Kysymys vanhempien taaperoiden äideille/isille

meillä on kolme lasta joista kaksi vielä taaperoita, 2v10kk poika ja 1v2kk tyttö. Meillä on kaikki lapset oppineet aikasin puhumaan ja esikoinen oli myös näitä lapsia joka tykkäsi kauheasti kirjaimista ja numeroista jo parivuotiaana. Keskimmäistä ne eivät juuri ole kiinnostaneet.



Luulenkin että puheenkehityksessä suurin osa on ihan lapsen perintö- ym tekijöistä kiinni. Toki osa riippuu myös siitä miten vanhemmat panostavat. kuitenkin luulen että lapsi joka ei vielä ole " valmis" oppimaan jotakin asiaa, ei myöskään sitä opi vaikka miten opetettaisi. Toisaalta lapsi jolla on kaikki valmiudet oppia esim puhumaan aikasin, oppii myös elleivät vanhemmat häntä nyt aivan täysin latista. Ja onhan tämä vähän sellainen kehä, lapsi joka näyttää että oppii jotakin saa vanhemmassa tietysti huomaamattakin aikaan sen että vanhempi sitten opettaa.



Kuten sanottua, itse en hirveästi leiki aktiivisesti lasten kanssa mutta olen kyllä läsnä koko ajan, kuuntelen ja puhun itse. Isommilta kyselen ja juttelen heidän kanssaan esim kotitöiden lomassa, kuopukselle kerron koko ajan mitä teen ja mitä hän tekee jne.

mutta lähinnä en hirveästi leiki. Eli teemme kyllä lasten kanssa yhdessä mutta niin että auttavat kotitöissä jne puuhastelemme. Kun lapset ovat esim pihalla niin mä en ole sellanen joka siellä potkii palloa vaan saavat keskenään leikkiä, isä hoitaa sitten nämä palloilut... Ja tuon pienenkin kanssa oikeestaan aika vähän mitään leikin, tosin meillä on nuo sisarukset jotka sitten puuhaavat keskenään.

joka mainitsemallasi tavalla antaa päivien mennä arkitouhujen mukaan omalla painollaan. Kun mietin esikoiseni (nyt 4,5v.) ensimmäistä vuotta en suoraan sanottuna muista kauheasti puuhailleeni hänen kanssaan, lähinnä tein jotain muuta ja seurailin pienen touhuja. Opittuaan puhumaan, olemme aina puhuneet ja jutelleet paljon sekä lukeneet ja tämän olenkin kokenut itselleni luentevaksi tavaksi " viihdyttää" lasta ja olla läsnä.



Hän oli kotihoidossa 3-vuotiaaksi saakka. Hoidossa hän on pärjännyt alusta asti loistavasti, oppinut ajallaan asioita. Toiset myöhemmin kuin muut, toiset aiemmin, omaan tahtiinsa. On saanut monesti kehuja hyvästä mielikuvituksesta ja leikkitaidoista. Olen kuullut myös vanhemmista, jotka " viihdyttävät lapsensa piloille" eli lapsi ei osaakaan leikkiä yksin lainkaan ja oma aloitekyky on heikko.



Jokaisella on nimenomaan oma tapansa olla läsnä, itse olen kokenut oman tapani hyväksi ja luontevaksi. Samaa rataa jatkan edelleen.

Muistan itsekin joskus pohdiskelleeni, että riittääkö tämä mitä teen. Vuosien aikana itsetunto vanhempana on kasvanut, enkä enää juuri näitä mieti vaan luotan itseeni (toki uusia kysymyksiä herää lasten kasvaessa). Joten äläpä liikaa vertaile opittuja taitoja, loppujen lopuksi ne kertovat aika vähän lapsen hyvinvoinnista tai kehittyneisyydestä. On paljon sellaisia taitoja, joita ei pysty suoraan vertailemaan, vaan ne kehittyessään muodostavat laajempia kokonaisuuksia.

