Parisuhde epävakaan kanssa, voiko onnistua? Alkaa tuntumaan, että ei. :(

Itsellä on kans aikoinaan ollut useampi mieleterveyden häiriöiden kanssa painiva kumppani. Joka kerta olen ajatellut, että jo pelkästään rakastamalla tässä auttaa toista. Ei ole kertaakaan riittänyt. Enää en lähde siihen loputtomaan suohon mukaan, masennuin itsekin joka kerta.

Joo, jotenkin sitä luulis, että etenkin epävakaan kanssa sillä rakastamisella ja hyväksymisellä olisi suurikin merkitys, mutta ei taida ollakaan niin.

-Ap

Rakastaminen ja hyväksyminen ei tietenkään ole parannuskeinoja. Mielenterveyden ongelmiin ratkaisun avaimet ovat aina ihmisellä itsellään. Onneksi Ap olet havahtunut kyseenalaistamaan ajatuksiasi, neuvoisinkin sinua nyt ihan itsesi takia eroamaan, hakemaan keskusteluapua ja jatkamaan eteenpäin. Ansaitset olla onnellinen. Kysynkin sinulta, haluatko että elämä jatkuu sellaisena kuin se on nyt, vai haluatko muutosta? Tiedät itse vastauksen, ja tiedät mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Joo, jotenkin sitä luulis, että etenkin epävakaan kanssa sillä rakastamisella ja hyväksymisellä olisi suurikin merkitys, mutta ei taida ollakaan niin.

-Ap

Täällä yksi epävakaa ja mulla on ollu pitkä ja tasapainoinen suhde, jossa mun oireilut oli ihan poissa. 15 vuotta tuo ajanjakso kesti ja elämä oli muutenkin tavallista tuona ajankohtana. Tämän jälkeisissä suhdeviritelmissä oon ollu taas aivan sekaisin...kiukkuinen, äksy, vuoroin kylmä ja vuoroin ylitunteellinen, epätoivoinen, välinpitämätön ymymym. Toki miehet ollu sellasia epäluotettavia, mikä mulle näköjään se pahin laukaisia. Siispä pidän taukoo ihmissuhteista nyt. Toki mulla elämäntilanne on hankala, joten tuo epävakaus sit riistäytyy käsistä. Oon kun pikkulapsi hädässä mun tunteiden kanssa. Se on oikeastaan hirveä fiilis. Ja lääkityksellä olen parhaillaan ja tilanne tasapainottunut. En kuitenkaan oo mikään pettäjätyyppi enkä itsemurhilla uhkaile ym. Mutta muuten mielialat menee ees taas ja riitaa tulee jatkuvasti. Omat rajat ei oo jotenkin selvät enkä tiedä mikä on liiallista reagointia ja mikä taas aiheellista. Mutta suutun nopeesti, kuten varmaan kaikki epävakaat, ja voin sillon olla tosi ilkeä. Ja jättää toisen siitä syystä, että koen ettei toinen välitä. Vaikka kiltti ihminen olenkin ja empaattinen toisten auttaja silloin kun olen normaali. Mua aito rakkaus jotenkin parantaa, toki meitä on monenlaisia ja jotkut ei varmaan usko et kukaan heitä voisi aidosti rakastaa.

Oon itse ollut tosi epävakaa. Dkt ja 4 vuotta psykoterapiaa ja nykyisin oon mielestäni jopa keskivertoa tasapainoisempi. On toki vaatinut tosi paljon omien mielensisältöjen ja reagointitapojen tutkimista ja tasapainon opettelua. Eniten ihan vaan itserauhoittelun opettelua.

Omasta kokemuksesta sanoisin, et epävakaat nimenomaan ei todellisuudessa tarvitse mitään loputonta hyväksyntää, vaan rajoja. Epävakaan on opittava itse tulemaan toimeen omien tunteidensa kanssa, eikä ulkoistaa niistä huolehtimista muille tai koittaa säädellä omia tunteita hallitsemalla muita. Epävakaan on opittava olemaan yksin. Epävakaan itsemurha tms uhkailulle ei pitäisi antaa tilaa. Epävakaa ihminen tarvitsee ammattiapua.

Kannattaa tehdä realistinen tilannearvio, että onko suhde sellainen missä haluat olla, ja onko kumppani todella valmis ottamaan vastuun itsestään ja hyvinvoinnistaan. Jos ei ole valmis, suhde ei tule muuttumaan millään määrällä rakkautta.

