Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten tässäkään tilanteessa voi mitään oikeaa parisuhdetta perustaa...?
23.03.2020 |
Olen eronnut pitkästä avioliitosta. Sen jälkeen oli yksi onneton epäonnistunut uusperheyritys, johon kyllä lähdin tosi rakastuneena hyvin aikein. Minä ja lapseni muutimme eri paikkakunnalle, uusiksi meni lasten koulut ja kaveripiirit.
Noh, se lähti menemään vinoon heti yhteenmuutosta alkaen.
Sille paikkakunnalle nyt "jouduin" jäämään, kun en halua lasten koko ajan joutuvan muuttamaan, kun olivat juuri alkaneet tänne sopeutua ja löytää ystäviä jne.
Tietysti haluaisin löytää vielä sen kumppanin ja terveen, rakastavan parisuhteen.
Nyt kun pari tavannut, jotka olisi siihen suuntaan, niin tapailu hieman kuihtui jo alkuun toisen kanssa kun olin epävarma, ja toisen kanssa nyt sama dilemma...
Kumpikin asuu väh. reilu puolen tunnin ajomatkan päässä, eri paikkakunnalla. Kummallakin lapsia, exä, oma talo jne. siellä.
Minä olen juuri ostanut asunnon taasen täältä, minulle ja lapsilleni sopivan (mahtuisi tähän hyvin mieskin, mutta ei isoa lapsilaumaa).
Sama kuvio tuntuu olevan vähän joka kohdassa.
Itse olin avoin sille että minä ja lapset voidaan muuttaa - sen yhden kerran. En oikein koe, että voisin omille lapsilleni tehdä samaa enää, että taas menisi kaikki uusiksi, parin kolmen vuoden välein...
Ja ymmärrän, että näillä miehillä taas on omat kuviot siellä omalla paikkakunnallaan - lapset ehkä vk-vk systeemillä mikä pakottaa heidät asumaan exänsä lähellä, joku sukuperintö- tms. talo jossa ovat jotenkin kiinni, jne. ...
Enkä haluaisi ikinä vaatia miestä joustamaan ja muuttamaan ja tinkimään omien lastensa tapaamisista, vähentämään tapaamisvuoroja, voidakseen asua minun kanssani.
Mutta sitten taas se vaihtoehto, että asuttaisiin pitkän matkan päässä... Nähtäisiin silloin tällöin (mulla lapset vielä koko ajan, eli miehen olisi "pakko" olla osa lastenikin elämää jotenkin, koska mulla ei ole lapsivapaita kuin joskus tosi satunnaisesti... sikäli ne on jo isoja että antavat kyllä olla "rauhassa", mutta enhä mä voi kotiin tuoda mitään miehiä ennenkuin on joku oikeasti vakava juttu..).
Tuntuu mulle vaikealta tuo ajatus, joka voisi kestää vielä 7-9 vuotta arviolta (mun lasten ikään peilaten; yhdellä oli vielä nuorempiakin lapsia), miten pitkään nyt nuorin vielä kotona asuisi.
Siinä voisi tulla jo luottamuspulaa ym., ja niin haluaisin aidosti jakaa arkea toisen kanssa, tukena ja tukea saavanakin. Pienet arjen kohtaamiset, hellyyden hetket. Eikä vaan jotain viikonloppukohtaamisia.
Ja etenkin näinä aikoina, kun meinataan rajoittaa kanssakäyminen vain SAMASSA ASUNNOSSA asuvien kesken, sen tajuaa, ettei edes hallituksen mielestä parisuhde ole mikään oikea parisuhde, jos se olisi kahden aikuisen suhde jotka asuvat erikseen esim. lasten takia. Ei sellainen tapailusuhde paljon lämmitä, kun sairastut, ja kukaan ei tuo sulle vettä sängyn viereen tai soita lääkäriin. Ei lähde sun kanssa yhdessä hamstraamaan ruokaa ja wc-paperia. Olette karanteenissa - asuinkumppanin kanssa voisi harrastaa seksiä, edes jotain läheisyyttä, mutta nyt sinkut ja tapailusuhteissa olevat on periaatteeessa tuomituu määräämättömäksi aikaa olemaan ilman.
Tää vaan kirkastaa mun ajatuksia siitä, että se mitä olen aina ajatellutkin - kiinteä parisuhde, yhdessä asuminen, avioliitto - on oikein.
Mutta miten ihmeessä sellaiseen pääsee, kun kaikki joiden kanssa olisi kemiaa, on "tuomittu" eri paikkakunnalle lapsiensa ja exiensä ja talojensa kanssa.... ja itse joustaisin kyllä, mutta kun käytin sen kortin jo, en halua omia lapsiani uhrata omien mielitekojeni eteen.
Ja ennnkuin joku kysyy, miksi alunperin erosti - oli pakko. Se oli vain tervettä. Alkoholistin puolisona ei ole hyvä elää ja ennenkaikkea SE oli lapsille pahasta. Viiime tipassa pelastin itseni ja lapseni.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.
Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.
Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?
Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa.
Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani.
Juu, kiva että joku tajuaa.
