Mitä remmin saamisen JÄLKEEN tapahtui?

Ne olivat ihan erilaisia aikoja silloin. En tainnut ymmärtää kurituksen ideaa. Tai minusta idea oli, että pitää tehdä kuten äiti ja isä käskevät, muuten seuraa rangaistus.

Remmiä sain harvoin, mutta muistan, että kun olin pieni ja ruoka juuttui kurkkuuni ja isä otti minut poikittain polviensa päälle ja koetti siinä saada sitä palaa irti, niin kysyin sen jälkeen, miksi sain selkään, vaikka en ollut tehnyt väärin. Vanhemmat joutuivat selittämään, ettei se ollut selkäsauna. Eli minulle oli aika hämärä silloin tuo selkäsaunan idea.

Meidän kotona ei pyydetty anteeksi, ei puolin eikä toisin. Isä ei pitänyt anteeksipyynnöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menee ohi aloituksen aiheen, mutta kertoisitteko, mitä olivat ne tekonne, jotka johtivat hakkaamiseen? Itse olen unohtanut, muistan vain ne seuraukset, ja pelon ja ahdistuksen.

Omalla kohdallani se, että vein 2-vuotiaan pikkuveljen heikoille jäille, olin itse 6v. Tuossa taisi olla kyse siitä että äiti pelästyi niin hirveästi. Se oli ainoa kerta kun sain risusta pepulle. Sitä en tosin ikinä ymmärtänyt, miksi veljeä piti lyödä myös, syytön hän siihen oli.

Käsittämätöntä on myös miten 6-vuotias oli laitettu vahtimaan taaperoa. Se olisi ollut äitisi tai isäsi asia katsoa 2-vuotiaan perään. Äitisi olisi saanut hävetä itseään teidän piiskaamisen sijaan.

Mun mies on saanut selkäsaunoja lapsena. Se näkyy hänessä just tietynlaisena silmänpalvontana ja valehteluna välttääkseen rangaistuksen.

Minä en ole saanut piiskaa ja tunnustan syntini heti kun omatunto soimaa. Meillä ei kotona suututtu kun tunnusti ja kertoi totuuden. Valehtelu ja salailu oli meillä pahempi asia kuin tyhmät teot ja muut tuhmuudet.

Mitä nykyisin tapahtuu sen jälkeen, kun lapselta on otettu kännykkä pois rangaistuksena jostain?

Osalla kommentoijista tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että vielä 1970-luvun alkupuolella ruumiillista kuritusta pidettiin normaaliin lastenkasvatukseen olennaisesti kuuluvana keinona, ei sen kummempana kuin nykyisin kännykkäkieltoa tai vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä nykyisin tapahtuu sen jälkeen, kun lapselta on otettu kännykkä pois rangaistuksena jostain?

Osalla kommentoijista tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että vielä 1970-luvun alkupuolella ruumiillista kuritusta pidettiin normaaliin lastenkasvatukseen olennaisesti kuuluvana keinona, ei sen kummempana kuin nykyisin kännykkäkieltoa tai vastaavaa.

Joskus vuonna 2050 täällä palstalla itketään, miten julmia ennen vanhaan oltiin kun otettiin kännykkä pois lapselta. Että miten lapsi kärsi siinä ja kuinka oppi vihaamaan vanhempiaan. Törkeää väkivaltaa se sellainen.