Lisäksi, sulle itsellesi voisi jokin lyhytaikainenkin keskusteluapu tehdä tosi hyvää. On myös hyvä miettiä, miksi oikein päätyy tämänkaltaisten ihmisten kanssa suhteisiin, mikä se oma tarve siellä taustalla voisi olla (esim halu pitää muista huolta jotta ei tarvitse keskittyä omiin vaikeisiin tunteisiin tms).

Beautiful🌞

Vierailija kirjoitti:

Oon itse ollut tosi epävakaa. Dkt ja 4 vuotta psykoterapiaa ja nykyisin oon mielestäni jopa keskivertoa tasapainoisempi. On toki vaatinut tosi paljon omien mielensisältöjen ja reagointitapojen tutkimista ja tasapainon opettelua. Eniten ihan vaan itserauhoittelun opettelua.

Omasta kokemuksesta sanoisin, et epävakaat nimenomaan ei todellisuudessa tarvitse mitään loputonta hyväksyntää, vaan rajoja. Epävakaan on opittava itse tulemaan toimeen omien tunteidensa kanssa, eikä ulkoistaa niistä huolehtimista muille tai koittaa säädellä omia tunteita hallitsemalla muita. Epävakaan on opittava olemaan yksin. Epävakaan itsemurha tms uhkailulle ei pitäisi antaa tilaa. Epävakaa ihminen tarvitsee ammattiapua.

Kannattaa tehdä realistinen tilannearvio, että onko suhde sellainen missä haluat olla, ja onko kumppani todella valmis ottamaan vastuun itsestään ja hyvinvoinnistaan. Jos ei ole valmis, suhde ei tule muuttumaan millään määrällä rakkautta.

Lisäksi, sulle itsellesi voisi jokin lyhytaikainenkin keskusteluapu tehdä tosi hyvää. On myös hyvä miettiä, miksi oikein päätyy tämänkaltaisten ihmisten kanssa suhteisiin, mikä se oma tarve siellä taustalla voisi olla (esim halu pitää muista huolta jotta ei tarvitse keskittyä omiin vaikeisiin tunteisiin tms).

Todella hyviä neuvoja. Epävakaa voi oppia terapian kautta tunnistamaan milloin kela lähtee päälle ja hillitsemään itseään. Toki se vaatii paljon työtä ja halua. Itsellänikin on neljän vuoden psykoterapia ja sen jälkeenkin olen lyhyempiä jaksoja ollut terapiassa ja myös pariterapiassa on oltu. 

Mutta ap, jos rakkaus on loppunut, niin laita suhde poikki. Se on molempien kannalta parempi lopulta. Mutta jos rakkautta on vielä, niin pariterapia voi auttaa. Miksi olet päätynyt epävakaan kanssa yhteen on hyvä kysymys mitä kannattaa suhteesta huolimatta miettiä. Jos epävakaa ei ole menossa terapiaa, on järjetöntä jatkaa suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, jotenkin sitä luulis, että etenkin epävakaan kanssa sillä rakastamisella ja hyväksymisellä olisi suurikin merkitys, mutta ei taida ollakaan niin.

-Ap

Täällä yksi epävakaa ja mulla on ollu pitkä ja tasapainoinen suhde, jossa mun oireilut oli ihan poissa. 15 vuotta tuo ajanjakso kesti ja elämä oli muutenkin tavallista tuona ajankohtana. Tämän jälkeisissä suhdeviritelmissä oon ollu taas aivan sekaisin...kiukkuinen, äksy, vuoroin kylmä ja vuoroin ylitunteellinen, epätoivoinen, välinpitämätön ymymym. Toki miehet ollu sellasia epäluotettavia, mikä mulle näköjään se pahin laukaisia. Siispä pidän taukoo ihmissuhteista nyt. Toki mulla elämäntilanne on hankala, joten tuo epävakaus sit riistäytyy käsistä. Oon kun pikkulapsi hädässä mun tunteiden kanssa. Se on oikeastaan hirveä fiilis. Ja lääkityksellä olen parhaillaan ja tilanne tasapainottunut. En kuitenkaan oo mikään pettäjätyyppi enkä itsemurhilla uhkaile ym. Mutta muuten mielialat menee ees taas ja riitaa tulee jatkuvasti. Omat rajat ei oo jotenkin selvät enkä tiedä mikä on liiallista reagointia ja mikä taas aiheellista. Mutta suutun nopeesti, kuten varmaan kaikki epävakaat, ja voin sillon olla tosi ilkeä. Ja jättää toisen siitä syystä, että koen ettei toinen välitä. Vaikka kiltti ihminen olenkin ja empaattinen toisten auttaja silloin kun olen normaali. Mua aito rakkaus jotenkin parantaa, toki meitä on monenlaisia ja jotkut ei varmaan usko et kukaan heitä voisi aidosti rakastaa.