esikoisen kanssa tuli aikoinaan leikittyä vähän enemmän ennenkuin hän sitten oppi puuhastelemaan itsekseen mutta kaksi nuorempaa ovat jääneet varsin vähälle leikille. kirjoja luetaan ja puuhastellaan muuta mutta hyvin harvoin leikitään esim. legoilla vaan lapset leikkivät niillä keskenään tai yksikseen. minä touhuan samalla omiani ja olen " saatavilla" eli juttelen ja kommentoin lasten touhuja sivusta. jos lasten leikit ei oikein tunnu onnistuvan niin usein olen mukana sen verran että käynnistän leikin ja sitten kun se lähtee rullaamaan niin vetäydyn itse pois.



tämä on minusta niitä asioita joissa kannattaa tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. jos on sitä tyyppiä että tykkää rakennella legoilla ja nauttii siitä niin mikäs siinä sitten. mutta jos ei itse niin välitä leikkimisestä niin turha sitä on lapsen takia hampaat irvessä väkertää, kyllä lapset vaistoavat aikuisen vastenmielisyyden.



ja minusta on vain hyvä että lapsi osaa leikkiä itsekseenkin. isomman lapsen kohdalla on tosi rasittavaa jos hän ei osaa leikkiä ollenkaan yksin vaan roikkuu koko ajan perässä kaveria ruinaamassa.

itsekseen tai keskenään. Ovat mukana kotitöissä ja jutellaan paljon kuin myös luetaan kirjoja ja joskus lauletaan ja peuhataan. Hyvin ovat kehittyneet lapset ajallaan. Esikoinen on ollut aktiivisin puhumaan opettelija ja puhuikin jo 2v. iässä hyvin mutta liikunnallisesti ei ollut kovin nopea. Pojat taasen ovat hitaita puheen oppijia mutta liikunnallisesti nopeita. Pojat ruvenneet puhumaan vasta 2v. iässä. Tai siis kuopus 2v4kk vasta ja sanoo vain sanan anna ja kehtys seuraa veljen jalanjälkiä. Keskenään leikkivät paljon ja kuopuskin on mukana leikeissä ja pärjää hyvin vaikka ei puhukkaan. Puhetta kuulee kuitenkin koko ajan joten siitä ei kyse että ei puhu vielä. Opettamalla en ole opettanut mitään mutta jos lasta jokin asia n kiinnostanut on sitä toki käyty läpi.

esikoinen vaati enemmän huomiota, kun oli ns. yksin eli hänen kanssaan kotitöiden tekeminen oli välillä mahdotonta tai sit piti keksiä miten hänet ottaa niihin mukaan. Mutta paljon tuli silloin luettua ja leikittyä lapsen kanssa kahdestaan kun oltiin eikä tyttö nukkunut pitkiä päiväunia ollenkaan. mutta esikon kanssa en esim. mennyt ollenkaan hiekkalaatikkoleikkeihin ennen puoltatoista ikävuotta, keinumassa kyllä käytiin kävelyretkillämme. Ja hyvin kehittyi tyttö, erityisesti verbaalisesti (oli oikea lukutoukka kirjojen kanssa jo heti 1v itsekseenkin niitä paljon selasi päivittäin).

Kun lapsia on kaksi, on kotitöiden järjestely ollut vielä vaikeampaa ja toisaalta helpompaa. Lapsista on toisilleen seuraa heti ekan vuoden jälkeen viimeistään (meillä ikäero 3v) ja äiti saa paremmin hommia sen puoleen tehtyä eli ei tule niinkään leikittyä ja luettua kuin esikon kanssa. Mutta ihan yhtä hyvin on tämä kuopus verbaalisesti kehittynyt siskonsa matkassa, vaikkei aina olekaan saanut ' suoraa huomiota' äidiltä ja isältä.

