Miten tässäkään tilanteessa voi mitään oikeaa parisuhdetta perustaa...?

Vierailija kirjoitti:

Nämä on hankalia tilanteita. Itsellä noin nelikymppinen mies, jolla lapsi. Asuu myös n. puolen tunnin päässä minusta ja monesti puhuu yhteenmuutosta ja siitä kuinka minun pitäisi muuttaa luonnollisesti tuonne toiselle paikkakunnalle, koska hän haluaa asua siellä. Tuntuu, että minulta ei edes kysytä asiaa vaan asia on aivan päivänselvä. En ole myöskään ollut vielä valmis tapaamaan hänen lastaan (olemme olleet yhdessä n. 6 kk) ja siitäkin saan syyllistäviä kommentteja. Yhtään ei käy mielessä, että nämä asiat saattavat olla vapaaehtoisesti lapsettomalle oikeasti isoja asioita ja niitä pitää tosissaan pohtia. Syyllistäminen ei ainakaan auta asiaa.

Mun mielestä, jo ennen kuin syvemmin aloittaa tapailua, pitäisi pohtia, mikä suhteen tulevaisuus voi olla. Siksi mulla nyt ehkä huonosti tai varovasti edistyy mikään, kun alan jo valmiiksi miettiä tätä kuviota... Että vaikka vaikuttaisi, että pari sellaista "harvinaisuutta" reilu 40v miehissä nyt löytynyt, jotka ilmeisesti sikäli haluaisivat ihan oikeaa parisuhdetta (ja heissä ei silmin nähden mitään selkeää vikaa, kuten näissä todella pahasti ylipainoisissa jotka on heti takertumassa ja käymässä kiinni kuin iilimato, vaikka tunnettu 5 minuuttia, hampaatkin on suussa jne.), niin mä alan miettiä itse sitä kuviota, että miten se voisi toimia... juurikin kuten kuvasin alussa. Kun en itse halua muuttaa, ja oletan ettei toinenkaan halua tai voi.  Että voiko suhde toimia etänä joku 8 vuotta. 

Eli sikäli ajattelisin, että ihminen joka alkaa tapailemaan toista, ja tietää että tällä on lapsia, voisi jo siinä kohtaa ajatella olisiko valmis olemaan läsnä siinä elämässä. Tai sitten alunperin jo tehdä selväksi sen mitä haluaa tai ei halua. Jottei toinen turhaa elättelisi toiveita jostain vakavammasta.

ap

Miksi piti sitten tehdä ne lapset alkoholistin kanssa? 

Vierailija kirjoitti:

Miksi piti sitten tehdä ne lapset alkoholistin kanssa? 

Se kehittyi vasta myöhemmin.

Kun on toisen kanssa 25 vuotta, siihen ehtii mahtua monenlaista. 

ap

Tulet näkemään, että oma asunto on naisen paras turva. Seurustelkaa, tavatkaa mutta kyllä se oma koti on ihan parasta mitä voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Tulet näkemään, että oma asunto on naisen paras turva. Seurustelkaa, tavatkaa mutta kyllä se oma koti on ihan parasta mitä voi olla.

Miten poikkeustilassa voi tavata? Omassa asunnossa saa kyllä kykkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulet näkemään, että oma asunto on naisen paras turva. Seurustelkaa, tavatkaa mutta kyllä se oma koti on ihan parasta mitä voi olla.

Miten poikkeustilassa voi tavata? Omassa asunnossa saa kyllä kykkiä.

Tämä. 

Juuri tästä poikkeustilanteestahan tämä mun ajatusketju lähti...ja vahvistui se fiilis, että en sittenkään haluaisi tällaista tapailusuhdetta, vaikka se muutoin vaikuttaisi olevan "järki"vaihtoehto tässä kohtaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Valitettavaa mutta AP on samat kokemukset myös naisena.

Olen itse 45- v naisellinen ja hoikka nainen. Ikäiseni miehet, jotka etsivät parisuhdetta, etsivät sitä 25-35 v kauniista ja hoikista naisista. Tosissaan.

