Miten voin ikinä riittää ihmisenä? :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisarvosi ei ole kiinni siitä, kuinka tuottava yksilö olet. Ei ole, ei, ei, ei. Olet aidosti arvokas juuri prikulleen sellaisena joka olet, jokaisen puutteeksi kanssa. Olet tullut tähän maailmaan täyttämään juuri itsesi kokoisen aukon. Jotkut palapelien reunapalat ovat todella oudon mallisia mutta jos tämä outo pala puuttuisi, palapeli olisi rikkinäinen. Sinua tarvitaan.

Kirjoituksesi herätti minussa sanomattoman paljon empatiaa ja hellyyttä. Aistin sanoistasi, että olet itsekin empaattinen, herkkä, syvästi ajatteleva ja herkkä ihminen. On suuri vääryys, että kaltaisesi ihmiset vähättelevät suotta itseään ja korskeat ja kopeat, itserakkaat kiipijät (sinua paljon arvottomilla ominaisuuksilla varustetut) taas paistattelevat omassa itseihailussaan. Muista silti, että kaltaisillesi herkille, aroille ihmisille juuri sinun kaltaisesi luonne on se kotoisin ja turvallisin ystävä, kanssasielu. Meitä on muitakin, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta, jookos?

Olipas ihana kommentti, kiitos siitä. Itkisin varmaan, jos kykenisin liikuttumaan, mutta masennuslääkkeet ovat turruttaneet sen kyvyn pois.

Minun on vain vaikea uskoa, että olisin pala mitään palapeliä, koska minulla on aika materialistinen maailmankuva. En usko Jumalaan, kohtaloon tai elämän suureen tarkoitukseen. Siksi(kin) näiden olojen kanssa on vaikea painia.

En tiedä, olenko empaattinen, mutta herkkä ainakin. Olen löytänyt itsestäni hyvin varjoisia ja negatiivisia tunteita ja ajatuksia, ilkeitä toiveita kanssaihmisiä kohtaan. Jotakin pahaa minussa asustaa.

Kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolet, eikä sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä ikävistä ajatuksista. Sellaiset ovat aivan normaaleja, ja voivat korostua varsinkin jos on masentunut ja on tyytymättömyyttä itseään kohtaan. Kateellisuuden tunteet toisten onnesta ovat itsellenikin tuttuja, mutta kun oppii tunnistamaan, mistä omat pahat olot kumpuavat, voi tunnetiloja oppia sietämään ja säätelemään.

Älä luovuta, kirjoitat hyvin ja olet vielä nuori. On hyvä, että tiedostat epävarmuutesi, silloin sinulla on mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Itse olen myös saanut epävakaan diagnoosin, samoin keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön. Minulla on traumatausta lapsuudesta, joka varmaan noiden em. diagnoosien juurisyy. Olen kolmekymppinen ja huomaan, että ikä on lievittänyt oireita. Vuosien mittainen itsetutkiskelu, terapiat ja sinnikkyys ovat vieneet eteenpäin. Lääkkeet jätin kokonaan kolmisen vuotta sitten, koska ne eivät auttaneet.

Päätin vuosi sitten tuntiessani oloni tyytymättömäksi osa-aikaisissa töissä, jotka eivät vieneet mihinkään, että on aika tehdä asialle jotain. Hain ja pääsin yliopistoon opiskelemaan työllistävää, arvoilleni sopivaa alaa.

Välillä vajoan edelleen masennukseen ja tunnen itseni rumimmaksi ja paskimmaksi ihmiseksi maailmassa. Varsinkin yksin ollessa, kun on aikaa ajatella liikaa menneisyyttä. Mutta se on vain huonon olon aiheuttamaa harhaa. Älä luovuta koskaan, etsi vahvuutesi! <3

❤️

Vierailija kirjoitti:

Olisiko niin, että teistä ei ihmisenä ole koskaan välitetty, joten olette "ostaneet arvoa" opiskeluilla jne suoritteilla. Ette ole koskaan olleet niitä äidin tai isän tai isovanhempien mussukoita, poikia tai tyttöjä. Koulussakin olette sulautuneet tapettiin, jolloin on hädin tuskin huomattu oletteko koulussa vai ette.

