Lue keskustelun säännöt.
Välien katkaisu (todetusti) narsistiseen vanhempaan
12.08.2020 |
Onko linjoilla ketään, joka olisi joutunut oman hyvinvointinsa vuoksi katkaisemaan välinsä jompaan kumpaan vanhempaansa? Tunnetko syyllisyyttä vaikka tiedät sen olleen ainoa vaihtoehto, miten pärjäilet sen tunteen kanssa?
Itselläni on todetusti narsistinen vanhempi, johon olen ottanut jo vuosia sitten etäisyyttä niin etten ole edes tavannut häntä varmaan 10 vuoteen. Joskus jonkun viestin olen saanut/laittanut, mutta periaatteessa olen katkonut kaikki siteet siihen suuntaan nimenomaan oman hyvinvointini vuoksi. Aikanaan yritin keskustelemalla saada jonkinlaisen molemminpuolisen ymmärryksen aikaan, mutta eihän siitä mitään tule jos ei ihminen kykene ottamaan omasta käytöksestään ja tekemisistään vastuuta eikä näe omaa osuuttaan nykytilassa oleviin asioihin. Hällä on vähän joka suuntaan aina jokin konflikti menossa, mutta siltikin on sitä mieltä että vika on muissa.
Kipuilen vaan välillä asiaa, vaikka tiedän että tekemisissä olemisesta ei seuraa koskaan mitään hyvää. Syyllisyys nostaa välillä päätään ja se tuntuu kurjalta. Mutta se toinen vaihtoehto on vielä kurjempi: jos ollaan tekemisissä, uppoan aina johonkin mustaan ja hukkaan oman ääneni ja ajatukseni.
Kohtalotovereita?
Kommentit (15)
Kiitos kommentistasi, aivan totta.
Kunpa itsekin voisin olla täysin vapaa kaikesta surusta ja siitä pienestä/hetkittäisestä syyllisyydentunnosta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samassa tilanteessa ollaan. Puun ja kuoren välissä.
Sinulla on enemmän velvollisuuksia itseäsi kohtaan kuin vanhempaasi kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on enemmän velvollisuuksia itseäsi kohtaan kuin vanhempaasi kohtaan.
Hyvä muistutus tämäkin.
ap
Pelasta itsesi. Vanhempasi pärjäävät kyllä. Jos eivät pärjää, niin se ei ole sinun vikasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsistit ovat myös mestareita syyllistämään, suoraan tai kautta rantain. Siihen lankaan mennee moni.
Lakkasin välittämästä. Persoonallisuushäiriö kun on niin, minkäs teet. Ei siinä keskustelut auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tämänsuuntainen tilanne. Tosin sillä erotuksella, että kun suosikkilapsenlapsi kasvoi aikuiseksi, niin vanhempani käytännössä lakkasivat pitämästä yhteyttä minuun. Ja pitävät nyt yhteyttä tuohon aikuiseen lapseeni ja lisäksi toinen vanhempi kertoo minusta ihmeellisiä valheita, jotka ovat sitten vaikuttaneet suhteeseen omaan lapseen. Muut lapset eivät kiinnosta.
En aikanaan katkaissut välejä, ajattelin että voivat olla hyviä isovanhempia kun pidämme rajoja tapaamisissa. Oli hirveä virhe, josta kärsin sekä minä että minun lapseni.
Silti, kaiken kamaluuden jälkeenkin, koen hirveän huonoa omaatuntoa kun en soita/käy kylässä. Vaikka he ei soita, eikä pyydä kylään. Yritän suunnata ajatukseni harrastuksiin, ystäviin, töihin ym. ja olla liikaa ajattelematta vanhempiani. Tajuan voivani paremmin, kun en ole tekemisissä ja silti tunnen syyllisyyttä ja mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää pitää yhteyttä, onko vikaa minussa jne.
Tosin, en tiedä onko toinen vanhempani narsisti vaiko vain muuten mt-ongelmainen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla tämänsuuntainen tilanne. Tosin sillä erotuksella, että kun suosikkilapsenlapsi kasvoi aikuiseksi, niin vanhempani käytännössä lakkasivat pitämästä yhteyttä minuun. Ja pitävät nyt yhteyttä tuohon aikuiseen lapseeni ja lisäksi toinen vanhempi kertoo minusta ihmeellisiä valheita, jotka ovat sitten vaikuttaneet suhteeseen omaan lapseen. Muut lapset eivät kiinnosta.
En aikanaan katkaissut välejä, ajattelin että voivat olla hyviä isovanhempia kun pidämme rajoja tapaamisissa. Oli hirveä virhe, josta kärsin sekä minä että minun lapseni.