Up

Kyllä siitä palattiin heti normaaliin arkeen, tarkoittaen yksin mun ja siskon yhteisessä huoneessa olemista ja itkemistä. Äiti alkoi lyömään kun olin varmaan 6v., ensin käytettiin nyrkkiä, sen jälkeen hakattiin raipalla ja sitte siirryttiin taas nyrkillä lyömiseen. Jos itkin, sattui enemmän. Vasta sitte kun lakkasin itkemästä ja alistuin täysin, se lopetti. Itkin aina yksin, siitä piti vaan selvitä. Syy tuohon lyömiseen oli se etten puhunut, mulla on selektiivinen mutismi joka teki sen etten vain pystynyt puhumaan. Ilmeisesti se alkoi siitä kun isä käski aina olla hiljaa, se suuttui jos piti meteliä. Äiti taas suuttui jos en puhunut tarpeeksi, ja tarpeeksi kovalla äänellä. Puhumisesta tuli mulle ongelma ja aloin jännittämään sitä, sitte en enää saanut puhuttua. Mun isosisko oli ainoa jolle puhuin. Isä ja äiti erosi kun olin 5v. ja sen jälkeen jossain vaiheessa äiti kyllästyi muhun täysin. Ei yhtäkään anteeksi pyyntöä, ei pienintäkään merkkiä siitä että se olisi ollut pahoillaan. Ei, koska se oli mun syytä, olin vääränlainen. Mun piti olla vahva ja kestää, tuloksena on traumatisoitunut rikkinäinen ihminen jonka itsetunto on aivan surkea. Ikää on jo 28v., vieläkin äiti saa mut nöyristelemään yhdellä tietyllä katseella. Sillä katseella joka kertoo että jos nyt et pidä päätäsi kiinni niin tulee turpaan. Koska se päättää mistä puhutaan, minkä verran puhutaan ja mun pitää aina olla varuillani sen seurassa. Oon sitä isompi mut se taitaa tietää etten uskaltaisi lyödä takaisin, se opetti mut jähmettymään ja sietämään kaiken. En edes tiedä miksi oon sen kanssa tekemisissä, en tiedä onko kyse enää rakkaudesta vai pelkästä riippuvuudesta. Se myös hylkäsi mut laitoksiin ennemmin kuin oli mun tukena. Se sai aikaan järkyttävän hylkäämisen pelon josta en vieläkään oo päässyt eroon, aina pelkään sitä hetkeä kun jos äiti sanoo ettei se enää halua nähdä mua. Mut se osaa olla myös mukava, silloin saatan unohtaa mitä se on mulle tehnyt ja toivoa että ehkä se sittenkin välittää musta.. Nykyään käyn sentään terapiassa, siitäkään äiti ei tykkää. Mut tällä kertaa ajattelen itteeni, terapeutin ansiosta oon sitä paitsi vielä hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä nykyisin tapahtuu sen jälkeen, kun lapselta on otettu kännykkä pois rangaistuksena jostain?

Osalla kommentoijista tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että vielä 1970-luvun alkupuolella ruumiillista kuritusta pidettiin normaaliin lastenkasvatukseen olennaisesti kuuluvana keinona, ei sen kummempana kuin nykyisin kännykkäkieltoa tai vastaavaa.

Ja vielä 80/90-luvullakin. Hyvä esimerkki tästä "normaaliudesta" on se, kun muistan, miten äiti mainitsi muun juoruilun lomassa tuttavalleen tyyliin että Maija saa kotona remmiä, koska on kiukutellut koko päivän, eikä tuttava tästä pöyristynyt eikä rynnännyt tekemään lasua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä nykyisin tapahtuu sen jälkeen, kun lapselta on otettu kännykkä pois rangaistuksena jostain?

Osalla kommentoijista tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että vielä 1970-luvun alkupuolella ruumiillista kuritusta pidettiin normaaliin lastenkasvatukseen olennaisesti kuuluvana keinona, ei sen kummempana kuin nykyisin kännykkäkieltoa tai vastaavaa.

Ja vielä 80/90-luvullakin. Hyvä esimerkki tästä "normaaliudesta" on se, kun muistan, miten äiti mainitsi muun juoruilun lomassa tuttavalleen tyyliin että Maija saa kotona remmiä, koska on kiukutellut koko päivän, eikä tuttava tästä pöyristynyt eikä rynnännyt tekemään lasua.

Eihän paljon mistään tehty lasuja edes 2000-luvun alussa. Tuo pöyristymiskulttuuri on rantautunut Suomeen vasta 2010-luvulla.

Niin ja muuten ihme ketju tämä. Joku yksinkertaisempi ja historiaton voisi tämän perusteella kuvitella, että joskus on ollut normaalia vetää lasta turpaan ja rangaista vahingoista.

Minä sain 90-luvulla piiskaa puolijulkisesti. Ihmisillä on lyhyt muisti. 

Vierailija kirjoitti:

Minä sain 90-luvulla piiskaa puolijulkisesti. Ihmisillä on lyhyt muisti. 

Mitä tarkoittaa puolijulkisesti? Jossain talon pihalla vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut jätettiin hakattuna makuuhuoneeseen itkemään tuskani pois. Itkin niin, että en saanut happea vedettyä.

Traumat jäivät ja olen työkyvytön nykyään.

Minulle karjaistiin: jos et lopeta itkua, saat lisää remmiä.

Minä olen sisulla ja hirtehishuumorilla selviytynyt (elämä ei ole oikein koskaan tuntunut mukavalta).

Niin minäkin aikani selvisin, mutta varoitan. Voi tulla aika, jolloin et voi enää teeskennellä ja romahdat.