Kyllä. Tiedostin jo lapsena että vanhempani ei välitä minusta samalla tavalla kuin muiden vanhemmat välittää heistä. Sittemmin olen alkanut vihata erityisesti hyvinvoivia lapsia, koska vit uttaa suunnattomasti että jotkut muut saa tuon kokemuksen olematta yhtään sen "parempia" kuin minä ansaitakseen sen. En tunne mitään hyvää (erittäin pienen) lähipiirin lapsiakaan kohtaan, enkä ole mielelläni heidän kanssaan tekemisissä.

Teidän tarvitsee riittää ainoastaan itsellenne.

Opettelette rakastamaan itseänne ja hyväksymään hyvät ja huonot puolet.

Muiden mielipiteisiin ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisarvosi ei ole kiinni siitä, kuinka tuottava yksilö olet. Ei ole, ei, ei, ei. Olet aidosti arvokas juuri prikulleen sellaisena joka olet, jokaisen puutteeksi kanssa. Olet tullut tähän maailmaan täyttämään juuri itsesi kokoisen aukon. Jotkut palapelien reunapalat ovat todella oudon mallisia mutta jos tämä outo pala puuttuisi, palapeli olisi rikkinäinen. Sinua tarvitaan.

Kirjoituksesi herätti minussa sanomattoman paljon empatiaa ja hellyyttä. Aistin sanoistasi, että olet itsekin empaattinen, herkkä, syvästi ajatteleva ja herkkä ihminen. On suuri vääryys, että kaltaisesi ihmiset vähättelevät suotta itseään ja korskeat ja kopeat, itserakkaat kiipijät (sinua paljon arvottomilla ominaisuuksilla varustetut) taas paistattelevat omassa itseihailussaan. Muista silti, että kaltaisillesi herkille, aroille ihmisille juuri sinun kaltaisesi luonne on se kotoisin ja turvallisin ystävä, kanssasielu. Meitä on muitakin, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta, jookos?

Häviäjien hölinää. Ai etää olisipa teikäläisiä enemmän, jotka vapaaehtoisesti pelaavat itsensä pois esim. kilpailusta korkeakoulujen paikoista tai unelmaduunin työnhausta. Meidän kiitäjien ei tarvitse raivata teitä sivuun, vaan oma psyykkeenne tekee sen puolestamme. Kiittäisin, mutta en koe teitä edes kiitoksen arvoisena. Missä se keskisormi emojie nyt onkaan, kun tarvittaisiin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisarvosi ei ole kiinni siitä, kuinka tuottava yksilö olet. Ei ole, ei, ei, ei. Olet aidosti arvokas juuri prikulleen sellaisena joka olet, jokaisen puutteeksi kanssa. Olet tullut tähän maailmaan täyttämään juuri itsesi kokoisen aukon. Jotkut palapelien reunapalat ovat todella oudon mallisia mutta jos tämä outo pala puuttuisi, palapeli olisi rikkinäinen. Sinua tarvitaan.

Kirjoituksesi herätti minussa sanomattoman paljon empatiaa ja hellyyttä. Aistin sanoistasi, että olet itsekin empaattinen, herkkä, syvästi ajatteleva ja herkkä ihminen. On suuri vääryys, että kaltaisesi ihmiset vähättelevät suotta itseään ja korskeat ja kopeat, itserakkaat kiipijät (sinua paljon arvottomilla ominaisuuksilla varustetut) taas paistattelevat omassa itseihailussaan. Muista silti, että kaltaisillesi herkille, aroille ihmisille juuri sinun kaltaisesi luonne on se kotoisin ja turvallisin ystävä, kanssasielu. Meitä on muitakin, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta, jookos?

Häviäjien hölinää. Ai etää olisipa teikäläisiä enemmän, jotka vapaaehtoisesti pelaavat itsensä pois esim. kilpailusta korkeakoulujen paikoista tai unelmaduunin työnhausta. Meidän kiitäjien ei tarvitse raivata teitä sivuun, vaan oma psyykkeenne tekee sen puolestamme. Kiittäisin, mutta en koe teitä edes kiitoksen arvoisena. Missä se keskisormi emojie nyt onkaan, kun tarvittaisiin...