Jaksoin kaltaistasi 30 vuotta, mutta lopulta se kaikki epäilys siitä, etten muka oikeasti välitä oli liikaa, liian loukkaavaa, liian raastavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, jotenkin sitä luulis, että etenkin epävakaan kanssa sillä rakastamisella ja hyväksymisellä olisi suurikin merkitys, mutta ei taida ollakaan niin.

-Ap

Täällä yksi epävakaa ja mulla on ollu pitkä ja tasapainoinen suhde, jossa mun oireilut oli ihan poissa. 15 vuotta tuo ajanjakso kesti ja elämä oli muutenkin tavallista tuona ajankohtana. Tämän jälkeisissä suhdeviritelmissä oon ollu taas aivan sekaisin...kiukkuinen, äksy, vuoroin kylmä ja vuoroin ylitunteellinen, epätoivoinen, välinpitämätön ymymym. Toki miehet ollu sellasia epäluotettavia, mikä mulle näköjään se pahin laukaisia. Siispä pidän taukoo ihmissuhteista nyt. Toki mulla elämäntilanne on hankala, joten tuo epävakaus sit riistäytyy käsistä. Oon kun pikkulapsi hädässä mun tunteiden kanssa. Se on oikeastaan hirveä fiilis. Ja lääkityksellä olen parhaillaan ja tilanne tasapainottunut. En kuitenkaan oo mikään pettäjätyyppi enkä itsemurhilla uhkaile ym. Mutta muuten mielialat menee ees taas ja riitaa tulee jatkuvasti. Omat rajat ei oo jotenkin selvät enkä tiedä mikä on liiallista reagointia ja mikä taas aiheellista. Mutta suutun nopeesti, kuten varmaan kaikki epävakaat, ja voin sillon olla tosi ilkeä. Ja jättää toisen siitä syystä, että koen ettei toinen välitä. Vaikka kiltti ihminen olenkin ja empaattinen toisten auttaja silloin kun olen normaali. Mua aito rakkaus jotenkin parantaa, toki meitä on monenlaisia ja jotkut ei varmaan usko et kukaan heitä voisi aidosti rakastaa.

Jaksoin kaltaistasi 30 vuotta, mutta lopulta se kaikki epäilys siitä, etten muka oikeasti välitä oli liikaa, liian loukkaavaa, liian raastavaa.

Löysitkö paremman ja helpomman tilalle?

Itse tässä juuri teen eroa epävakaasta. Ei se käytös muutu. On opittava rakastamaan itseä.

Huh, mulla on vaikeuksia välillä kestää ihan tavallista, kivaa ja vakaatakin puolisoa, joten tuollainen haukkuminen ja skitsoilu ois aivan ehdoton nounou.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, jotenkin sitä luulis, että etenkin epävakaan kanssa sillä rakastamisella ja hyväksymisellä olisi suurikin merkitys, mutta ei taida ollakaan niin.

