tai kirjoittamisen avulla.

Koska teistä hulluista tosi harvoin tulee thökykyisiä veronmaksaija. Ei meidän veronmaksaijen rahat riittää maksaa teille tuet ja terapiat. On niin helppo olla muka masentunut, saada kaikku mahdolliset tuet ja hoidot ja lebäyä vaan koko elämän ajan. Mene töihin ja maksa itselle yksityinen psykoterapeutti, jolle voit valittaa miten pahoja noi kaikki lääkkeet ovat.

- hoitoalalla työskentelevä

Olin nuorempana järkyttävän ahdistunut. Mihinkään en päässyt sitä pakoon.

Ajan myötä se helpotti kun sain kiinni siitä mistä ahdistus johtui.

Kaikki ilman lääkitystä.

Sama masennuksen kanssa. Se ei ole enää niin paha.

Nuorempana saatoin vaan maata sikiöasennossa.

Nykyään ei ole sellaista vaikka korjattavaa vielä on vaikka kuinka paljon.

Samalla rohkeus käsitellä asioita ja tunteita on muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveystyössä on kahta koulukuntaa, on heitä jotka uskovat lääkkeisiin ja heitä jotka uskovat psykoterapiaan, siltä väliltäkin löytyy muutamia. kun itse sairastuu, täytyy miettiä kumpaan ryhmään kuuluu ja hakeutua sellaisen asiantuntijan luokse hoitoon. Psykiatrit märäävät lääkkeitä, psykoterapeutit hoitavat terapialla. Se miksi kunnat ja kaupungit hoitavat lääkkeillä on varmaan siksi, että se on halvempaa ja koska psykoterapeutteja ei ole riittävästi?. Yksityisen lääkäriaseman kautta pääsee ilman lähetettä psykoterapiaan, itse tein niin. En mennyt kunnan tarjoamiin palveluihin ollenkaan. Oma psykoterapeuttini on koulutukseltaan lääkäri, psykiatri ja psykoterapeutti. Hän uskoo itse enemmän psykoterapiaan, enkä ole koskaan syönyt lääkkeitä. 

Yksi psykiatrin aika yksityisellä voi maksaa lähemmäs kaksisataa. Saadakseen terapialähetteen niitä tarvii 2 kpl vähintään, jotta on hoitosuhde.

Pienituloisilla ei ole varaa yksityispsykiatriin. Julkisella on tuurista kiinni millaisen psykiatrin saa. Itse nuorena en tiennyt tällaisesta kahtiajaosta ja päädyin julkisiin mt-palveluihin - lääkkeille lähes 10 vuodeksi! Minulle mt-asioiden ratkominen oli pitkälti sitä että mikä lääke valitaan. Kun voin huonosti, annosta usein nostettiin. Tulin riippuvaiseksi lääkkeistä ja luulin, että aivoissani on joku vika, kemiallinen häiriö, miksi tarvin lääkkeitä. Lopetusoireet vielä entisestään vahvisti tätä.

Terapia lääkittynä oli hyödytöntä, koska lääkkeet leikkasi tunteita vaikka niin hoitosuosituksissa suositellaan lääkkeiden ja terapian yhdistelmää.

Vierailija kirjoitti:

Koska teistä hulluista tosi harvoin tulee thökykyisiä veronmaksaija. Ei meidän veronmaksaijen rahat riittää maksaa teille tuet ja terapiat. On niin helppo olla muka masentunut, saada kaikku mahdolliset tuet ja hoidot ja lebäyä vaan koko elämän ajan. Mene töihin ja maksa itselle yksityinen psykoterapeutti, jolle voit valittaa miten pahoja noi kaikki lääkkeet ovat.

- hoitoalalla työskentelevä

Niin aika moni ajautuu työkyvyttömäksi eikä voi paremmin nykyisillä hoitometodeilla, jossa pikaisella lääkäriajalla masennuskyselyn jälkeen lähtee napit kourassa ulos vailla usein edes kunnollista lääkeseurantaa pärjäilemään lääkittynä. Vasta viime vuosina on alettu havaitsemaan, että kappas, kyseisissä napeissa voi olla vaikeita vieroitusoireita joillekin (joiden ei pitänyt aiheuttaa riippuvuutta). Veikkaisin yhdeksi syyksi ihmisten toipumattomuuteen olevan sen, että vallalla on ollut sellainen käsitys jossa mielen ongelmat on korostuneesti medikalisoitu ja tulkittu lääketieteellisen katsantotavan mukaan. Sen sijaan, että tulkittaisiin niiden olevan normaaleja reaktioita elämän haasteisiin ja traumoihin.

Enemmän pitäisi olla matalan kynnyksen keskusteluapua missä ihmiset saa jutella ihmisille mikä vastaa monen emotionaalisiin tarpeisiin ilman että ollaan lyömässä heti dg otsaan(+ heti reseptiä kirjoittamassa mukaan) jotta voisi saada apua.

Saada tukea ja ohjausta. Esim. unettomuudessakin lääkkeettömät metodit voi olla todella hyödyllisiä.

SSRI-aikaa tullaan joskus vielä kummastelemaan.

Diagnoosi masennus on monilla todellisuudessa uupumista esim. työelämässä, reaktioita suruun, köyhyyteen, yksinäisyyteen, traumoihin tai ihan vaikkapa väärindiagnosoitu joku ruumiillinen häiriö (esim kilpirauhanen ym)

Vierailija kirjoitti:

Niin, ehkä elämään vaan kuuluu huonoja jaksoja jolloin ei jaksa mitään eikä mikään kiinnosta ja on vaan negatiivisia tunteita.

Itse ajattelen, että sellaiset vaiheet vaan eletään ja kestetään. Tehdään niin vähän kuin mahdollista normielämän hoitamiseksi, perusrutiineista kiinnipitäen ja nukutaan paljon. Jossain vaiheessa tunteet menee ohi ja helpottaa.

Hyvä myös miettiä miltä se huono tunne tuntuu ja hyväksyä se. Ja tarvittaessa käsitellä sitä vaikka musiikin tai kirjoittamisen avulla.

Tämä! Elämässä on paljon kärsimystäkin, jotenkin nykyaikana tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys että normaalia olisi olla aina toimintakykyinen ja aina voida hyvin. Jos ei voi, se tuska pitää lääkitä pois, koska se on aivokemiallinen häiriö.