Terapiassa käyneet, missä vaiheessa ja miten koitte sen auttavan?

Olen käynyt kolmen vuoden psykoterapian.

Huomasin heti apua siten, että terapiassa käynti kevensi vähän mieltä, kun sai purkaa asioita toiselle ihmiselle ja puhua itsestään niin, että toinen kuuntelee.

Muuten en ensimmäisenä vuonna huomannut mitään perustavanlaatuista muutosta ja tuntui, että asiat menevät jopa huonompaan suuntaan ja vointi heikkeni.

Toinen vuosi meni myös aika paikallaan, vaikka sain käsiteltyä isoja asioita. En voi kuitenkaan sanoa, että olisi ollut mitenkään hyväntuulisempi tai vapautuneempi. Edelleen ahdisti ja epäilin terapian toimivuutta.

Tokan ja kolmannen vuoden vaihteessa tapahtui jostain syystä tosi iso muutos parempaan. En tiedä, mitä tapahtui, mutta aloin olla aina vaan vähemmän ahdistunut, en saanut paniikkikohtauksia ja mielialani oli paljon parempi. Välillä on tullut takapakkia vähän, mutta tällä tiellä on pysytty.

Koen, että terapia muutti elämäni. Tunnen itseni paremmin ja olen onnellisempi elämässäni. Lapsuuden traumat eivät hallitse nykyisyyttä. Ei terapia silti mikään ihmelääke ole ja töitä siellä saa tehdä, mutta suosittelen kaikille.

Tärkeintä on panostaa siihen, että koet tulevasi kuulluksi ja luotat terapeuttiin. Jos nämä asiat toteutuu, ei ole mitään syytä ettet hyötyisi terapiasta. Ja mielenterveydessä pienetkin asiat voivat muuttaa elämää radikaalisti.

Hakekaa terapiaan, ihan jokainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saitko neljännen vuoden?

Sain.

Onko tästä aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Olipas ajankohtainen ketju itselle. Itselläni terapeutin etsintä alkamassa. Pelottaa juurikin se jos en osaa/pysty löytämään terapeuttia jolta saisin oikeasti apua. Mitä neuvoisitte ottamaan huomioon? Mua jännittää myös se olenko henkisesti valmis tonkimaan kaiken oman elämäni p askan. Pelottaa lähinnä mitä sitä omasta pääkopasta löytyy, kun sitä ruvetaan möyhentämään.

Mä huomasin että itselläni auttoi se, että normiarki rullasi; oli töitä tai opiskelua. Ystäväpiiri kyllä muuttui rajusti jo terapian aikana, ja poikaystävä vaikka aiemmin sanoin, että vasta terapian jälkeen huomasin sen vaikuttavuuden. Mutta nyt kun jälkikäteen mietin, niin kyllä piti vähentää tapaamisia terapiasessioiden jälkeen ja varata ajat sellaisille päiville ettei ollut terapian jälkeen enää muuta tekemistä, että illalla sai rauhassa toipua ja mielen työskennellä. Terapeuttiani heti alkuun ohjasi ja hyvällä tavalla kyseenalaisti oman kuvan itsestäni ja työpaikka, haaveet, arvot ja usko itseensä alkoi muuttua. Mutta itselläni oli tuolloin aivan upea, kokenut jo lähes eläkkeelle jäävä terapeutti. Kävin aiemminkin parilla muulla, mutta tää viimeinen kenen kanssa työskenneltiin pitkäkestoisesti oli paras. Omasta terapiasta aikaa se seitsemän vuotta ja itse kävin Helsingin nuorisoaseman ilmaisella terapeutilla. Sen jälkeen vielä synnytyksen jälkeen nousi esiin lisämärköjä, mutta ne sain selvitettyä seksuaaliterapeutin kanssa. Kannattaa lueskella terapeuttien kuvauksia itsestään ja mietiskellä jos ne olisi kivoja. En oikein usko noihin kaiken maailman shamaanin lääketrippeihin, ihmisen keho ja mieli on niin hieno järjestelmä, etten sitä suoraan lähtisi sekoittelemaan aineilla, toki jos mikään muu ei auta ja lääkärien lääkkeet ei tehoa niin kaipa se on sit siinä vaiheessa sama mitä kokeilee.

