Lue keskustelun säännöt.
Miten tässäkään tilanteessa voi mitään oikeaa parisuhdetta perustaa...?
23.03.2020 |
Olen eronnut pitkästä avioliitosta. Sen jälkeen oli yksi onneton epäonnistunut uusperheyritys, johon kyllä lähdin tosi rakastuneena hyvin aikein. Minä ja lapseni muutimme eri paikkakunnalle, uusiksi meni lasten koulut ja kaveripiirit.
Noh, se lähti menemään vinoon heti yhteenmuutosta alkaen.
Sille paikkakunnalle nyt "jouduin" jäämään, kun en halua lasten koko ajan joutuvan muuttamaan, kun olivat juuri alkaneet tänne sopeutua ja löytää ystäviä jne.
Tietysti haluaisin löytää vielä sen kumppanin ja terveen, rakastavan parisuhteen.
Nyt kun pari tavannut, jotka olisi siihen suuntaan, niin tapailu hieman kuihtui jo alkuun toisen kanssa kun olin epävarma, ja toisen kanssa nyt sama dilemma...
Kumpikin asuu väh. reilu puolen tunnin ajomatkan päässä, eri paikkakunnalla. Kummallakin lapsia, exä, oma talo jne. siellä.
Minä olen juuri ostanut asunnon taasen täältä, minulle ja lapsilleni sopivan (mahtuisi tähän hyvin mieskin, mutta ei isoa lapsilaumaa).
Sama kuvio tuntuu olevan vähän joka kohdassa.
Itse olin avoin sille että minä ja lapset voidaan muuttaa - sen yhden kerran. En oikein koe, että voisin omille lapsilleni tehdä samaa enää, että taas menisi kaikki uusiksi, parin kolmen vuoden välein...
Ja ymmärrän, että näillä miehillä taas on omat kuviot siellä omalla paikkakunnallaan - lapset ehkä vk-vk systeemillä mikä pakottaa heidät asumaan exänsä lähellä, joku sukuperintö- tms. talo jossa ovat jotenkin kiinni, jne. ...
Enkä haluaisi ikinä vaatia miestä joustamaan ja muuttamaan ja tinkimään omien lastensa tapaamisista, vähentämään tapaamisvuoroja, voidakseen asua minun kanssani.
Mutta sitten taas se vaihtoehto, että asuttaisiin pitkän matkan päässä... Nähtäisiin silloin tällöin (mulla lapset vielä koko ajan, eli miehen olisi "pakko" olla osa lastenikin elämää jotenkin, koska mulla ei ole lapsivapaita kuin joskus tosi satunnaisesti... sikäli ne on jo isoja että antavat kyllä olla "rauhassa", mutta enhä mä voi kotiin tuoda mitään miehiä ennenkuin on joku oikeasti vakava juttu..).
Tuntuu mulle vaikealta tuo ajatus, joka voisi kestää vielä 7-9 vuotta arviolta (mun lasten ikään peilaten; yhdellä oli vielä nuorempiakin lapsia), miten pitkään nyt nuorin vielä kotona asuisi.
Siinä voisi tulla jo luottamuspulaa ym., ja niin haluaisin aidosti jakaa arkea toisen kanssa, tukena ja tukea saavanakin. Pienet arjen kohtaamiset, hellyyden hetket. Eikä vaan jotain viikonloppukohtaamisia.
Ja etenkin näinä aikoina, kun meinataan rajoittaa kanssakäyminen vain SAMASSA ASUNNOSSA asuvien kesken, sen tajuaa, ettei edes hallituksen mielestä parisuhde ole mikään oikea parisuhde, jos se olisi kahden aikuisen suhde jotka asuvat erikseen esim. lasten takia. Ei sellainen tapailusuhde paljon lämmitä, kun sairastut, ja kukaan ei tuo sulle vettä sängyn viereen tai soita lääkäriin. Ei lähde sun kanssa yhdessä hamstraamaan ruokaa ja wc-paperia. Olette karanteenissa - asuinkumppanin kanssa voisi harrastaa seksiä, edes jotain läheisyyttä, mutta nyt sinkut ja tapailusuhteissa olevat on periaatteeessa tuomituu määräämättömäksi aikaa olemaan ilman.