Olet yököttävä 😝

Mulle riittää kaikki ihmiset, jotka eivät ole pahoja eläimille, luonnolle tai toisille ihmisille <3

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole onnistunut yhtä hyvin kirjoittamaan tuntemuksiani, kun sä Ap onnistuit. Mulla aika sama tilanne kuin sulla, mutta mulla ei ole persoonallisuushäiriötä. Pitkässä terapiassa käynyr. En ole koskaan ollut hyvä missään ja aina muut menneet edelle. En ole tärkeä kenellekään, en edes itselleni. En enää nuku, koska herään parin tunnein välein puristavaa kauhuun siitä miten turha olen. En osaa auttaa, mutta meitä on täällä muitakin.

Mietin aivan samaa!

Up!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet työkyvytön, joten siis 70% ihmisistä näyttäisi menevän sinua paremmin.

Ne huolet voit siis ainakin heittää.  Häviät vertailun siinä jo alkuunsa.

Zinc

He suorittavat "kuten kuuluu". Miksi kuvittelet että juuri tämä sinun määritelmä on oikea.

Kuka luulet olevasi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määritellä muita.

En minä määritellyt, vaan ap teki määritelmän itse, joka oli älytön.

Hän pelkäsi, että joku muu olisi häntä parempi. Asetelma on siis ap:lla vinksallaan jo itsellään. 

Zinc

Järjellä tiedostan, että saatat olla oikeassa tuon asetelman vinksallaan olemisen suhteen, mutta en uskalla luottaa siihen arvioon, sillä maailma ja ihmisyhteisö antavat niin paljon signaaleja siitä, että täällä kilpaillaan asemasta, statuksesta, parhaista kumppaneista, parhaista työpaikoista jne, eikä minulla riitä rahkeet siihen kilpailuun.

Ap

Suurimmalla osalla ihmisiä tällä pallolla ei ole mitään jakoa mihinkään noista kilpailuista, suurin osa taistelee pysyäkseen hengissä eikä jaksa edes ajatella tuollaisia ja miettiä että moniko ihminen on parempi kuin minä. Aina on joku joka on parempi ja aina on joku joka on huonompi.

Kiitos kommentista, totta tämäkin... Minulla on peruspuitteet elämässä kunnossa lämpimästä kodista ruokaan ja puhtaaseen veteen, joten energiaa jää sitten tällaiseen pohdiskeluun. Tiedän olevani etuoikeutettu monessa asiassa. Tunnen syyllisyyttä toisinaan siitä, etten osaa vain olla kiitollinen siitä mitä minulla on, mutta toisaalta turvattomuus ihmissuhteissa ja hylkäämisenpelko on syvään juurtunut opittu selviytymiskeino ollut lapsuudessa, joten siitä tuntuu olevan mahdotonta pyristellä eroon. Edes tiedostamalla, millaisissa olosuhteissa enemmistö tällä pallolla elää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Anna mä arvaan sul on silti mies?

Ei ole. Pari vuotta sitten oli pari lyhyttä, epäonnistunutta suhdetta, mutta niiden jälkeen en ole kehdannut edes ajatuksen tasolla alkaa etsiä seuraa. Olen ihan liian vioittunut, häpeän itseäni ja kehoani ja pelkään, että jos ei mielenterveysongelmat vielä karkota potentiaalista kumppaniehdokasta, epäseksikäs epävarmuuteni viimeistään sen tekee. Tasapainoiset ihmiset varmaan haluavat rinnalleen toisen tasapainoisen. Minulla olisi kyllä hellyyttä ja huomiota annettavana, mutta hylkäämisenpelko voisi tehdä suhteesta toimimattoman.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olisiko niin, että teistä ei ihmisenä ole koskaan välitetty, joten olette "ostaneet arvoa" opiskeluilla jne suoritteilla. Ette ole koskaan olleet niitä äidin tai isän tai isovanhempien mussukoita, poikia tai tyttöjä. Koulussakin olette sulautuneet tapettiin, jolloin on hädin tuskin huomattu oletteko koulussa vai ette.