Silti, kaiken kamaluuden jälkeenkin, koen hirveän huonoa omaatuntoa kun en soita/käy kylässä. Vaikka he ei soita, eikä pyydä kylään. Yritän suunnata ajatukseni harrastuksiin, ystäviin, töihin ym. ja olla liikaa ajattelematta vanhempiani. Tajuan voivani paremmin, kun en ole tekemisissä ja silti tunnen syyllisyyttä ja mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää pitää yhteyttä, onko vikaa minussa jne.
Tosin, en tiedä onko toinen vanhempani narsisti vaiko vain muuten mt-ongelmainen.
Kurjaa. :(
Ja mitäpä sen väliä onko todettua persoonallisuushäiriötä tai ei. Jos joku tekee olosi kurjaksi eikä normaalit keskustelut auta, on vaan pakko jättää sellaiset taakseen. Kai sitä vaan sitten normaaliempatialla varustettu ihminen kuten sinä/minä kipuilee asian kanssa, vaikkei siihen olisi tällaisessa tapauksessa syytä. Ja sitä syyllisyysnappulaahan nuo tuon tyyppiset ihmiset osaavat tosiaan painaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tämänsuuntainen tilanne. Tosin sillä erotuksella, että kun suosikkilapsenlapsi kasvoi aikuiseksi, niin vanhempani käytännössä lakkasivat pitämästä yhteyttä minuun. Ja pitävät nyt yhteyttä tuohon aikuiseen lapseeni ja lisäksi toinen vanhempi kertoo minusta ihmeellisiä valheita, jotka ovat sitten vaikuttaneet suhteeseen omaan lapseen. Muut lapset eivät kiinnosta.
En aikanaan katkaissut välejä, ajattelin että voivat olla hyviä isovanhempia kun pidämme rajoja tapaamisissa. Oli hirveä virhe, josta kärsin sekä minä että minun lapseni.
Silti, kaiken kamaluuden jälkeenkin, koen hirveän huonoa omaatuntoa kun en soita/käy kylässä. Vaikka he ei soita, eikä pyydä kylään. Yritän suunnata ajatukseni harrastuksiin, ystäviin, töihin ym. ja olla liikaa ajattelematta vanhempiani. Tajuan voivani paremmin, kun en ole tekemisissä ja silti tunnen syyllisyyttä ja mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää pitää yhteyttä, onko vikaa minussa jne.
Tosin, en tiedä onko toinen vanhempani narsisti vaiko vain muuten mt-ongelmainen.
Kurjaa. :(
Ja mitäpä sen väliä onko todettua persoonallisuushäiriötä tai ei. Jos joku tekee olosi kurjaksi eikä normaalit keskustelut auta, on vaan pakko jättää sellaiset taakseen. Kai sitä vaan sitten normaaliempatialla varustettu ihminen kuten sinä/minä kipuilee asian kanssa, vaikkei siihen olisi tällaisessa tapauksessa syytä. Ja sitä syyllisyysnappulaahan nuo tuon tyyppiset ihmiset osaavat tosiaan painaa.
ap
Näinhän se on. Ja jotenkin tuo syyllisyys on iskostettu ainakin itseeni jo lapsuudessa, olin pettymys ja vääränlainen, jos en toiminut vanhemman mielen mukaan ehdottomasti. Ja kun se vanhempi osasi halutessaan olla hyvinkin ystävällinen, jolloin on sitten niitä hyviäkin hetkiä joita muistella. Ja siitä taas syyllisyys nousee.
Voimia ap, olen itse yrittänyt ajatella että oma mielenterveys on kuitenkin niin olennainen asia, ettei sitä voi uhrata mt-ongelmaisen vihamielisen vanhemman miellyttämisen yritykseen, joka aina tuo pahaa mieltä tai uuden henkisen tölväisyn sieltäpäin. Ainakin teoriassa yritän ajatella noin ja uskoa siihen itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tämänsuuntainen tilanne. Tosin sillä erotuksella, että kun suosikkilapsenlapsi kasvoi aikuiseksi, niin vanhempani käytännössä lakkasivat pitämästä yhteyttä minuun. Ja pitävät nyt yhteyttä tuohon aikuiseen lapseeni ja lisäksi toinen vanhempi kertoo minusta ihmeellisiä valheita, jotka ovat sitten vaikuttaneet suhteeseen omaan lapseen. Muut lapset eivät kiinnosta.
En aikanaan katkaissut välejä, ajattelin että voivat olla hyviä isovanhempia kun pidämme rajoja tapaamisissa. Oli hirveä virhe, josta kärsin sekä minä että minun lapseni.
Silti, kaiken kamaluuden jälkeenkin, koen hirveän huonoa omaatuntoa kun en soita/käy kylässä. Vaikka he ei soita, eikä pyydä kylään. Yritän suunnata ajatukseni harrastuksiin, ystäviin, töihin ym. ja olla liikaa ajattelematta vanhempiani. Tajuan voivani paremmin, kun en ole tekemisissä ja silti tunnen syyllisyyttä ja mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää pitää yhteyttä, onko vikaa minussa jne.