Sitten on iso joukko 40-50 v miehiä, jotka eivät sisimmissään ole valmiita sitoutumaan, vaan etsivät kevyttä hyvää, jossa vain pidetään yhdessä hauskaa esim seksin merkeissä ja ehkä joskus konserteissa/illallisella/viihteellä jne.

Olen saman ikäinen nainen kuin sinä ja kotona asuu vielä alaikäisiä lapsia. Kyllä minulle riittää paremmin kuin hyvin tuo "kevyt hyvä", jossa pidetään hauskaa seksin merkeissä ja käydään illallisilla. En ymmärrä mikä hinku on tuoda lasten elämään ja varsinkaan kotiin asumaan joku "ihan kiva mies, kun äiti nyt vaan tykkää siitä". Äiti voi tykätä siitä ihan omalla ajallaan, ja pitää lasten elämän kotona entisellään. Heillä kun ei ole paljon valinnanvapautta, asuako kotona, jonne muuttaa joku uusi vieras hahmo.

Kyllä ne tunteet voivat syventyä oikean ihmisen näin etäsuhteessakin, ei siihen avoliittoa tarvita hyvänen aika. Voi vaikka pysyä suhde parempanakin, näin ainakin itsellä oman miesystävän kanssa, kun meidän ei tarvitse jakaa sitä arkea yhdessä, vaan yhdessäolo on tosiaankin sitä aikuisten kivaa. Lapseni eivät tästä joudu hintaa maksamaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulet näkemään, että oma asunto on naisen paras turva. Seurustelkaa, tavatkaa mutta kyllä se oma koti on ihan parasta mitä voi olla.

Miten poikkeustilassa voi tavata? Omassa asunnossa saa kyllä kykkiä.

Tämä. 

Juuri tästä poikkeustilanteestahan tämä mun ajatusketju lähti...ja vahvistui se fiilis, että en sittenkään haluaisi tällaista tapailusuhdetta, vaikka se muutoin vaikuttaisi olevan "järki"vaihtoehto tässä kohtaa.

ap

Nythän ei ole kielletty tapaamasta ystäviä.

Jotenkin älytöntä, että nyt on niiiiin iso hätä, kun ei saa tavata poikakaveria.

Ja sitten ei mitään suhdetta haliakkaan.

Jos ei halua, ei ala suhteeseen. Mikään suhde ei ala heti vakavana. Miten noin vanha ihminen ei sitä tajua.

Ap, sinä et taida nyt ihan tajuta, että ne säännöt eivät ole tehty siltä pohjalta mikä on ihmiselle henkisesti parhaaksi vaan fyysisesti. 

Samassa asunnossa asuvia ei voi eristää toisistaan ja mitä enemmän ulkona käyvää porukkaa samassa kodissa, sitä enemmän jokaisella on mahdollisuus sairastua. 

Nostat oman ja toisen kotitalouden sairastumisriskiä, jos nyt tapaatte kuten normaalisti. Sitten on vielä vaikeampi rakentaa suhdetta, jos toinen on kuollut. Kirjoitelkaa, soitelkaa, ottakaa videopuheluita tai muuttakaa yhteen. 

Kuka miettii tässä tilanteessa parisuhteen perustamista? Itse valvon yöt ja mietin kuinka moni meidän suvusta kuolee tähän tautiin

Kokeilkaa joskus meitä vapaaehtoisesti lapsettomia miehiä, niin saatatte yllättyä positiivisella tavalla. Minulle ei ole väliä, onko nainen perheellinen vai perheetön, mutta itse en ole halunnut koskaan perustaa perhettä. Osa tapaamistani naisista on ymmärtänyt tämän, mutta suurin osa ei ole, mikä tietenkin vähän kummastuttaa. Mutta ihmisillä on vaihtoehtoja niin paljon, joten jokainen koittakoon tavoitella sellaista, minkä kokee itselle parhaaksi vaihtoehdoksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuka miettii tässä tilanteessa parisuhteen perustamista? Itse valvon yöt ja mietin kuinka moni meidän suvusta kuolee tähän tautiin

Tsemppiä sinulle! Toivottavasti saat stressitasosi alas, tuo murehtiminen heikentää puolustuskykyäsi. Kuuntele vaikka rauhoittavia binauraleita ja meditaatiota tai suo itsellesi vain huolitunti = yksi tunti vuorokaudessa, jolloin pohdit koronaa ja muun ajan rauhoitat muulle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.

Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.

Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?

Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa. 

Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani. 

Ihan kamalaa luettavaa AP.n teksti. Lapset muutettu miehen takia toiselle paikkakunnalle ja nyt pitäisi taas saada äkkiä läheisyyttä ja voi ei kun on korona, miten pärjää ilman miestä tämän ajan.

Onneksi omat vanhemmat erotessaan eivät lähteneet tuohon vaan sain hyvän ja turvallisen loppulapsuuden ja pysyvän uuden isähahmon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.

Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.

Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?

Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa. 

Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani. 

Juu, kiva että joku tajuaa.

Tämä on monen 4-kymppisen miehen meininki, että työ, harrasteet, kaverit..ja ne lapset. Kyllähän lapset on tärkeät, mutta kaikessa korostetaan niitä omia lapsia. Toki minullakin on kiva vaativa vastuullinen hyvä työ, on tai olisi monia harrasteita, joskus nähdä omia ystäviäkin, ja lapset. Mutta silloin jos minulla on parisuhde tai yritän sellaista tosissani aloittaa, olen valmis näistä joustamaan ja järjestelemään, jotta yhteistäkin aikaa löytyisi. Tosin jos olen jo alkuun epävarma koko kuviosta tai siitä ihmisestä, niin käytän näitä, etenkin lapsia, tekosyynä...

Mutta sitten kun tapaa jonkun jolla olisi samantapaisia arvoja parisuhteen osalta, ja huomaa että esim. ne lapset ja vaikkapa kavereille annetut lupaukset rakennusavusta tms. on ihan aitojakin esteitä, alkaa miettiä että mihin on valmis.

ap

Epätoivo on se pahin vihollinen suhteen muodostamisessa. Jos roikutte miehissä, puhutte tulevaisuuden suunnitelmista ja etsitte "vain" suhdetta jossa muodostaa yhteinen perhe tulette jäämään sinkuiksi. Suosittelen pyytämään treffeille miehiä jotka kiinnostaa, nauttimaan seksistä täysillä ja suhtautumaan treffailuun niin että ainakin saat uuden, mahdollisesti hyviä muistoja tuovan kokemuksen. Näin jää mahdollisuus että jonkun kanssa kolahtaa ja tämä kyseinen mies rentoutuu juuri sun seurassa tarpeeksi luopuakseen vapaudestaan. Unohtakaa tinderit, miesten aloitteiden odottelu ja valitus siitä kun se oikea ei tipahda syliin.

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa joskus meitä vapaaehtoisesti lapsettomia miehiä, niin saatatte yllättyä positiivisella tavalla. Minulle ei ole väliä, onko nainen perheellinen vai perheetön, mutta itse en ole halunnut koskaan perustaa perhettä. Osa tapaamistani naisista on ymmärtänyt tämän, mutta suurin osa ei ole, mikä tietenkin vähän kummastuttaa. Mutta ihmisillä on vaihtoehtoja niin paljon, joten jokainen koittakoon tavoitella sellaista, minkä kokee itselle parhaaksi vaihtoehdoksi.

Olen kokeillut vapaaehtoisesti lapsetonta miestä. Itse asiassa olemme seurustelleet vuoden. Aluksi suhtauduin hyvin varauksellisesti, sillä en oikein tiennyt onko mies tosissaan kanssani ja tajuaako hän oikeasti, että lapset "kuuluvat pakettiin" (inhoan tätä sanontaa). Meillä on kuitenkin tosi ihanaa yhdessä ja rakastamme toisiamme. Lapset tulevat miehen kanssa hyvin juttuun. Edelleen tosin välillä ihmettelen miksi mies haluaa olla kanssani, koska lapsettoman naisen kanssa suhde sujuisi paljon helpommin kuin minun. Seksiäkin voisi harrastaa paljon vapaammin ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.

Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.

Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?

Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa. 

Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani. 

Juu, kiva että joku tajuaa.