Minä en ole ollut kenenkään mussukka. Sisäinen lapseni itkee sitä, että kukaan ei ole koskaan luonut minuun rakastavaa, lämmintä, ihailevaa katsetta, joka sanoo, että olemassaoloni on hänelle ilo. Fyysisistä tarpeistani on huolehdittu ja esimerkiksi väkivaltaa ei ole ollut, mutta huomiota en ole saanut paitsi hyvillä koulutodistuksilla ja kiltteydellä. Vanhemmillani oli mielenterveysongelmia ja toinen heistä kärsi alkoholismista.

Tekee kipeää ajatella, etten koskaan tule saamaan sellaista katsetta osakseni. Niin paljon rakkaudesta on sanoja ja tekoja, mutta nin paljon myös sanatonta viestintää, turvallista läsnäoloa toisen lähellä, katseita, kosketuksia. Minulla ei ole yhtäkään muistoa vanhempieni sylissä olemisesta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinä sentään saat empatiaa. Olen muutaman vuoden ajan yrittänyt kirjoittaa ajatuksiani tänne ja muuallekin. Kirjoittaa kokemastani syyttämättä ketään ja niin, että en kuulostaisi vain valittavalta ääliöltä. Silti sain vain haukkuja. Kukaan ei ole sanonut, että riitän. Sen sijaan on usein tullut päin näköä, että olen raivostuttava ja minun pitöisi vain yrittää paremmin ja olla erilainen.

Olen myös työkyvyttömyyseläkkeellä. Masennus, ahdistuneisuushäiriö, estynyt persoonallisuus. Koulut jääneet kesken. Unelmat kadonneet ajan virtaan, jos niin kauniisti sen saa ilmaista. Ajan saatossa olen oppinut näkemään paremmin omat virheeni, ja myös ne hetket kun en ollut syyllinen mitenkään ja silti kannoin muidenkin synnit. Ajan kanssa olen oppinut, että ketään ei kiinnosta.

Ja omasta työkyvyttömyydestään ei ikinä kannata olla avoin! Minä yritin, mutta se kääntyi minua vastaan. Tunnustuksen jälkeen en ollut enää mitään muuta kuin työkyvytön ja hullu ja siksi epäluotettava ihminen. Ei meille ole sijaa tässä maailmassa. Ei kukaan oikeasti rakasta, etkä oikeasti riitä. Ne on pelkkää sanahelinää, ihmisten omaa sädekehän kiillotusta. Oikeasti et kuulu joukkoon.

Surullista kuulla, että et ole saanut vastakaikua, kun olet avautunut tunnoistasi jonnekin. :( Mua pelotti kirjoittaa aloituspostaus, koska pelkäsin juuri sitä, että kuulostan vain valittavalta, itsesäälissä kieriskelevältä tekomasentuneelta, jonka pitäisi tyyliin mennä fyysisen työn leirille, jotta oppisi oikeasta elämästä jotakin.

Tuo viimeinen kappaleesi on se, joka on minunkin pelkoni ytimessä - ettei riitä, ettei kuulu joukkoon. Että vielä armeliaisuudessaan ihmiset ympärilläni teeskentelevät pitävänsä minusta kuka mistäkin syistä, mutta lopulta koittaa päivä, jolloin jään yksin. Välillä toivon, että se tapahtuisi jo... Sitten sitä ei tarvitsisi kauhulla odottaa. Silloin tietäisin, että nyt se tapahtui, ja nyt ei auta kuin selvitä sen kanssa. Ei tarvitsisi murehtia enää.