Mielestäni ei ole tärkeää se, kuinka paljon lapsen kanssa ns.leikkii ja erikseen touhuaa. Lapsi oppii kaiken tarpeellisen omassa tahdissaan ja tärkeintä on ylipäänsä se, että lapsi tulee huomioiduksi ja tuntee olevansa tärkeä & saa läheisyyttä. Ja se kaikki kyllä tulee mainitsemallasi tavallasikin eli lapsi on mukana niissä arjen askareissa. Ja se on luonnollisempaakin.

leikittäen lasta ja sitten lapsen nukkuessa hoitaa kotihommat.



en todellakaan ole tehnyt sitä ihan vaan leikittämisen ilosta, vaan siksi kun lapsi on ollut tosi vaativa. ei yhtään viihtynyt itsekseen ja jos edes yritin ottaa astiat/pyykit koneesta, niin hirveä huuto ja syliin... Joten en todellakaan viitsinyt stressata kotihommista lapsen ollessa hereillä ja kuunnella huutoa.



Lapsi on nyt 1v6kk ja meillä on olut n.4-5kk tosi letkeetä, kun lapsi on alkanut vähän itsenäistyä. Kävelyn oppimisen jälkeen lapsesta on tullut pikku apuri ja yhdessä nyt tehdään noi hommat. On tosi mahtavaa, kun lapsen päikkäriaika onkin nyt äidin vapaa-aikaa, eikä tarvitse kiukulla suoriutua kaikista kotihommista. Ehkä ystävälläsi on samoin?



En huomannut tekstistäsi, että käyttekö jossain leikkipuistossa tai muualla,jossa olisi muita lapsia. Nopeiten lapset oppii toisilta lapsilta, kun ottavat mallia. Me käydään aamupäivisin aina leikkipuistossa, jossa käy paljon perhepäivähoitajia. Lapsia on siis paljon ja siellä ne uudet jutut aina opitaan. Aamupäivät vietetään " lapsen ehdoilla" ja iltapäivisin käydään sitten kaupoilla ja muilla asioilla (ja ehkä poiketaan taas lekarilla). Ei siis tarvitse stressata leikittämisestä ja oppimisesta, kun näin ne hoituu itsekseen...

Olen nimittäin kokenut huonoa omaatuntoa, kun minä en myöskään istu lapseni (1v 8kk) vieressä ja leiki ja opeta jatkuvasti. Ystävälläni on myös omaa lastani pari kuukautta nuorempi tyttö, ja tätä viihdytetään jatkuvasti. on sitten myös sormistaan näppärä ja hyvä keskittymään " pikku asioihin" , mutta myös hankala, vaativa, kiukkuava, jos asiat ei mene hänen tahtonsa mukaan. Tätä on siis aivan vauvasta saakka laulatettu lorutettu ym. Tietyllä tavalla saanut paaaaaljon enemmän huomiota kun meidän lapsi, joka taas leikkii paljon itsekseen, ja laulaa paljon itsekseen...:) Mikä on hyvä, mikä huono? Mikä opetettua, mikä luonnetta? Ei välttämättä aivan yksinkertaista...

mutta pyrin käymään pusitossa/kerhossa/perhekahvilassa ainakin kerran viikossa, jotta lapsi (1v5kk) saa olla ja leikkiä toisten lasten kanssa.



Toki tuossa meidän omalla kerrostalopihallakin saa leikkiseuraa, mutta kerhoissa sisällä leikkiminen on taas ihan erilainen virike (ja äidillekin tavallaan lepotauko).

Pihalla kaverien kanssa leikitäänkin joka päivä.