Vierailija kirjoitti:

Jos neljä vuotta, etkä näe valoa tunnelin päässä vielä terapian kautta voi se olla vaikeaa. Onko koko ajan sama terapeutti?

On kokemusta kognitiivisesta terapiasta, mutta ei paranemisesta. Sinällään se tuntui olevan juuri oikea terapialaji, mutta mulla olisi varmaan pitänyt olla joka toinen päivä. Osastohoidoilla on ollut enemmän apua, on aina vähäksi aikaa parempana.

Minua kiinnostaa tämä että miten osastohoito on sinua auttanut? Itselläni tullut vain iso lasku perästä, lisäksi häpeä siitä että asia on pitänyt salata tuttavilta (ne tuttavat jotka tiesivät, lakkasivat olemasta tuttavia ja siksi parempi salata). Asumiskulut juoksevat ja kaikki normaalit asiat on pitänyt hoitaa siinä, missä kotona ollessakin. Eli omalla kohdallani osastohoito vain pahensi tilannetta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saitko neljännen vuoden?

Sain.

Onko tästä aikaa?

Kohta vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos neljä vuotta, etkä näe valoa tunnelin päässä vielä terapian kautta voi se olla vaikeaa. Onko koko ajan sama terapeutti?

On kokemusta kognitiivisesta terapiasta, mutta ei paranemisesta. Sinällään se tuntui olevan juuri oikea terapialaji, mutta mulla olisi varmaan pitänyt olla joka toinen päivä. Osastohoidoilla on ollut enemmän apua, on aina vähäksi aikaa parempana.

Minua kiinnostaa tämä että miten osastohoito on sinua auttanut? Itselläni tullut vain iso lasku perästä, lisäksi häpeä siitä että asia on pitänyt salata tuttavilta (ne tuttavat jotka tiesivät, lakkasivat olemasta tuttavia ja siksi parempi salata). Asumiskulut juoksevat ja kaikki normaalit asiat on pitänyt hoitaa siinä, missä kotona ollessakin. Eli omalla kohdallani osastohoito vain pahensi tilannetta.

ap

Osastolla jo osaston oma rytmi ja se, että hoitaja on ohjaamassa ja tukemassa juuri silloin, kun itsellä tulee niitä heikompia tilanteita auttaa. En tiedä mikä siinä varsinaisesti on, mutta kun monta ammattilaista on yhdessä, niin siellä on joku joka oivaltaa miten tukea tai ylipäätään mikä on se ongelma jota avata ja he ratkovat yhdessä kuinka käsitellä. Osastolla joka tapauksessa näkevät konkreettisesti ne heikommat hetket joita itse ei aina edes tiedosta saati huomaa kuvata. Tunteiden käsittelyyn tarttuminen siinä hetkessä, kun se tunne on ollut pinnalla on paljon helpompi kuin ennalta sovitulle ajalle mennessä.

Mitä osastolla seurasin, moni tulee sinne erittäin hiljaisena ja sulkeutuneena, mutta sieltä lähtiessä osallistuu kaikkeen aktiivisemmin ja keskustelee. Laskut on isoja, mutta minä ainakin näen, että siitä saa vastineen. Jos laskun jakaa parempien kuukausien ajalle jäi ainakin minulle paljon edullisemmaksi kuin jatkuva kelan terapia.

Ei huomannut alussa vaan apu tuli pikkuhiljaa. Huomasin että monella muullakin samanlaisia ongelmia. Nyt vuosien päästä vasta huomaa että on auttanut todella paljon. Olo on levollisempi ja luottavainen. Masennuspäiviä tulee joskus edelleen mutta nyt tiedän että selviän niistä. Tulin omaksi itsekseni , jos niin voi sanoa.