-Ap

Täällä yksi epävakaa ja mulla on ollu pitkä ja tasapainoinen suhde, jossa mun oireilut oli ihan poissa. 15 vuotta tuo ajanjakso kesti ja elämä oli muutenkin tavallista tuona ajankohtana. Tämän jälkeisissä suhdeviritelmissä oon ollu taas aivan sekaisin...kiukkuinen, äksy, vuoroin kylmä ja vuoroin ylitunteellinen, epätoivoinen, välinpitämätön ymymym. Toki miehet ollu sellasia epäluotettavia, mikä mulle näköjään se pahin laukaisia. Siispä pidän taukoo ihmissuhteista nyt. Toki mulla elämäntilanne on hankala, joten tuo epävakaus sit riistäytyy käsistä. Oon kun pikkulapsi hädässä mun tunteiden kanssa. Se on oikeastaan hirveä fiilis. Ja lääkityksellä olen parhaillaan ja tilanne tasapainottunut. En kuitenkaan oo mikään pettäjätyyppi enkä itsemurhilla uhkaile ym. Mutta muuten mielialat menee ees taas ja riitaa tulee jatkuvasti. Omat rajat ei oo jotenkin selvät enkä tiedä mikä on liiallista reagointia ja mikä taas aiheellista. Mutta suutun nopeesti, kuten varmaan kaikki epävakaat, ja voin sillon olla tosi ilkeä. Ja jättää toisen siitä syystä, että koen ettei toinen välitä. Vaikka kiltti ihminen olenkin ja empaattinen toisten auttaja silloin kun olen normaali. Mua aito rakkaus jotenkin parantaa, toki meitä on monenlaisia ja jotkut ei varmaan usko et kukaan heitä voisi aidosti rakastaa.

Jaksoin kaltaistasi 30 vuotta, mutta lopulta se kaikki epäilys siitä, etten muka oikeasti välitä oli liikaa, liian loukkaavaa, liian raastavaa.

Löysitkö paremman ja helpomman tilalle?

Kyse oli ystävästä. On minulla heitä muitakin, ei yhtä rakkaita kuin hän oli, mutta elämäni on nyt parempaa ja rauhallisempaa, en ole enää surullinen ja tuskissani. Toivottavasti hänkin on ok, hän se lähti ystävyydestämme, kuten kymmeniä kertoja ennenkin, nyt en vain soittanut enää perään ja anellut takaisin.

Kiitos vastauksista :)

Mä itse asiassa tiedänkin jo syyn, mikä mut on tässä pitänyt niin kauan ja käyn keskustelemassa ammattilaisen kanssa.

Mulla on itsellänikin ongelmia, joita prosessoin nyt tosissani. Se onkin yksi syy, miksi punnitsen tilannetta nyt uudelleen. Epävakaan kanssa toisen pitäisi olla todella tasapainoinen ja vakaa, lähes robotti, ja mä en ole. 

Pitäisi olla myös valmis siirtämään oma persoona ja henkinen kasvu syrjään kokonaan, ja koska olen itsekin ongelmineni "kesken", niin se on liian suuri uhraus. 

Rakkautta on ikävä kyllä jäljellä, hyvinkin vahvana. 

Parisuhteen ei kuulu vaatia suurta "työtä". Laita omat tarpeesi etusijalle ja ole rehellinen. Rakkauden ja kiintymyksen vuoksi ei kannata jäädä suhteeseen, jossa on noin hankalaa. Löydät taatusti rakkautta muualtakin ilman nykyisen suhteesi haittapuolia. Aivan taatusti. Mikään suhde ei ole niin erityinen, että siinä pitäisi olla oman hyvinvointinsa uhalla. 

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi olla myös valmis siirtämään oma persoona ja henkinen kasvu syrjään kokonaan, ja koska olen itsekin ongelmineni "kesken", niin se on liian suuri uhraus. 

Tää kyllä pistää pahasti silmään... toki epävakaat kaipaa vierelleen turvallisesti kiintyneitä ja vakaita ihmisiä, mut miksi ihmeessä pitäisi siirtää oma persoona ja varsinkaan henkinen kasvu syrjään? Kuulostaa todella todella epäterveeltä.

Suosittelen (kaikille) lämpimästi Eevi Minkkisen kirjaa Ymmärrä itseäsi ymmärrä suhteitasi.

Tarkoitin tuolla itsensä syrjään laittamisella esimerkiksi sitä, että omien tunteiden ilmaisuun ei epävakaan kanssa ole mahdollisuutta ilman ikäviä seurauksia.

Jos vaikka sanon, että pahoitin todella mieleni tuosta ilkelystäsi, seuraa joko lisää haukkumista tai muutamien päivien mykkäkoulu. Sen jälkeen hän on aivan pohjalla, jolloin häntä pitäisi lohduttaa, koska hän kokee, että kaikki vihaavat häntä ja on kamala ym. Toki sanon silloin, että ei pidä paikkaansa ja jutellaan siitä. Ja sama toistuu hetken kuluttua uudelleen. 

Mä jään tuossa kuviossa joka kerta ihan täysin syrjään. 