Se työkyvytön

Sain kerran ”karakasta” äidiltä, ihan syystä, olen hyvin kiitollinen siitä. Tuskin hän sitä mielellään teki, mutta asiallinen temppu minun mielestäni. Ymmärsin sen jälkeen rajani ja asia oli meille täysin ok, en enää mokaillut ja se on auttanut siinä ettei ole tarvinnut mokailla jatkossakaan, koska ymmärsin sen kautta syy ja seuraus suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Remmin saamisen jälkeen tuli mieleen, että näin ei ehkä kannata jatkossa toimia, voi olla että kuritus toistuu. Samasta asiasta ei tarvinnut remmiä kahdesti ottaa. Remmiä tuli tosin vasta karkeista ylilyönneistä, vanhemmille haistattelusta ja jatkuvasta perseilystä. Mummolla oli lisäksi ojennuskeinona ns. liivinluu l. korsetista irrotettu metallista punottu ja litistetty, kapea jousimainen ”tikku”, jolla hän näpäytti pienistä töppäilyistä. Usein riitti kyllä muistutus välineen olemassa olosta.

Joo, minäkin opin alle koulukäisenä että ääneen ei saa itkeä ulkona niin, että naapurit saattaa mahdollisesti nähdä. Veli kiusasi ja minä rupesin itkemään, joten äiti suuttui. Sisällä ei saanut nauraa ääneen, siitä suuttui isä ja vitsaa tuli. Ei ihme, että suomalaisia syytetään tunteettomiksi möllisköiksi, tuskin olin ainoa, joissa tunteiden näyttämisestä rangaistiin.

Ei tossa ole kyse tunteiden kätkemisestä vaan toi on puhtaasti sairasta. Ei ole millään mittapuulla ymmärrettävää miksi nauraminen olisi kiellettyä. Mulla tulee mielee että tällaisia mielleyhtymiä tulee kun uskonnollisuus synnyttää häiriintyneessä mielessä omituisia mielleyhtymiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menee ohi aloituksen aiheen, mutta kertoisitteko, mitä olivat ne tekonne, jotka johtivat hakkaamiseen? Itse olen unohtanut, muistan vain ne seuraukset, ja pelon ja ahdistuksen.

Omalla kohdallani se, että vein 2-vuotiaan pikkuveljen heikoille jäille, olin itse 6v. Tuossa taisi olla kyse siitä että äiti pelästyi niin hirveästi. Se oli ainoa kerta kun sain risusta pepulle. Sitä en tosin ikinä ymmärtänyt, miksi veljeä piti lyödä myös, syytön hän siihen oli.

Käsittämätöntä on myös miten 6-vuotias oli laitettu vahtimaan taaperoa. Se olisi ollut äitisi tai isäsi asia katsoa 2-vuotiaan perään. Äitisi olisi saanut hävetä itseään teidän piiskaamisen sijaan.

Samaa mieltä. Lapset olisi pitänyt ottaa pois tuollaisilta vanhemmilta.

Sain selkääni lapsena, enkä mitään siitä oppinut, paitsi vihaamaan typeriä vanhempiani.

Meidän uskísperheessä oli monta lasta, ja vanhemmillani menivät välillä hermot lasten kanssa milloin mistäkin syystä. Olen syntynyt 70-luvun lopulla. Vuonna 1983 tuli Suomessa voimaan laki, joka kielsi lasten ruumiillisen kurituksen. Vanhempani eivät siitä välittäneet, vaikka mummokin siitä muistutti ja yritti puuttua vanhempieni mielivaltaiseen kuritukseen sen jälkeen, kun äitini oli lyönyt vyön solkipäällä silmäkulmani ja poskeni mustaksi väärästä katseesta (ilmeisesti 8-vuotiaana osoitin hänestä sanatonta mutta uhmaavaa käytöstä). Siitä lyönnistä poskeni turposi sinimustaksi pullistuneeksi palloksi, enkä saanut mennä kouluun niin kauan kuin poskeni oli musta. Asiasta ei koskaan jälkeen päin puhuttu, ja kuten kaikki muukin kuritus, se lakaistiin maton alle. Olin vanhempieni mielestä "hankala" lapsi, vaikka minua kuvailtu usein ylikiltiksi.

Meillä vanhemmat löivät lapsia, kun hermot pettivät. Kuritus ei ollut johdonmukaista, joten siihen johtaneiden syiden arvelu jälkikäteen on melko turhaa. He vaativat lapsiltaan uskonnon sääntöjen pilkun tarkkaa noudattamista, niiden rikkominen tai tahallinen kyseenalaistaminen tiesi sekunneissa saatua selkäsaunaa. Usein mikä tahansa riittävä epäilys, sanaton väärin tulkittu katsekin, jostakin sellaisesta uskontoon liittyvästä asiasta, vaikkapa lapsen uhma tai "mulkaisu" riitti selkäsaunan syyksi.