Tämä on monen 4-kymppisen miehen meininki, että työ, harrasteet, kaverit..ja ne lapset. Kyllähän lapset on tärkeät, mutta kaikessa korostetaan niitä omia lapsia. Toki minullakin on kiva vaativa vastuullinen hyvä työ, on tai olisi monia harrasteita, joskus nähdä omia ystäviäkin, ja lapset. Mutta silloin jos minulla on parisuhde tai yritän sellaista tosissani aloittaa, olen valmis näistä joustamaan ja järjestelemään, jotta yhteistäkin aikaa löytyisi. Tosin jos olen jo alkuun epävarma koko kuviosta tai siitä ihmisestä, niin käytän näitä, etenkin lapsia, tekosyynä...

Mutta sitten kun tapaa jonkun jolla olisi samantapaisia arvoja parisuhteen osalta, ja huomaa että esim. ne lapset ja vaikkapa kavereille annetut lupaukset rakennusavusta tms. on ihan aitojakin esteitä, alkaa miettiä että mihin on valmis.

ap

Olen joutunut ihan saman asetelman eteen. Kun elettyä elämää on molemmilla takana, ovat asetelmat monimutkaisempia kuin aikaisemmin. Ero pitkästä suhteesta, sen tuoma taloudellinen katastrofi ja epäonnistuneet seurusteluyritykset ovat oma historian painolastinsa minulla. Toisen lapset ja muut perheenjäsenet tuovat omat mutkat ja kuviot seurusteluun. Vasta kun oikeasti joutuu sen tilanteen eteen, että toinen vaikuttaa itselleen sopivalta, joutuu kysymään itseltään mihin on valmis. Itse olen tällaisessa tilanteessa löytänyt aika yllättäviäkin ajatuskulkuja. Se on herättävä kokemus.

Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä, että toivoo kumppania vierelleen. Tätä olen miettinyt: mitä tekee seurustelusuhteella, joka on olemassa vain niissä hyvissä ja mukavissa hetkissä? Että olet ikäänkuin se se slotti toisen kalenterissa, joka on vaaleanpunaista höttöä, mutta vain sitä.  Ainakin minä toivoisin nyt, että voisin katsella tv-maratonia jonkun kainalossa. Todeta, että nykyinen tilanne on pelottava, mutta toisen vierellä se ei ole niin pelottava. Ja jos sattuisin sairastumaan, joku kantaisi kaupasta Jaffaa. Tai toisinpäin. Tällaista ei vaan voi kuitata tekstiviestillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.

Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.

Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?

Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa. 

Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani. 

Juu, kiva että joku tajuaa.

Tämä on monen 4-kymppisen miehen meininki, että työ, harrasteet, kaverit..ja ne lapset. Kyllähän lapset on tärkeät, mutta kaikessa korostetaan niitä omia lapsia. Toki minullakin on kiva vaativa vastuullinen hyvä työ, on tai olisi monia harrasteita, joskus nähdä omia ystäviäkin, ja lapset. Mutta silloin jos minulla on parisuhde tai yritän sellaista tosissani aloittaa, olen valmis näistä joustamaan ja järjestelemään, jotta yhteistäkin aikaa löytyisi. Tosin jos olen jo alkuun epävarma koko kuviosta tai siitä ihmisestä, niin käytän näitä, etenkin lapsia, tekosyynä...

Mutta sitten kun tapaa jonkun jolla olisi samantapaisia arvoja parisuhteen osalta, ja huomaa että esim. ne lapset ja vaikkapa kavereille annetut lupaukset rakennusavusta tms. on ihan aitojakin esteitä, alkaa miettiä että mihin on valmis.

ap

Olen joutunut ihan saman asetelman eteen. Kun elettyä elämää on molemmilla takana, ovat asetelmat monimutkaisempia kuin aikaisemmin. Ero pitkästä suhteesta, sen tuoma taloudellinen katastrofi ja epäonnistuneet seurusteluyritykset ovat oma historian painolastinsa minulla. Toisen lapset ja muut perheenjäsenet tuovat omat mutkat ja kuviot seurusteluun. Vasta kun oikeasti joutuu sen tilanteen eteen, että toinen vaikuttaa itselleen sopivalta, joutuu kysymään itseltään mihin on valmis. Itse olen tällaisessa tilanteessa löytänyt aika yllättäviäkin ajatuskulkuja. Se on herättävä kokemus.

Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä, että toivoo kumppania vierelleen. Tätä olen miettinyt: mitä tekee seurustelusuhteella, joka on olemassa vain niissä hyvissä ja mukavissa hetkissä? Että olet ikäänkuin se se slotti toisen kalenterissa, joka on vaaleanpunaista höttöä, mutta vain sitä.  Ainakin minä toivoisin nyt, että voisin katsella tv-maratonia jonkun kainalossa. Todeta, että nykyinen tilanne on pelottava, mutta toisen vierellä se ei ole niin pelottava. Ja jos sattuisin sairastumaan, joku kantaisi kaupasta Jaffaa. Tai toisinpäin. Tällaista ei vaan voi kuitata tekstiviestillä. 

Juuri näin. Kylllä se toisen läsnäolo arjessa on tärkeää, olla tukena ja turvana. Ei paljon lohduta joku hymiö-whatsapp-viesti.

Mullakin näitä ajatuskulkuja on.. mietin pitäisikö yrittää tyytyä johonkuhun vähemmän kiinnostavaan, oppia "sietämään" sitä, jos se vaan asuisi tässä lähellä tai olisi enemmän mahdollista kehittää oikea parisuhde, kuin taas sellaiseen joka asuu kaukana. Sitä kun ei siitä kaukana asuvatakaan oikeasti tiedä, millainen on luonteeltaan, enenkuin asuu yhdessä. Näin kävi edellisessä kokeilussa - kyllä ne äkkipikaiset luonteenpiirteet ym. alkoi tulla valitettavasti esiin vasta just siinä kohtaa kun yhteenmuutto oli käsillä ja "sinetöity".

 Kelaan jopa että pitäisi ottaa takaisin se alkoholisti-exä :D jos se nyt joisi vähän vähemmän, sen kanssa sentään muuten synkkasi hyvin... tosin tässä välissä se on vetänyt elämänsä sellaiseen jamaan että ei sekään ehkä fiksu vaihtoehto ole.

Mutta tajuan vaan nyt, että ei ole mun juttu olla joku "vahva sinkkunainen" (vaikka sellainen oikeasti olenkin, pärjään hyvin ja menestyn...) joka voi pitää ja pyörittää miehiä halutessaan hupiseuranaan. Se vaan ei ole mun juttu, vaikka sellaisen pystyisinkin.

ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.

Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.

Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?

Minulla ei ole lapsia, muuten on pakka täysi. Etsin elämänkumppania ja kokemusteni myötä preferoin lapsettomia sellasia siitä yksinkertaisesta syystä, että jos suhde on muodostumassa vakavammaksi, keskustelu säilyy rehellisenä. Puhutaan siitä halutaanko olla tiiviisti yhdessä ja rakastaako toista, lapsikortilla voidaan vesittää tällaiset keskustelut helposti ja pitkäksi aikaa. Koska olen lapseton, en varmastikaan ymmärrä lasten tarpeita yhtä hyvin kuin perheelliset. En kuitenkaan ymmärrä miten lasten etu voi olla isän jatkuvat baari-illat, kortinpeluu-illat, lomamatkat kavereiden kanssa tai kilpahenkiset harrastukset. En myöskään itse halua suhdetta, jossa yhteinen viikonloppu voi ehkä järjestyä kaikkien näiden menojen vuoksi kerran kolmessa kuukaudessa. 

Ap:n tavoin haluan suhteen, joka on henkisellä tasolla intiimi, turvallinen ja isossa osassa elämääni. En löydä sellaista miehen kanssa, joka on poteroitunut omiin menoihinsa niin, että aikaa eikä tilaa yhdessäoloon ei ole. Heräsin tähän ajatukseen juurikin seurusteltuani nelikymppisten miesten, perheellisten sekä perheettömien kanssa, joille parisuhde edusti vain kivaa tapailua ikuisesti. Aluksi ajatus tuntui mukavalle, sittemmin huonot puolet tulivat esiin. Ap:n ajatukset ja tunnot resonoivat kovasti omiani. 

Juu, kiva että joku tajuaa.

