Lue keskustelun säännöt.
En voi olla täysin oma itseni parisuhteessa
24.03.2020 |
Elän avoliitossa aivan ihanan miehen kanssa. Meissä on paljon eroavaisuuksia (luonteenpiirteet ja jopa tietyt arvot), mutta olemme sulautuneet yhteen ja kompensoimme tehokkaasti eroavaisuuksiamme kompromisseilla.
Arki siis sujuu, mutta vain päällisin puolin. En voi olla täysin oma itseni.
Te varmasti tiedätte miltä tuntuu, kun voi olla kotona estottomasti ja se rakkaus tuntuu ehdottomalta. Meillä näin ei kuitenkaan ole. Itse rakastan miestä ehdottomasti ja hyväksyn hänet virheineen kaikkineen. En silti itse tunne olevani ehdottoman rakkauden kohteena, vaan virheeni ovat piiloteltavia ja hävettäviä asioita.
En toimi kotonani täysin estottomasti, vaan olen kuoressani, jonka täytyy olla täydellinen. Nämä estot ovat tietenkin oman pääni sisällä, eikä miehellä ole niissä osaa eikä arpaa.
Aiemmissa parisuhteissani (2 kpl) näin ei ole ollut vaan olen ollut oma leikkisä ja hassutteleva itseni. Tässä parisuhteessa häpeän minulle ominaisia ominaisuuksia ja kärsin siitä voimakkaasti.
Kerro oma tarinasi: miltä se tuntuu kun voi olla ja elää täysillä kodin sisäpuolella? Miten petrata ja tulla ulos kuorestaan? Mikä tässä mättää tai minkä arvelet olleen syynä oman parisuhteesi epäehdottomalle rakkaudelle?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sun hassuttelu ja hupsuttelu sitten on kun et kehtaa tämän nykyisen miehen kanssa tehdä niin?
Typerien laulujen loilottamista siivotessa, tilannekomiikkaa, arkisten vastoinkäymisten puimista kääntäen ne voitoksi, tanssimista ja ylipäätään lapsekasta ilonpitoa. Kohtuudella tietenkin, olen kolmenkymmenen ikäinen.
Nyt saatan jumittua sohvaan useiksi tunneiksi tuijottamaan tyhjyyteen. Nauru puuttuu.
Ap
Höpsis, yksikään mies ei jätä naista joka lauleskelee ja vitsailee jne. Ketään ei haittaa pieni lapsellisuus - paitsi ilmeisesti sua itseäsi, kun olethan "jo" 3-kymppinen.
Sun ongelmas lie siinä että haluaisit olla sellainen hupsuttelija, mutta et ehkä olekaan. Tai teidän suhde ei ole sellainen (enää?).
On tuollaisiakin miehiä kyllä olemassa.
Ja naisiakin. En minä ainakaan halua hassuttelevaa, lapsellista ekstroverttiä, kun itse olen pohdiskeleva introvertti. Tosin olisin analysoinut tämän puolen jo kauan ennen yhteenmuuttoa ja todennut, että ei tule toimimaan. Ehkä kaikki eivät pysähdy miettimään.
En minäkään haluaisi. Minulla ei ole mitään tällaisia ihmisiä vastaan mutta sen verran hyvin tunnen itseni että tiedän, etten sopisi yhteen sellaisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sun hassuttelu ja hupsuttelu sitten on kun et kehtaa tämän nykyisen miehen kanssa tehdä niin?
Typerien laulujen loilottamista siivotessa, tilannekomiikkaa, arkisten vastoinkäymisten puimista kääntäen ne voitoksi, tanssimista ja ylipäätään lapsekasta ilonpitoa. Kohtuudella tietenkin, olen kolmenkymmenen ikäinen.
Nyt saatan jumittua sohvaan useiksi tunneiksi tuijottamaan tyhjyyteen. Nauru puuttuu.
Ap
Hei, olen itse tuollainen samanlainen hulluttelija! :D En luopuisi siitä mistään hinnasta, kotona täytyy saada olla oma höpsö itsensä. Onneksi mies on samanlainen ja meillä on monesti ratkiriemukasta, kun hassutellaan yhdestä, siitä viis että ollaan jo pitkälti yli kolmekymppisiä mekin. Onko miehesi kenties kovin vakava luonteeltaan eikä tajuaisi arkista komediaa ja hulluttelua, vai miksi olet alkanut suitsia itseäsi? Pukkaako itselläsi esim. jotain kolmenkympin kriisin sorttista? Sisäisen lapsensa saa kyllä pitää hengissä, vaikka ikää karttuu. Anna itsellesi lupa hullutella ja katso miten mies reagoi ^_^
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sun hassuttelu ja hupsuttelu sitten on kun et kehtaa tämän nykyisen miehen kanssa tehdä niin?
Typerien laulujen loilottamista siivotessa, tilannekomiikkaa, arkisten vastoinkäymisten puimista kääntäen ne voitoksi, tanssimista ja ylipäätään lapsekasta ilonpitoa. Kohtuudella tietenkin, olen kolmenkymmenen ikäinen.
Nyt saatan jumittua sohvaan useiksi tunneiksi tuijottamaan tyhjyyteen. Nauru puuttuu.
Ap
Höpsis, yksikään mies ei jätä naista joka lauleskelee ja vitsailee jne. Ketään ei haittaa pieni lapsellisuus - paitsi ilmeisesti sua itseäsi, kun olethan "jo" 3-kymppinen.
Sun ongelmas lie siinä että haluaisit olla sellainen hupsuttelija, mutta et ehkä olekaan. Tai teidän suhde ei ole sellainen (enää?).
On tuollaisiakin miehiä kyllä olemassa.
Ja naisiakin. En minä ainakaan halua hassuttelevaa, lapsellista ekstroverttiä, kun itse olen pohdiskeleva introvertti. Tosin olisin analysoinut tämän puolen jo kauan ennen yhteenmuuttoa ja todennut, että ei tule toimimaan. Ehkä kaikki eivät pysähdy miettimään.
Ei tarvitse olla ekstrovertti ollakseen luontaisesti hupsuttelija. Olen itse introvertti, mutta lähimpien ihmisten kanssa rakastan hassutella ja vitsailla. Kovin moni ei tätä puolta minusta tiedäkään, sillä en paljasta sitä kaikkien ihmisten nähden.
Nykyään tämä hyväksyminen käytännössä tarkoittaa, että saan huidella nusaamassa ja käyttää rahat sinne tänne ja mennä omia menojani ilmoittamatta ja oikutella ja mitä ikinä päähäni pälkähtää koska lumihiutale. Turha ulista täällä, ettei kukaan halua olla kyydissä. En minä ainakaan haluaisi.
Voit ajatella Ap tätä ihan vaikka kemiankin kannalta, joidenkin ihmisten kanssa vain on luontaisesti "kotonaan" toisten kanssa mikään aika ei auta poistamaan sitä pientä varovaisuutta ja tunnetta, että pitää olla jotenkin tietynlainen. Sanoisin, että vaikka kuvailemasi perusteella hyvä mies, niin ehkä olisitte molemmat onnelisempia jonkun toisen kanssa. Tarve piilottaa oma itsensä yhdeltä elämän tärkeimmistä ihmisistä on aika iso kompromissi... Ja kun olet kuitenkin tuntenut ihmisiä joiden kanssa samaa ongelmaa ei ole ollut, niin tuskin vika on sinussakaan ettet osaisi päästää ihmisiä lähelle ymv.