Muuten hoitelen kotihommia/luen omia kirjoja (opiskelen) siinä kun lapsi touhuilee, yleensä voin keskittyä omaan kirjaan vartin verran kerralla, sitten taas lapsen kanssa teen jotakin. Laitetaan musiikkia soimaan ja tanssitaan, lauletaan. Kirjoja poika raahaa jatkuvasti minulle, ja luenkin lukemastra päästyäni. Välillä piirretään (poika piirtää keittiössä, minä esim. laitan ruokaa siinä vieressä). Palapelit on kivoja, samoin autojen järjestely - meillä on siis poika! Tiskikoneen tyhjennyt ja kauppakassien purkaminen on pojan suosikkipuuhaa, ja menee ihan leikistä. Siinä samalla kun jutellaan mitä mikäkin on ja mihin ne tavarat kuuluu, niin mikäs sen kehittävämpi leikki voisi olla :)



Lapset oppii kukin omaan tahtiinsa, en usko että leikittämällä lasta leluilla ja peleillä hän oppisi puhumaan aiemmin. Voi oppia laittamaan palapelin palat paikoilleen, jos sillä paljon leikitään, mutta silloin jää jotakin muuta " oppimatta" , kuten pyykikoneen nappulat tms. kiva!



Älkää ajatelko pikkulapsen elämää oppimisena, vaan kivana leikkinä :)

Meillä lapset ovat olleet pienestä asti mukana kotipuuhissa. Aluksi auttoivat pyykkien kanssa mm. lajittelu, pyykkien laitto koneeseen, pyykkien ripustaminen kuivumaan. Ja tietysti lelujen siivoamisessa. Heidän kanssaan käyn myös kaupassa. Siellä he saavat ottaa osaa ruokaostosten tekemiseen ja toki saavat myös sanoa oman mielipiteensä. Tosin meillä tulee yleensä se huuto " Mä haluun" puurohyllyjen kohdalla... Karkkihyllyn ohi päästään ilman kiukuttelua =)

Myöhemmin ovat ottaneet yhä enemmän osaa kotitöihin kuluneen viiden vuoden aikana.

Leikkinyt en ole lasten kanssa. Syy on yksinkertaisesti se, ettei minua huolita sotkemaan leikkejä. Olen kuulemma vain tiellä, koska en tiedä mistään mitään. Tytär totesi jo puhumaan opittuaan " Äti poiiis" , kun yritin leikkiä hänen kanssaan.

Se mitä meillä yhdessä puuhataan kotitöiden lisäksi on harrastukset mm. liikuntakerho, hiihto, luistelu ja lukeminen. Näitä tehdään koko perhe yhdessä. Toisinaan sadut luetaan lastenhuoneen sohvalla, lapsen omassa sängyssä tai kokoonnutaan kaikki meidän makkarin sängylle lukemaan. Tämä on jokailtainen rituaali, josta ei luovuta. Oli kello illasta kuinka paljon tahansa yksi satu pitää aina lukea, pituudella ei ole väliä.

Molemmat lapset ovat meillä sosiaalisia, puheliaita ja juuri sellaisia kuin lasten pitääkin olla. Jos ei kotitöiden teko äidin tai isän seurassa kiinnosta, he saavat leikkiä ilman vanhempia.

Minulla on yksi lapsi, kohta 2v. Olen vauvasta saakka viettänyt paljon aikaa hänen kanssaan syystä että on vaativa lapsi. Nyt on puolen vuoden ajan ollut helpompaa, kun lapsi leikkii jo yksinkin. Vieläkin tyttö tulee pyytämään äitiä mukaan leikkiin ja menenkin jos vaan ei ole mitään hommaa kesken. Tykkään leikkiä lapsen kanssa ja haluan rikastuttaa hänen mielikuvitustaan. On myös ihana seurata ja kuunnella lapsen juttuja ( puhuu todella paljon!!!) En tietoisesti opeta mitään, mutta leikinlomassa lapsi tietysti oppi paljon. Luemme myös paljon, mutta enimmäkseen tyttö haluaa rakentaa palikoilla tai leikkiä kotileikkiä vauvanukke mukana. Myös musisointi on pop tällä hetkellä. Käymme myös paljon leikkipuistoissa ja kerhoissa missä on muita lapsia ja siellä äidin ei tarvitse olla mukana, vaan hän leikki toisten kanssa. Tyttö on aika sosiaalinen tyyppi ja luulen hänen kaipaavan seuraa.