Tosin, en tiedä onko toinen vanhempani narsisti vaiko vain muuten mt-ongelmainen.
Kurjaa. :(
Ja mitäpä sen väliä onko todettua persoonallisuushäiriötä tai ei. Jos joku tekee olosi kurjaksi eikä normaalit keskustelut auta, on vaan pakko jättää sellaiset taakseen. Kai sitä vaan sitten normaaliempatialla varustettu ihminen kuten sinä/minä kipuilee asian kanssa, vaikkei siihen olisi tällaisessa tapauksessa syytä. Ja sitä syyllisyysnappulaahan nuo tuon tyyppiset ihmiset osaavat tosiaan painaa.
ap
Näinhän se on. Ja jotenkin tuo syyllisyys on iskostettu ainakin itseeni jo lapsuudessa, olin pettymys ja vääränlainen, jos en toiminut vanhemman mielen mukaan ehdottomasti. Ja kun se vanhempi osasi halutessaan olla hyvinkin ystävällinen, jolloin on sitten niitä hyviäkin hetkiä joita muistella. Ja siitä taas syyllisyys nousee.
Voimia ap, olen itse yrittänyt ajatella että oma mielenterveys on kuitenkin niin olennainen asia, ettei sitä voi uhrata mt-ongelmaisen vihamielisen vanhemman miellyttämisen yritykseen, joka aina tuo pahaa mieltä tai uuden henkisen tölväisyn sieltäpäin. Ainakin teoriassa yritän ajatella noin ja uskoa siihen itsekin.
Juuri näin, kuulostaa tutulta. Paljon voimia myös itsellesi, valoa kohden.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen viimeksi kasvotusten nähnyt hänet 15 vuotta sitten, ja koko tämän aikavälin olen pallotellut joko niin että olen ollut totaalisesti pitämättä yhteyttä, tai satunnaisesti kokeillut kepillä jäätä ja elätellyt toiveita korjaantuvasta lapsi-vanhempisuhteesta. Yhteydenpidon olen aina joutunut uudestaan ja uudestaan katkaisemaan, koska oma mielenterveyteni ei vain kestä. Olen käynyt viime vuosina kahdessa eri traumaterapiassa, ja sain molemmilta terapeuteilta kylmän realistisen ohjeen että välit on vain pistettävä poikki. Uneksin kuulemma vanhemmasta, jota ei ole ollut vuosikymmeniin olemassakaan. Näin olen alkanut toimia, ja syyllisyys on usein ihan valtava, vanhempi haluaisi pitää yhteyttä. Muistutan kuitenkin itseäni että kaksi ammattilaista ei ole väärässä, tiedän itsekin että tämä on ainoa vaihtoehto.
Olen pyrkinyt syyllisyyden sijaan suremaan menetettyä vanhempaani, vanhempaa joka ei kykene olemaan vanhempi. Vaikka henkilö ei ole kuollut niin olen sallinut itseni tehdä mielessäni surutyötä. Se tekee mielestäni asian käsittelystä realistisempaa ja armollisempaa, ilman syyllisyyttä tai narsistin ääntä.
Ja lisäys edelliseen niin tunnistan myös sen että vanhempi on osannut olla välillä myös mukava, mikä on tuonut hyviäkin muistoja ja taas lisännyt syyllisyyttä. Olen antanut itselleni luvan surra ja ikävöidä tämän "mukavan" vanhemman menetystä, mutta en enää elättele toiveita siitä että kyseinen henkilö olisi nykyisin tavoitettavissa. Tosi monimutkaista selittää toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän erittäin hyvin mitä tarkoitat, kiitos kun jaoit asian.
"Olen pyrkinyt syyllisyyden sijaan suremaan menetettyä vanhempaani, vanhempaa joka ei kykene olemaan vanhempi. Vaikka henkilö ei ole kuollut niin olen sallinut itseni tehdä mielessäni surutyötä. Se tekee mielestäni asian käsittelystä realistisempaa ja armollisempaa, ilman syyllisyyttä tai narsistin ääntä."
Tuo lainaus kolahti erityisesti. Tuohon minunkin tulisi varmasti pyrkiä. Sitä kaipaamaani vanhempaa kun ei oikeasti ole olemassakaan, vaikka toisinaan osaakin naamioitua mukavaksi.
ap
Minä koitin 10 vuotta ymmärtää ja auttaa, sen jälkeen katkaisin välit, eikä tuntunut yhtään pahalta koska ymmärsin ja hyväksyin asioiden oikean laidan.
Jos on sama ongelma ja siihen koittaa samaa ratkaisua niin ei voi odottaa eri lopputulosta.
Jos minä en kerran osaa mitään ja olen syypää kaikkeen, niin eikö ratkaisu silloin ole että minä lähden pois heidän vaikutuspiiristään? Silloinhan heillä pitäisi olla kaikki hyvin.