Kiitos kommentistasi, olen kiitollinen sinun ja jokaisen tähän ketjuun kommentoineen näkökulmasta. Yksi lyttäävä tuolla oli joukossa, mikä on Aihe vapaa -palstalla varmaan yksi huippuennätyksistä. Kiitos jokaiselle, joka on pitänyt tätä ketjua hyvähenkisenä omalta osaltaan. <3

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole onnistunut yhtä hyvin kirjoittamaan tuntemuksiani, kun sä Ap onnistuit. Mulla aika sama tilanne kuin sulla, mutta mulla ei ole persoonallisuushäiriötä. Pitkässä terapiassa käynyr. En ole koskaan ollut hyvä missään ja aina muut menneet edelle. En ole tärkeä kenellekään, en edes itselleni. En enää nuku, koska herään parin tunnein välein puristavaa kauhuun siitä miten turha olen. En osaa auttaa, mutta meitä on täällä muitakin.

Kuulostaa ihan hirveältä ja voimia vievältä, että heräät kauhuun omasta turhuudestasi. :( Sellaista ei haluaisi kenellekään... Minä saan nukuttua sitten kun nukahdan, mutta viime yönäkin piti odottaa unta ja lopulta ottaa rauhoittava lääke, kun itseviha sai koko kropan niin ylivireeseen, ahdisti ja pää oli täynnä visuaalisia kuvia siitä, miten minun pitäisi tuhota itseni pois täältä.

Voin vain toivoa sulle voimia ja hyviä asioita elämääsi. Kiitos kommentistasi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisarvosi ei ole kiinni siitä, kuinka tuottava yksilö olet. Ei ole, ei, ei, ei. Olet aidosti arvokas juuri prikulleen sellaisena joka olet, jokaisen puutteeksi kanssa. Olet tullut tähän maailmaan täyttämään juuri itsesi kokoisen aukon. Jotkut palapelien reunapalat ovat todella oudon mallisia mutta jos tämä outo pala puuttuisi, palapeli olisi rikkinäinen. Sinua tarvitaan.

Kirjoituksesi herätti minussa sanomattoman paljon empatiaa ja hellyyttä. Aistin sanoistasi, että olet itsekin empaattinen, herkkä, syvästi ajatteleva ja herkkä ihminen. On suuri vääryys, että kaltaisesi ihmiset vähättelevät suotta itseään ja korskeat ja kopeat, itserakkaat kiipijät (sinua paljon arvottomilla ominaisuuksilla varustetut) taas paistattelevat omassa itseihailussaan. Muista silti, että kaltaisillesi herkille, aroille ihmisille juuri sinun kaltaisesi luonne on se kotoisin ja turvallisin ystävä, kanssasielu. Meitä on muitakin, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta, jookos?

Olipas ihana kommentti, kiitos siitä. Itkisin varmaan, jos kykenisin liikuttumaan, mutta masennuslääkkeet ovat turruttaneet sen kyvyn pois.

Minun on vain vaikea uskoa, että olisin pala mitään palapeliä, koska minulla on aika materialistinen maailmankuva. En usko Jumalaan, kohtaloon tai elämän suureen tarkoitukseen. Siksi(kin) näiden olojen kanssa on vaikea painia.

En tiedä, olenko empaattinen, mutta herkkä ainakin. Olen löytänyt itsestäni hyvin varjoisia ja negatiivisia tunteita ja ajatuksia, ilkeitä toiveita kanssaihmisiä kohtaan. Jotakin pahaa minussa asustaa.

Kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolet, eikä sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä ikävistä ajatuksista. Sellaiset ovat aivan normaaleja, ja voivat korostua varsinkin jos on masentunut ja on tyytymättömyyttä itseään kohtaan. Kateellisuuden tunteet toisten onnesta ovat itsellenikin tuttuja, mutta kun oppii tunnistamaan, mistä omat pahat olot kumpuavat, voi tunnetiloja oppia sietämään ja säätelemään.

Älä luovuta, kirjoitat hyvin ja olet vielä nuori. On hyvä, että tiedostat epävarmuutesi, silloin sinulla on mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Itse olen myös saanut epävakaan diagnoosin, samoin keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön. Minulla on traumatausta lapsuudesta, joka varmaan noiden em. diagnoosien juurisyy. Olen kolmekymppinen ja huomaan, että ikä on lievittänyt oireita. Vuosien mittainen itsetutkiskelu, terapiat ja sinnikkyys ovat vieneet eteenpäin. Lääkkeet jätin kokonaan kolmisen vuotta sitten, koska ne eivät auttaneet.