Ennen tein aina kotityöt kun lapsi nukkui, mutta nykyisin tan lasta mukaan pikkuhommiin ja sekös on kivaa lapsesta! Arkemme on mukavaa ja tavallista. Teemme arkiaskareita mitä milloinkin tarvitsee, lapsi ei siis määrää tahtia. Myös mieheni leikkii lapsen kanssa paljon, se vaan on meillä luontaista ja mukavaa yhdessä oloa.

Ei musta lapsen kanssa tarvi leikkiä koko aikaa. Joskus leikin mutta useimmiten ollaan vaan yhdessä. Tottakai juttelen paljon ja kuuntelen aina lasteni juttuja, mikään muu ei oo tärkeempää mulle! Puhuvat kaikki tosi paljo ja kertovat omiaan melkeen taukoamatta. Kotityöt tehdään aina yhdessä ja ulkoillaan paljon.



Eli samanlainen tarina kun kaikilla muillaki vastaajilla...

kun niin monet vastailivat!

Kysymykseni oli vain yleistä pohdintaa, en suinkaan ole liikkeellä sillä mielellä että " raskausaikana jo alotettiin matematiikan kaavojen lukeminen ja Mozartin kuunteleminen, koska meidän lapsestahan on tulossa nero" ;)

En ole stressaantunut, enkä huolissaan kehityksestä, mietin vain mitenkähän muut äidit lastensa kanssa päiviä viettävät, että olenkohan ainut joka antaa lapsen olla siinä arkipuuhissa mukana ja olla sillätavalla mukana perheessä, eikä suinkaan ole kokoajan mitään viihdytystä päällä.

Olen aika vähän käynyt puistoissa, sillä pikkuinen ei vielä kävele, ja jotenkin on tuntunut hassulle pitää häntä siellä konttaavana jaloissa, kun vielä syö kaiken maastakin. Melkein joka päivä käymme kiikkumassa lenkin aikana, tai laskemassa liukumäkeä, sekä tapaan joka viikko ystäväjoukon kanssa joilla on kaikilla alle 1.5v lapset, se on aina kiva yhteinen lapsihetki. Todennäköisesti tulen enemmän puistoilemaan kun tuo käveleminen lähtee käyntiin.

Juttelen pikkuiselle pitkin päivää, ja huomiota saa kyllä, syliin pääsee ja tulee usein halaamaan, mutta yhteiset leikkihetket on lyhyitä. Kun osallistun hänen puuhiinsa, saattaa hän piankin viipottaa ihan eri suunnalle uusiin juttuihin, eikai kovin monet näin pienet osaakkaan vielä oikein jakaa leikkejänsä.

Vinkkinä teille, jotka sanotte että ette oikeastaan koskaan leiki: antautukaa joskus leikkimään! Se on hauskaa, rentouttavaa ja opettaa yllättäviä piirteitä lapsesta.



(Ja tuo edellinen ei todellakaan tarkoittanut, että pitäisin jotenkin huonoina vanhempina teitä, jotka ette leiki. En todellakaan.)



Meillä on kaksivuotias poika ja hänen kanssaan leikitään päivittäin. Poika itse haluaa leikkiseuraa aktiivisesti. Viihtyy välillä itsekin, mutta pitää yhdessä leikkimisestä. Minä taas tykkään seurata pojan touhuja ja olla niissä mukana. (Tosin olen aina ollut lapsenmielinen itsekin) Aina en varsinaisesti leiki vaan olen vieressä, kommentoin ja johdattelen leikkiä, jos tarvetta tuntuu olevan.



Uskon, että toiset lapset kaipaavat yhteistä leikkiä enemmän kuin toiset, joille itsekseen viihtyminen on luontevaa.



Meillä poika on halunnut paljon seuraa ja toimintaa ihan pikkuvauvasta asti. Yritän tukea sekä leikkimistä että yksikseen viihtymistä. Ja kotitöihin otan mukaan ihan siksi, että oppisi, mitä kaikkea perhe-elämään kuuluu. Sekin on mielestäni tärkeää.