Tämä on monen 4-kymppisen miehen meininki, että työ, harrasteet, kaverit..ja ne lapset. Kyllähän lapset on tärkeät, mutta kaikessa korostetaan niitä omia lapsia. Toki minullakin on kiva vaativa vastuullinen hyvä työ, on tai olisi monia harrasteita, joskus nähdä omia ystäviäkin, ja lapset. Mutta silloin jos minulla on parisuhde tai yritän sellaista tosissani aloittaa, olen valmis näistä joustamaan ja järjestelemään, jotta yhteistäkin aikaa löytyisi. Tosin jos olen jo alkuun epävarma koko kuviosta tai siitä ihmisestä, niin käytän näitä, etenkin lapsia, tekosyynä...

Mutta sitten kun tapaa jonkun jolla olisi samantapaisia arvoja parisuhteen osalta, ja huomaa että esim. ne lapset ja vaikkapa kavereille annetut lupaukset rakennusavusta tms. on ihan aitojakin esteitä, alkaa miettiä että mihin on valmis.

ap

Olen joutunut ihan saman asetelman eteen. Kun elettyä elämää on molemmilla takana, ovat asetelmat monimutkaisempia kuin aikaisemmin. Ero pitkästä suhteesta, sen tuoma taloudellinen katastrofi ja epäonnistuneet seurusteluyritykset ovat oma historian painolastinsa minulla. Toisen lapset ja muut perheenjäsenet tuovat omat mutkat ja kuviot seurusteluun. Vasta kun oikeasti joutuu sen tilanteen eteen, että toinen vaikuttaa itselleen sopivalta, joutuu kysymään itseltään mihin on valmis. Itse olen tällaisessa tilanteessa löytänyt aika yllättäviäkin ajatuskulkuja. Se on herättävä kokemus.

Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä, että toivoo kumppania vierelleen. Tätä olen miettinyt: mitä tekee seurustelusuhteella, joka on olemassa vain niissä hyvissä ja mukavissa hetkissä? Että olet ikäänkuin se se slotti toisen kalenterissa, joka on vaaleanpunaista höttöä, mutta vain sitä.  Ainakin minä toivoisin nyt, että voisin katsella tv-maratonia jonkun kainalossa. Todeta, että nykyinen tilanne on pelottava, mutta toisen vierellä se ei ole niin pelottava. Ja jos sattuisin sairastumaan, joku kantaisi kaupasta Jaffaa. Tai toisinpäin. Tällaista ei vaan voi kuitata tekstiviestillä. 

Juuri näin. Kylllä se toisen läsnäolo arjessa on tärkeää, olla tukena ja turvana. Ei paljon lohduta joku hymiö-whatsapp-viesti.

Mullakin näitä ajatuskulkuja on.. mietin pitäisikö yrittää tyytyä johonkuhun vähemmän kiinnostavaan, oppia "sietämään" sitä, jos se vaan asuisi tässä lähellä tai olisi enemmän mahdollista kehittää oikea parisuhde, kuin taas sellaiseen joka asuu kaukana. Sitä kun ei siitä kaukana asuvatakaan oikeasti tiedä, millainen on luonteeltaan, enenkuin asuu yhdessä. Näin kävi edellisessä kokeilussa - kyllä ne äkkipikaiset luonteenpiirteet ym. alkoi tulla valitettavasti esiin vasta just siinä kohtaa kun yhteenmuutto oli käsillä ja "sinetöity".

 Kelaan jopa että pitäisi ottaa takaisin se alkoholisti-exä :D jos se nyt joisi vähän vähemmän, sen kanssa sentään muuten synkkasi hyvin... tosin tässä välissä se on vetänyt elämänsä sellaiseen jamaan että ei sekään ehkä fiksu vaihtoehto ole.

Mutta tajuan vaan nyt, että ei ole mun juttu olla joku "vahva sinkkunainen" (vaikka sellainen oikeasti olenkin, pärjään hyvin ja menestyn...) joka voi pitää ja pyörittää miehiä halutessaan hupiseuranaan. Se vaan ei ole mun juttu, vaikka sellaisen pystyisinkin.

ap 

Mitä jos panostaisit ihan vaan turvaverkoston luomiseen. Ei kuulosta hyvältä, että olet valmis muuttamaan yhteen "kokeillaksesi" perhe-elämää jonkun kanssa, kun lapsia on kuvioissa.