Tämä on monen 4-kymppisen miehen meininki, että työ, harrasteet, kaverit..ja ne lapset. Kyllähän lapset on tärkeät, mutta kaikessa korostetaan niitä omia lapsia. Toki minullakin on kiva vaativa vastuullinen hyvä työ, on tai olisi monia harrasteita, joskus nähdä omia ystäviäkin, ja lapset. Mutta silloin jos minulla on parisuhde tai yritän sellaista tosissani aloittaa, olen valmis näistä joustamaan ja järjestelemään, jotta yhteistäkin aikaa löytyisi. Tosin jos olen jo alkuun epävarma koko kuviosta tai siitä ihmisestä, niin käytän näitä, etenkin lapsia, tekosyynä...
Mutta sitten kun tapaa jonkun jolla olisi samantapaisia arvoja parisuhteen osalta, ja huomaa että esim. ne lapset ja vaikkapa kavereille annetut lupaukset rakennusavusta tms. on ihan aitojakin esteitä, alkaa miettiä että mihin on valmis.
ap
Olen joutunut ihan saman asetelman eteen. Kun elettyä elämää on molemmilla takana, ovat asetelmat monimutkaisempia kuin aikaisemmin. Ero pitkästä suhteesta, sen tuoma taloudellinen katastrofi ja epäonnistuneet seurusteluyritykset ovat oma historian painolastinsa minulla. Toisen lapset ja muut perheenjäsenet tuovat omat mutkat ja kuviot seurusteluun. Vasta kun oikeasti joutuu sen tilanteen eteen, että toinen vaikuttaa itselleen sopivalta, joutuu kysymään itseltään mihin on valmis. Itse olen tällaisessa tilanteessa löytänyt aika yllättäviäkin ajatuskulkuja. Se on herättävä kokemus.
Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä, että toivoo kumppania vierelleen. Tätä olen miettinyt: mitä tekee seurustelusuhteella, joka on olemassa vain niissä hyvissä ja mukavissa hetkissä? Että olet ikäänkuin se se slotti toisen kalenterissa, joka on vaaleanpunaista höttöä, mutta vain sitä. Ainakin minä toivoisin nyt, että voisin katsella tv-maratonia jonkun kainalossa. Todeta, että nykyinen tilanne on pelottava, mutta toisen vierellä se ei ole niin pelottava. Ja jos sattuisin sairastumaan, joku kantaisi kaupasta Jaffaa. Tai toisinpäin. Tällaista ei vaan voi kuitata tekstiviestillä.
Juuri näin. Kylllä se toisen läsnäolo arjessa on tärkeää, olla tukena ja turvana. Ei paljon lohduta joku hymiö-whatsapp-viesti.
Mullakin näitä ajatuskulkuja on.. mietin pitäisikö yrittää tyytyä johonkuhun vähemmän kiinnostavaan, oppia "sietämään" sitä, jos se vaan asuisi tässä lähellä tai olisi enemmän mahdollista kehittää oikea parisuhde, kuin taas sellaiseen joka asuu kaukana. Sitä kun ei siitä kaukana asuvatakaan oikeasti tiedä, millainen on luonteeltaan, enenkuin asuu yhdessä. Näin kävi edellisessä kokeilussa - kyllä ne äkkipikaiset luonteenpiirteet ym. alkoi tulla valitettavasti esiin vasta just siinä kohtaa kun yhteenmuutto oli käsillä ja "sinetöity".
Kelaan jopa että pitäisi ottaa takaisin se alkoholisti-exä :D jos se nyt joisi vähän vähemmän, sen kanssa sentään muuten synkkasi hyvin... tosin tässä välissä se on vetänyt elämänsä sellaiseen jamaan että ei sekään ehkä fiksu vaihtoehto ole.
Mutta tajuan vaan nyt, että ei ole mun juttu olla joku "vahva sinkkunainen" (vaikka sellainen oikeasti olenkin, pärjään hyvin ja menestyn...) joka voi pitää ja pyörittää miehiä halutessaan hupiseuranaan. Se vaan ei ole mun juttu, vaikka sellaisen pystyisinkin.
ap
Mitä jos panostaisit ihan vaan turvaverkoston luomiseen. Ei kuulosta hyvältä, että olet valmis muuttamaan yhteen "kokeillaksesi" perhe-elämää jonkun kanssa, kun lapsia on kuvioissa.
Noh, se turvaverkosto ei kuitenkaan pidä mua kainalossa sohvalla leffamaratonissa, paijaa mun päätä jos olen kipeä, tai ei auta lapsia etäkoulun käynnistämisessä joka aamu.
ap
Suomessa ollaan todella perhekeskeisiä eikä yhteisö ole kovinkaan suuressa roolissa. Turvaverkon luominen on täällä todella haastavaa. On ikäänkuin sanoittamattomasti selvää, että jokainen huolehtii vain perheestään ja ainoastaan ja vain siitä. Kukaan ei kyllä kysele vointeja ja tiedustele kaipaako apua kovinkaan herkästi. Oletetaan, että oma perhe hoitaa. Joten ei ihme, että parisuhteelle syntyy aikamoiset paineet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Noh, se turvaverkosto ei kuitenkaan pidä mua kainalossa sohvalla leffamaratonissa, paijaa mun päätä jos olen kipeä, tai ei auta lapsia etäkoulun käynnistämisessä joka aamu.
ap