Koronatilanne vahvisti aiempia käsityksiäni, elämä ei elämisen arvoista

Olen kroonisesti sairas. Elämäni on normaalisti aika lailla sellaista kuin karanteenissa + kivut ym. arkiset ikävyydet. Nythän en välttämättä hoitoon pääsekään jos sairaalat ovat täynnä ja perusterveet vie paikat. Ja jos sairastun ja pääsenkin hoitoon, saatan helposti koronaan kuolla.
En ole viimeisistä elinvuosistani yhtään kiitollinen. Olisi kannattanut kuolla mieluummin silloin, kun olin vielä terve ja onnellinen, ns. saappaat jalassa. Nyt elämässäni on tarina ja sen jälkeen turhat sairasvuodet, jotka sisältävät kituuttamisen ja selviämisen lisäksi hyvin vähän mitään mainitsemisen arvoista.
Mietin, että ravisteleekohan kriisi eloonjäämisvietin kovemmaksi ja selviämisenhalu nousee luovuttamisenhalua suuremmaksi. Ainakin vielä on samanlainen kuin ennenkin - olen sisäistänyt elämäni realiteetit ja pidän todennäköisenä sitä, että asiat eivät muutu minulle enää siedettäviksi ja sen takia olen valmis poistumaan. Terveenä olisin kyllä halunnut elää.