Lue keskustelun säännöt.
Korona-aika on vienyt minut masennukseen, koska olen perheetön sinkku
Kuilussa
29.03.2020 |
Olen 35-vuotias sinkku. Vakavia suhteita on kyllä ollut, viimeisin päättyi kolme vuotta sitten ja nyt alkaa tuntua, että näinköhän jään lapsettomaksi ja ikuisesti yksin.
Olen ollut kaksi viikkoa yksin kotona tapaamatta ketään, etätöitä teen kotoa käsin, siinä ainoat sosiaaliset kontaktit. Haluaisin yli kaiken miehen ja lapsia. Tunnen valtavaa pistävää kipua ja kateutta siitä, ettei minulla ole perhettä. Pitkälti tämän vuoksi olen jo 1,5 vuotta sitten lopettanut kaiken sosiaalisen median käytön. En kestä katsoa muiden perhe- ja raskauspäivityksiä.
Eilen tein kuitenkin sen virheen, että kirjauduin Facebookiin, ja siellähän niitä raskausmahoja ja perhepäivityksiä oli, jotka sysäsivät minut syvälle kuiluun. Monella oli esimerkiksi kirjoituksia siitä, miten korona-aika on tuntunut ihanalta ja on tajunnut, miten ihana perhe heillä on ja sydän sydän sydän. Kommenteissa muut yhtyvät kuoroon ja osa vielä lisää, miten kurjaa olisi olla nyt kurjien tyyppien kanssa saatikka yksin.
HS:ään Poikkeustilassa-juttusarjaa kirjoittava Saska Saarikoskikin kirjoitti ”Mielummin kuitenkin perheruuhka kuin yksin. -- Yksin olisi varmaan todella raskasta.” Ja ”Elämä on koronan aikana sakeampi versio itsestään. Kun oman elämän ympärille vedetään rajat, perhe-elämästä tulee entistä tiiviimpää, yksinäisyydestä entistä yksinäisempää.” https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006456244.html
Muistutukset siitä, kuinka yksin olen ja kuinka ikäni vuoksi mahdollisuudet enää ehtiä saada perhettä ovat sulkeutumassa, saavat ajatukset todella synkiksi. Kunhan tämä välitön koronakriisi päättyy ja julkisille paikoille voi taas mennä, aion hakeutua lapsettomuusklinikalle jäädyttämään munasolujani.
Koronakriisistä on tullut siis myös henkilökohtainen kriisi, joka on kärjistänyt jo pitkään kokemani yksinäisyyden tunteet ja hiipivät paniikin siitä, että jään lapsettomaksi. Onko muilla vastaavia tuntemuksia?
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Ap... kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta se on hyvä, että ainakin sinulla on toimintasuunnitelma, kun nyt on varmistunut, että haluat niitä lapsia jopa ilman miestä. Käytä tämä aika nyt siihen, että valmistaudut henkisesti yksinhuoltajuuteen ja olemaan kiitollinen myös elämästä lapsen kanssa ilman miestä. Mies tulee jos on tullakseen, mutta ei se voi olla siitä kiinni, pystytkö elämään antoisaa elämää!
Ja ei kannata olla kateellinen somepäivityksille eikä ottaa niitä kaikkia todesta. Ota huomioon, että somepäivityksissä aina näytetään se siloinen, jopa valheellinen puoli. Toki joitakin perheitä tämä varmasti lähentää, mutta todellisuudessahan ennustetaan, että perheväkivalta tulee eristäytymisen aikana itseasiassa lisääntymään.
Yksinhuoltajuuden hyväksyminen tulee olemaan vaikea paikka. Minulla on takana myös avioliitto ja kaksi muuta vakavaa parisuhdetta. Elämäni ei aina siis ole näyttänyt tältä. Asioiden piti mennä hyvin toisella lailla. Lapsenhankinnassakin paljon haaveilen juuri siitä, että olisi mies jonka kanssa kokea kaikki: positiivisesta raskaustestistä siihen kun näkisin vauvan ensimmäistä kertaa miehen sylissä ja kun olisimme yhdessä ylpeitä, kun lapset kasvaisivat. Nyt asutan yksin 26 neliön yksiötä ja olen hajota suruun.