Päätin vuosi sitten tuntiessani oloni tyytymättömäksi osa-aikaisissa töissä, jotka eivät vieneet mihinkään, että on aika tehdä asialle jotain. Hain ja pääsin yliopistoon opiskelemaan työllistävää, arvoilleni sopivaa alaa.

Välillä vajoan edelleen masennukseen ja tunnen itseni rumimmaksi ja paskimmaksi ihmiseksi maailmassa. Varsinkin yksin ollessa, kun on aikaa ajatella liikaa menneisyyttä. Mutta se on vain huonon olon aiheuttamaa harhaa. Älä luovuta koskaan, etsi vahvuutesi! <3

Kiitos kommentistasi. Tiedän, että kaikilla on pahoja ajatuksia eikä niiden syntyyn voi itse suoraan vaikuttaa vaan aivot tuottavat niitä olosuhteiden mukaan, mutta karmeimmat ajatukseni ovat niin pahoja, etten ole uskaltanut kenellekään avautua niistä. Pelkään, että tässäkään keskusteluketjussa kukaan ei osoittaisi myötätuntoa minua kohtaan, jos tuntisivat salaisimmat ajatukseni. En toteuttaisi niitä koskaan, mutta vihani on jotakin hyvin pimeää välillä. Isoksi osaksi se kohdistuu itseeni, mutta joskus myös kompensoin pahaa oloani kääntämällä asetelman päinvastoin. Silloin tunnen valtavaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan.

Hienoa kuulla kokemuksestasi, että olet mennyt eteenpäin niin, että olet päässyt opiskelemaan! Olen surullinen, kun minulla ei ole tavoitteita elämässäni eikä mikään kiinnosta, ajelehdin vain epämääräisesti ympäriinsä kuin laiva ilman purjeita tai ankkuria.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olisiko niin, että teistä ei ihmisenä ole koskaan välitetty, joten olette "ostaneet arvoa" opiskeluilla jne suoritteilla. Ette ole koskaan olleet niitä äidin tai isän tai isovanhempien mussukoita, poikia tai tyttöjä. Koulussakin olette sulautuneet tapettiin, jolloin on hädin tuskin huomattu oletteko koulussa vai ette.

Tunnistan itseni. Ja sama jatkuu työelämässä. On ihan kuin minua ei olisikaan. Kukaan ei huomaa, ja mikään määrä ystävällisyyttä tai ylisuorittamista ei muuta asiaa. Mietin jatkuvasti mitä edes teen siellä, vaikka enhän minä siellä muiden takia ole? Missään ei ole mitään järkeä :(

Tuli oma elämäni mieleen. Itse olen nuorempi, mutta voin ihan suoraan sanoa etten ole lukion jälkeen tehnyt oikein mitään merkittävää. Jossain kursseilla välillä ollut työkkärin kautta, mutta muuten en ole töissä oikeastaan ollut kunnolla lainkaan. Opiskelemaan olen hakenut ja sellainen toive on, että joskus pääsisin. Samalla se pelko on taustalla, että kestäisinkö siellä jos sinne pääsisin sitten kuitenkaan. Minua on aiemmin kiusattu paljon ja tämä jatkui jossakin määrin aina lukioon asti. Samalla minulla ei ollut ystäviä lainkaan ja olin melkein aina yksin niin koulussa kuin vapaa-aikanakin. En ole niistä vuosista sitten kunnolla toipunut vieläkään ja ihmisiin luottaminen on vaikeaa. Sellaiset ulkopuolisuuden ja arvottomuuden sekä häpeänkin tunteet tuttuja. Samalla olen yksinäinen edelleen ja en osaa enää päästä ihmisiä lähellä. Olen tottunut olemaan se jolla ei tavallaan ole mitään arvoa ja muistan ikäviä ja surullisia hetkiä elämästäni. Lukion sain käytyä jotenkin, vaikka välillä olin ahdistunut ja meinasin luovuttaa. Sieltä jäi hyvin epätasainen todistus käteen ja niihin vaikeampiin aineisiin ei voimat riittäneet enää niin hyvin. Toisaalta jotkut aineet menivät hyvin ja olin ylpeä ja helpottunut, kun sieltä viimein pois pääsin. Sen jälkeen elämä ollutkin sitten todella tyhjää ja samalla pelottaa mitä tästä tulee. En pärjää kaikissa ammateissa ja samalla minulla ei ole ketään ihmistä tukena ja esim vanhemmat eivät ole koskaan kunnolla auttaneet tai heille ei voi puhua. Samalla jotenkin vaativat minulta liikoja ja en usko jaksavani niin paljon. Silloin tulee tunne, että ei ole sellainen ihminen kuin pitäisi olla.