Tää vaan kirkastaa mun ajatuksia siitä, että se mitä olen aina ajatellutkin - kiinteä parisuhde, yhdessä asuminen, avioliitto - on oikein.
Mutta miten ihmeessä sellaiseen pääsee, kun kaikki joiden kanssa olisi kemiaa, on "tuomittu" eri paikkakunnalle lapsiensa ja exiensä ja talojensa kanssa.... ja itse joustaisin kyllä, mutta kun käytin sen kortin jo, en halua omia lapsiani uhrata omien mielitekojeni eteen.
Ja ennnkuin joku kysyy, miksi alunperin erosti - oli pakko. Se oli vain tervettä. Alkoholistin puolisona ei ole hyvä elää ja ennenkaikkea SE oli lapsille pahasta. Viiime tipassa pelastin itseni ja lapseni.
Kommentit (42)
Miksi joku parisuhde pitäisi perustaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä se aikuisuus on, erilaisten sidosten ja rajoitusten kanssa elämistä.
Jos etäsuhde ei ole vaihtoehto, muuttaminen ei ole vaihtoehto ja ilman suhdetta eläminen ei ole vaihtoehto, niin etpä oikein muuta voi kuin yrittää löytää miehen asuinpaikkakunnaltasi.
No tää ois näppärintä :D mutta kun tässä lähellä asuvat joko
- ei sytytä mua sitten yhtään (haisee pahalle, huonot hampaat, ei mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita, polttaa tupakkaa... siis usea näistä yhdessä tai kaikki)
- ovat vielä vähän naimisissa tms. epäselvää
- ovat itse vetäytyviä eivätkä tiedä mitä haluavat tai eivät halua sitoutunutta parisuhdetta, vaan jotain panokavereita tms. kavereita
ap
"reilu puolen tunnin ajomatkan päässä," ... "asuttaisiin pitkän matkan päässä."
Ei hyvä isä! Puolen tunnin tai tunnin ajomatka = pitkän matkan päässä?
Itselleni oli selvää, että niin kauan kuin jommalla kummalla oli kotona asuvia lapsia, yhteen ei muutettaisi. Sinulle ilmeisesti on tärkeämpää päästä vahtimaan miehen elämää ("Siinä voisi tulla jo luottamuspulaa ym") kuin tarjota omille lapsillesi mahdollisuus elää ilman uusperhekuvioita ja sopeutumista uuteen aikuiseen tai jopa hänen lapsiinsakin!
Ja sen kruunuksi kirjoitat, että "en halua omia lapsiani uhrata omien mielitekojeni eteen". Mitä sitten teet ellet nimenomaan halua uhrata heitä?!
Puolen tunnin ajomatka?? Eli Espoosta Itä-Helsinkiin.
Et todellakaan jonkun äijänkutaleen takia riepota jatkuvasti lapsiasi ympäriinsä! Kai nyt aikuinen ihminen voi elää ilman yhteistä sohvallanyhjäämistä.
Jos se siitä on kiinni ettei ole luottoa, ei sitä ole yhdessä asuessakaan.