Kotona meillä ei todellakaan kukaan saanut ajatella asioista vapaasti eikä kirkon auktoriteetteja saanut kritisoida. Pääpiru ja koko sadistisen orkesterin johtaja oli äitini, jonka työläistausta saneli meillä käytännön normit. Äiti katseli vahingoniloisena vierestä pakotettuaan koulutetusta perheestä tulleen isäni antamaan lapsilleen kuritusta. Hän myös viittasi kintaalla hyvin pitkään mummoni väliintuloihin. Hänen kulttuuriinsa kuului lasten fyysinen kuritus, ja siitä.

Kaikki nämä "joka lastaan vihaa, se vitsaa säästää" ja "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" tulivat lapsena tutuksi. Äiti aina muisteli selkäsaunojen yhteydessä sitä, kuinka hän itse oli heti ensimmäisestä piiskauksestaan alkaen oppinut pyytäämään polvillaan anteeksi kaikkea jo ennen kuin siihen piiskaamiseen oli hänen kotonaan päästy. Äitini ei vieläkään myönnä tehneensä mitään väärää, hänestä lapsia on hyvin perustein aina kasvatettu kurittamalla, se on ollut osa kulttuuria ja saman mallin hän on siirtänyt perheellistyneille sisaruksilleni. Äitini ansiosta lasten lyöminen on saanut jatkua tässä suvussa pian 100 vuotta.

Muistaakseni ei mitään. Remmiä sain vain yhden kerran ja sen jälkeen ilmoitettiin, että olet arestissa. Risu, jota tuli useammin piti hakea itse. Jos yritti tuoda jonkun heiveröisen, niin sitten haki isä. Ymmärrettävää varmaan, että tuli tuotua kunnon keppi joka kerta.

Tosiaan tuon kurituksen jälkeen vedettiin pöksyt ylös ja ehkä mentiin omaan huoneeseen/jonnekin kiroamaan omassa mielessä, mutta muuten elämä jatkui normaalisti.

N52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menee ohi aloituksen aiheen, mutta kertoisitteko, mitä olivat ne tekonne, jotka johtivat hakkaamiseen? Itse olen unohtanut, muistan vain ne seuraukset, ja pelon ja ahdistuksen.

Omalla kohdallani se, että vein 2-vuotiaan pikkuveljen heikoille jäille, olin itse 6v. Tuossa taisi olla kyse siitä että äiti pelästyi niin hirveästi. Se oli ainoa kerta kun sain risusta pepulle. Sitä en tosin ikinä ymmärtänyt, miksi veljeä piti lyödä myös, syytön hän siihen oli.

Käsittämätöntä on myös miten 6-vuotias oli laitettu vahtimaan taaperoa. Se olisi ollut äitisi tai isäsi asia katsoa 2-vuotiaan perään. Äitisi olisi saanut hävetä itseään teidän piiskaamisen sijaan.

Samaa mieltä. Lapset olisi pitänyt ottaa pois tuollaisilta vanhemmilta.

Se mikä Suomesta puuttuu on kustannustehokas huostaanottomalli. Nykyisin kun lastenkotipaikka maksaa jopa 1000 euroa vuorokaudessa niin jopa moni ruumiillisesti kuritettu lapsi joudutaan jättämään vanhempiensa hoitoon. Tukkapöllyjä ja luunappeja ja vastaavaa täysin sairasta väkivaltaa paljastuu jatkuvalla syötöllä ja ani harva niiden uhriksi joutuneista lapsista on varaa ottaa huostaan. Sääliksi käy sekä ne pahoinpidellyt lapset että sosiaalityöntekijät jotka joutuvat arpomaan, kuka lapsista pelastetaan.

Vierailija kirjoitti:

Miltä se oikeasti tuntui, kun tuli vyöstä takapuolelelle? Ja joo, älkää käskekö kokeilemaan itse, kyllä joku 10-vuotias koki sen varmasti eri tavalla kuin aikuinen.

Siinä tilanteessa tunsin häpeää ja kipua kiukun ja vihan lisäksi. Vasta jälkeenpäin sitä etsii rationaalisia syitä irrationaaliselle käytökselle, jolloin ekaksi tulee mieleen just seksuaalinen häpäisy (miksi riisua lapsi alaruumiista alasti ja piiskata pyllylle, varsinkin jos lapsi on liki teini-ikäinen). Kurittaja on lastaan vanhempi, mutta lapsikin aistii sen, että alastomaksi riisutun lyömisen tarkoitus on häpäistä. Ja usein vanhempi vielä käskee lapsen hävetä. Aihe on tabu, mutta veikkaisin, että aika moni lastaan lyövä ja häpäisevä vanhempi kokee tällaisesta valtasuhteisiin rakentuvasta perversiosta ihan aitoa ja freudilaista mielihyvää.

Tämän keskustelun lukeminen on terapeuttista. Kohtalotovereiden tarinoiden lukeminen on arvokasta vertaistukea.