Juu, ei tämä lapsiarki "sinkku"äitinäkään mitään herkkua nyt ole. Olen kateellinen niille perheille joissa on kaksi vanhempaa, niille jotka nyt hehkuttaa somessa sitä miten kerrankin saa viettää "kiireetöntä perhearkea yhdessä ulkoillen ja leipoen ja omaa pihaa laittaen ja muistetaan nyt kaikki arvostaa sitä mikä elämässä on tärkeintä ja pysytään terveinä!".
Ja sitten olen minä, kaksi lasta, pieni ja ahdas kerrostalokämppä, käyn töissä jossa on nyt henkisesti todella raskas tilanne sekä iso riski saada tartunta, lapsiani pallotetaan paikasta toiseen kun olen töissä (isälle jos isä on vapaalla, pitkinä päivinä kouluun, pienempi päiväkotiin), lapset oireilee tätä muuttunutta ja raskasta arkea, oma jaksaminen piipussa, yritän hoitaa isomman etäopetusta niinä päivinä kun ei ole koulussa, isomman lapsen tukitoimet on tauolla, huolehdin laskuista (lasten pitäminen kotona 24/7 näkyy heti kauppalaskussa)-- v*ttu tämä mitään lomaa ole, sori vaan.
Toivon todellakin että saat jonain päivänä perheen, ehjän perheen. <3 Yksinhuoltajuus on aika raskas risti tälläisinä aikoina, kun ei niitä tukiverkkojakaan saa nyt käyttää.
Tsemppiä!
Mulla samantyylinen tilanne. Paitsi että olen etätöissä - jotka nyt loppuvat pian Koronan takia. Huolestuttaa jo ihan taloudellisistakin syistä. Asunto pieni ja väliaikaiseksi tarkoitettu. Ei täällä voi koroilla, kun ei ole edes omaa huonetta. Naapurit valittaa lasten äänistä, ja isompi poika ei enää suostu tänne tulemaan, kun mitään ei saa tehdä ja varpaillaan pitää 8-vuotiaana kulkea. Olen autoton ja kauppa 30 min kävelymatkan päässä. Pihaa ei ole, eikö sitä olisi varaa nyt laittaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melko varmasti saat myöhemmin kantaa surua myöäs lapsettomuudesta. Sitten kun olet 40+ tai viimeistään 49+.
Tällä 37v ikisinkku, ei siis ikinä yhtään minkäänlaista suhdetta miehen kanssa. Suruni ei liity lapsiin, sillä en ole ainakaan vielä kokenut pakottavaa tarvetta lisääntyä. Mutta se puolison puute, se on todellakin alleviivattu sadalla huomiotussilla nyt.
Kai se on sekoitus montaa tunnetta. Olisi ihanaa olla rakastettu ja hyväksytty edes kerran elämässä. Mutta toisaalta olisi ihanaa rakastaa sitä toista, olla hänelle hyvä. Tiedän ettei se ole aina autuutta, kuten ei lastenkaan kanssa, niin kuin moni täällä jo mainitsi. Silti kaikki sanovat aina että kuitenkin rakastan perhettäni yli kaiken ja he ovat tärkeintä koko maailmassa. Ei se silloin pelkkää vaivaa ja huolta ole?!
Kun voisikin joskus riidellä jonkun toisen kanssa. Nyt voin purkaa sydäntäni ja ahdistustani vain itseeni. Ja kunpa joskus olisi niitä tavallisia ihania asioita. Nytkin makoilen sängyllä ja katselen sinistä taivasta. Uunissa on omenapiirakka. Kohta lähden kävelylle. Illalla pastaa hyvän kastikkeen kanssa ja lasi viiniä. Kirja tai elokuva. Tätä karanteenielämää. Niin, yksin. Miksi minä olen se joka on jostain syystä niin hirveä ettei kukaan halua jakaa mitään elämänosaa kanssani?
No tänään tällaiset tuntemukset. Huomenna ehkä parempi päivä. Tsemppiä AP.