Ymmärrän hyvin. Olkoon vaan puolen tunnin ajomatka, mutta oma jaksamiseni loppui siinä viiden vuoden pintaan. Vaikka olin hyvin rakastunut. Ja kävi ilmi, että tuollaisessa suhteessa sitä tosiaan moni voi haluta olla ihan siksikin, että pystyy kätevästi treffailemaan välillä muitakin. Lapset, isotkin on kätevä tekosyy siihen ettei haluta sitoutua. Minä en lopulta jaksanut. Aloin inhota koko kaupunginosaa, jossa mies asui kun oli niin kiinni omissa ympyröissään. Näin se vaan tuntuu menevän monilla keski-ikäisillä miehillä. Ei osata eikä haluta enää muuttaa omassa elämässä mitään. Seurustelkoon niiden naisten kanssa jotka " rusinat pullasta" -suhteesta nauttivat. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta suosittelen myös kokeilemaan nuorempia miehiä kuin tähän asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puolen tunnin ajomatka?? Eli Espoosta Itä-Helsinkiin.
Et todellakaan jonkun äijänkutaleen takia riepota jatkuvasti lapsiasi ympäriinsä! Kai nyt aikuinen ihminen voi elää ilman yhteistä sohvallanyhjäämistä.
Jos se siitä on kiinni ettei ole luottoa, ei sitä ole yhdessä asuessakaan.
No tää on kyllä totta... siinä suhteessa jota yritin, niin oli jotenkin outo epävarma tunne sen tyypin touhuista kun vielä seurusteltiin, eikä se poistunut yhteen muuton jälkeenkään...
En tiedä mistä se tunne tuli. En ole varma saanko koskaan tarkkaan tietää. Mutta se tunne tuli jo aika alkumetreillä. Ei monen muun kanssa ole tullut sellaista tunnetta niin samalla tapaa, vaikkei homma olisikaan sitten kehittynyt kauhean pitkälle... jos sellainen tunne on tullut, niin on pian ilmennytkin että sillä tosiaan on ollut kierroksesssa joku toinen samaan aikaan.
Eli sikäli oikean luotettavan kumppanin kanssa kai se etäsuhdekin voisi toimia... näin olinkin ajatellut... MUTTA - nämä uusimmat hallituksen väläyttelyt siitä että pitäisi olla vain SAMASSA ASUNNOSSA asuvien kesken, vetää ihan pohjan pois kaikilta muilta parisuhdemalleilta. Ettäkö olisi ok että sen samassa asunnossa asuvan, hullun ja ilkeän alkoholistin kanssa, olisin saanut olla ja lapsiani kiusata ja ehkä hyvän hetken tullen olisin voinut sen kanssa seksiä harrastaa, tämmöisinä poikkeusaikoina...
Mutta jos mulla olisi joku muutoin terve parisuhde, mutta asuttaisiin erillään, niin nyt sitten pitäisi välttää tapaamista kuukausikaupalla?
Ja joo, kyllähän mä kaipaan sitä arjen yhdessä oloa, spontaaneja pieniä hetkiä päivän lomassa...
ap
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin. Olkoon vaan puolen tunnin ajomatka, mutta oma jaksamiseni loppui siinä viiden vuoden pintaan. Vaikka olin hyvin rakastunut. Ja kävi ilmi, että tuollaisessa suhteessa sitä tosiaan moni voi haluta olla ihan siksikin, että pystyy kätevästi treffailemaan välillä muitakin. Lapset, isotkin on kätevä tekosyy siihen ettei haluta sitoutua. Minä en lopulta jaksanut. Aloin inhota koko kaupunginosaa, jossa mies asui kun oli niin kiinni omissa ympyröissään. Näin se vaan tuntuu menevän monilla keski-ikäisillä miehillä. Ei osata eikä haluta enää muuttaa omassa elämässä mitään. Seurustelkoon niiden naisten kanssa jotka " rusinat pullasta" -suhteesta nauttivat. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta suosittelen myös kokeilemaan nuorempia miehiä kuin tähän asti.
Ok, kiva että joku tajusi mitä tarkoitan ja ymmärtää tämän kokemuksen. Just näin se on - valitettavasti. Olen about 45 (en sano tarkkaan)... en ole kovin vanhan oloinen ja välillä luultu nuoremmaksikin... edellinen olikin vähän nuorempi ja muutama ketä tapaillut myös hieman nuorempia... MUTTA , miten nuoriin tässä sitten pitää siirtyä :D. Tuntuu että "kaikki" 40+ miehet on noita epäluotettavia pyörittäjiä (ja kunnolliset sitten juurikin niin kunnollisesti kiinni siinä exä-lapset-talo -kuviossa).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavaa mutta AP on samat kokemukset myös naisena.