On myös vaikeaa arvostaa itseään kaiken kokemansa jälkeen ja jos ei ole ketään läheisiä ja ei ole muutenkaan päässyt eteenpäin sitten yhtään. En tiedä miten enää pystyn toimimaan muiden kanssa normaalisti. Tykkään kyllä tietyssä määrin ihmisistä, mutta samalla en pysty luottamaan ja ne tilanteet rasittavat paljon ja en uskalla olla oma itseni. Persoonakin tavallaan hukassa ja en tunne itseäni hyvin ja luota muutenkaan. Epätodellinen olo hyvin tuttua. Mietin monesti vaan sitä ettei tämän kaiken pitänyt mennä näin vaan oli erilaiset ajatukset elämästä. Ymmärrän oman vastuun kyllä, mutta muuten sattunut kaikkea muutakin matkan varrelle ja niin kuin kirjoitin niin en ole ennallani. Tiedän, että minussa on jotain hyvääkin ja haluan olla hyvä ihminen muutenkin. Sellainen ajatus, että minä voisin tehdä jotain tärkeää tässä elämässä auttaa jaksamaan. Ja tällä en tarkoita mitään suuria saavutuksia vaan mieluummin hyviä tekoja ja sellaista elämää joka olisi arvojeni mukaista. Kuitenkin tämä elämä ei ole pitkään aikaan ollut sellaista mitä toivoisin ja tuntuu vaikealta päästä eteenpäin sitten millään. Samalla tiedän etten kestä kaikkea niin hyvin ja se on pelottava tunne jos huomaan ”pään alkavan pettää” ja niitä hetkiä varoo, ettei niin kävisi.

jatkuu

jatkoa

Minulla ei ole diagnoosia kuitenkaan ja senkin takia ehkä tunnen myös häpeää, kun tavallaan minulla ei ole mitään syytä olla ”heikko” ja pitäisi pystyä paljon parempaan. Yhteiskunnan kannalta olenkin sitten jo aika epäonnistunut ja arvoton ja täältä on vaikeaa enää päästä ylös ja olen vaan huomannut sen, että on helppoa tippua. Yksinäisyys on ikävä asia, mutta samalla muistan aina sen kuinka häpeällistä on puhua elämästään toisille ja yritin aina peitellä sitä kaikkea, kun en voinut kertoa ja monesti oli tilanteita joissa muut eivät ymmärtäneet yhtään elämääni. Ikäviä kommentteja ei enää jaksaisi kuulla. Sen vuoksi on ehkä parempi olla yksin, ettei tarvi selitellä enää mitään ja toisaalta surullista. Samalla on tyhjä olo ja sellainen, että olenko edes olemassa. Monesti haluaisin itsekin vaan luovuttaa jos tästä ei kerran tule mitään. Sitten yritän olla posiitivinen kuitenkin. Tämä riitttää vielä, mutta vuosien päästä ei ehkä enää ja nytkin tekee välillä tiukkaa todellakin. Itselle tärkeää silti tietää, ettei ole ainoa jolla vaikeaa, vaikka en tietenkään samaa toivokaan muille. Samalla nämä ketjut saavat aina tunteet pintaan muutenkin. Kiitos jos joku jaksaa lukea.

Vierailija kirjoitti:

Mulle riittää kaikki ihmiset, jotka eivät ole pahoja eläimille, luonnolle tai toisille ihmisille <3

Hyvin sanottu. Sellaiset ovat vieläpä valitettavan harvinaisia.