Olen itse 45- v naisellinen ja hoikka nainen. Ikäiseni miehet, jotka etsivät parisuhdetta, etsivät sitä 25-35 v kauniista ja hoikista naisista. Tosissaan.
Sitten on iso joukko 40-50 v miehiä, jotka eivät sisimmissään ole valmiita sitoutumaan, vaan etsivät kevyttä hyvää, jossa vain pidetään yhdessä hauskaa esim seksin merkeissä ja ehkä joskus konserteissa/illallisella/viihteellä jne.
Aika moni nelikymppinen mies ajattelee, että vielä kun on mahdollisuus pitävät muutaman vuoden hauskaa eron jälkeen ja sitten ottavat sen 10-15 v nuoremman, kauniin naisen vierelleen.
"siinä suhteessa jota yritin, niin oli jotenkin outo epävarma tunne sen tyypin touhuista kun vielä seurusteltiin, eikä se poistunut yhteen muuton jälkeenkään"
Tuo on just hyvä toimintamalli! Epävarma tunne ja sitten muutetaan yhteen. Sekoitetaan pakkaan vielä toisen tai molempien lapset!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"siinä suhteessa jota yritin, niin oli jotenkin outo epävarma tunne sen tyypin touhuista kun vielä seurusteltiin, eikä se poistunut yhteen muuton jälkeenkään"
Tuo on just hyvä toimintamalli! Epävarma tunne ja sitten muutetaan yhteen. Sekoitetaan pakkaan vielä toisen tai molempien lapset!
Noh, en mä sitä siloin tajunnut, olin niin rakastunut... Ajattelin että olen vain itse sisälläni jotenkin epävarma, kun ei mulla ollut kokemusta vakavista suhteista aiemmin kuin siitä yhdestä avioliitosta.
Niin en ymmärtänyt että sellaista oloa ei kuuluisi tulla, luulin että mua vaan jännittää...
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"siinä suhteessa jota yritin, niin oli jotenkin outo epävarma tunne sen tyypin touhuista kun vielä seurusteltiin, eikä se poistunut yhteen muuton jälkeenkään"
Tuo on just hyvä toimintamalli! Epävarma tunne ja sitten muutetaan yhteen. Sekoitetaan pakkaan vielä toisen tai molempien lapset!
Noh, en mä sitä siloin tajunnut, olin niin rakastunut... Ajattelin että olen vain itse sisälläni jotenkin epävarma, kun ei mulla ollut kokemusta vakavista suhteista aiemmin kuin siitä yhdestä avioliitosta.
Niin en ymmärtänyt että sellaista oloa ei kuuluisi tulla, luulin että mua vaan jännittää...
ap
Mutta yhtään et viisastunut vaan nyt olisit valmis uudestaan hyppäämään heti saman katon alle.
Lapsiparat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin juuri etäsuhteesta, jossa tapaamiset tapahtuivat viikonloppuina. Kuitenkin mies alkoi kovasti sanella näitä vähäisiäkin näkemisiä omien harrastusten ja kavereidensa vuoksi. Lapsia ei ollut kummallakaan.
Mielestäni etäsuhteeseen on molempien panostettava, muuten se ei toimi. Näissä asioissa on oltava rehellinen ja realisti. Ajattelisin että sinulle sopisi paremmin lähellä asuva mies, joka voisi hyvin spontaanistikin viettää kanssasi aikaa. Jaksaisistko oikeasti tuollaista kuviota vielä vuosikausia?
Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.
Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erosin juuri etäsuhteesta, jossa tapaamiset tapahtuivat viikonloppuina. Kuitenkin mies alkoi kovasti sanella näitä vähäisiäkin näkemisiä omien harrastusten ja kavereidensa vuoksi. Lapsia ei ollut kummallakaan.
Mielestäni etäsuhteeseen on molempien panostettava, muuten se ei toimi. Näissä asioissa on oltava rehellinen ja realisti. Ajattelisin että sinulle sopisi paremmin lähellä asuva mies, joka voisi hyvin spontaanistikin viettää kanssasi aikaa. Jaksaisistko oikeasti tuollaista kuviota vielä vuosikausia?
Meidän naisten on myös opittava rakastamaan itseämme ensin. Olemme ihania ja arvokkaita, ja ansaitsemme vain parasta :)
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt seurustella ikäiseni nelikymppisen miehen kanssa. Ensin työ, lapset, omat harrastukset ja kaverit - tämän jälkeen seurustelu. Jos aikaa jää. Lapsiin voidaan tosiaan vedota, vaikka viikonloppu olisikin tosiasiallisesti vietetty kavereiden kanssa baarissa. Vaikea keskustella suhteen tilasta, jos heti paukautetaan lapsikortti pöydälle. Todella nopeasti alkoi suorastaan ällöttämään kurvaaminen toisen asunnolle, koska koko kuvio oli niin rasittava ja hähmäinen.
Jos oikeasti toisen elämään haluaa tulla, tullaan ovesta sisään karmit kaulassa eikä jäädä ulko-ovelle loputtomasti vatuloimaan, että olinkohan tulossa vai menossa. Ei semmoisesta suhteesta saa intiimiä tukea ja turvaa.
Kai sinullakin on työ, lapset, harrastukset ja kaverit?
Vierailija kirjoitti:
Erosin juuri etäsuhteesta, jossa tapaamiset tapahtuivat viikonloppuina. Kuitenkin mies alkoi kovasti sanella näitä vähäisiäkin näkemisiä omien harrastusten ja kavereidensa vuoksi. Lapsia ei ollut kummallakaan.
Mielestäni etäsuhteeseen on molempien panostettava, muuten se ei toimi. Näissä asioissa on oltava rehellinen ja realisti. Ajattelisin että sinulle sopisi paremmin lähellä asuva mies, joka voisi hyvin spontaanistikin viettää kanssasi aikaa. Jaksaisistko oikeasti tuollaista kuviota vielä vuosikausia?
Juu, sopisihan se, kun vaan tästä läheltä löytyisi tällainen... :)
ap
Nämä on hankalia tilanteita. Itsellä noin nelikymppinen mies, jolla lapsi. Asuu myös n. puolen tunnin päässä minusta ja monesti puhuu yhteenmuutosta ja siitä kuinka minun pitäisi muuttaa luonnollisesti tuonne toiselle paikkakunnalle, koska hän haluaa asua siellä. Tuntuu, että minulta ei edes kysytä asiaa vaan asia on aivan päivänselvä. En ole myöskään ollut vielä valmis tapaamaan hänen lastaan (olemme olleet yhdessä n. 6 kk) ja siitäkin saan syyllistäviä kommentteja. Yhtään ei käy mielessä, että nämä asiat saattavat olla vapaaehtoisesti lapsettomalle oikeasti isoja asioita ja niitä pitää tosissaan pohtia. Syyllistäminen ei ainakaan auta asiaa.
Älä nyt ainakaan geenejäsi enää monista.
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt ainakaan geenejäsi enää monista.
Noh, se ei ole enää suunnitelmissa.
Sitä se aikuisuus on, erilaisten sidosten ja rajoitusten kanssa elämistä.
Jos etäsuhde ei ole vaihtoehto, muuttaminen ei ole vaihtoehto ja ilman suhdetta eläminen ei ole vaihtoehto, niin etpä oikein muuta voi kuin yrittää löytää miehen asuinpaikkakunnaltasi.