Silti sanon kyllä joka kerta, että pahoitin mieleni, koska olen yrittänyt juuri sitä rajojen laittamista, mutta ei sekään auta, sama kuvio toistuu ikuisuuteen asti. 

Ja ne ilkeät kommentit ovat siis todella aivan kamalia. Sen sijaan, että keskittyisin itsessäni todellisiin ongelmiin, kuten mun nyt pitäisi tehdä, ajaudunkin liian usein miettimään, että olenko oikeasti tuollainen kylmä, katala hirviö kuin kumppani väittää, ja se on huono juttu. 

Joskus luulin, että siedätyn niille hakkumisille joskus vielä, mutta huomasin, että joka kerta se sattuu ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän kerta kerralta. 

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin tuolla itsensä syrjään laittamisella esimerkiksi sitä, että omien tunteiden ilmaisuun ei epävakaan kanssa ole mahdollisuutta ilman ikäviä seurauksia.

Jos vaikka sanon, että pahoitin todella mieleni tuosta ilkelystäsi, seuraa joko lisää haukkumista tai muutamien päivien mykkäkoulu. Sen jälkeen hän on aivan pohjalla, jolloin häntä pitäisi lohduttaa, koska hän kokee, että kaikki vihaavat häntä ja on kamala ym. Toki sanon silloin, että ei pidä paikkaansa ja jutellaan siitä. Ja sama toistuu hetken kuluttua uudelleen. 

Mä jään tuossa kuviossa joka kerta ihan täysin syrjään. 

Silti sanon kyllä joka kerta, että pahoitin mieleni, koska olen yrittänyt juuri sitä rajojen laittamista, mutta ei sekään auta, sama kuvio toistuu ikuisuuteen asti. 

Mulla oli tässä pidempi tapailujuttu, jossa käyttäydyin vähän näin ja mies muutaman kerran ymmärsi ja sitten yhden riidan jälkeen ei enää vastannut. Toki tän järjellä tajuan, mutta mulla ollu karsee olo, kun välitin tosissani hänestä, mutta en osannut luottaa. Ja siksi olin epävarmuudessani sitten kiukkuileva, kyseenalaistin suhdetta koko ajan ja arvostelin just kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Lisäksi kun juttu loppuu tuollaiseen hiljaisuuteen on oloni jotenkin tosi ikävä, koska luulin miehellä kuitenkin olevan tunteita ettei aivan haluaisi mua siivota pois elämästään. Mutta niinpä teki. Enkä tiedä miten ikinä ees uskallan olla kenenkään kanssa enää, koska just se hylkääminen on se mitä pelkään eniten ja omalla käytöksellä sit aiheutan sen ennen pitkää. Tajuan järjellä mitä oon tekemässä, mutta tunteet vie. Ihan kun oisin toinen persoona kun oon tuon ahdistuksen vallassa. Niin voimakas se on. Välillä kykenen olemaan toimimatta tuolloin, mutta en aina.

Ikävä kuulla. :( Eihän sitä tiedä, oliko ja onko miehellä edelleenkin tunteita sua kohtaan, ehkä sekin vain koki tilanteen mahdottomaksi? En mäkään voi mun kumppanille todellisia eron syitä selittää, koska siitä tulisi sen sortin sota, etten sellaista jaksa, ja ne asiat on puitu jo niin monia satoja kertoja, ettei ole enää mitään järkeäkään.

Tuo, kun kuvailit, että ihan kuin olisit toinen persoona ahdistuksen vallassa kuvaa hyvin myös mun kumppania. 

Ihan todella on välillä tuntunut, kun se toinen ihminen olisi kadonnut ja toinen astunut tilalle. Jopa ilmeet ja eleet muuttuvat. Se on vähän pelottavaa. 

20 vuotta epävakaan kanssa, ei onnistunut. Kaikkeni tein, rakastin, yritin, mutta lopulta se oli tuhota minutkin. Ehkä minut pahiten. Tietenkin epävakaa kärsii itsekin, mutta hänelle se on "business as usual". Multa se kaikki meinasi viedä pohjan koko elämältä. Minä kun en pystynyt unohtamaan niitä raivoamisia ja v ttuiluita tuosta vain 30 minuutin jälkeen olankohautuksella sivuuttaen ja esittää kuin mikään ei olisi pielessä. Tietäen, että minä hetkenä tahansa mennään taas uudelleen, teinpä jotain tai en. Karmaisevaa, mutta minkäs teet. Kaikilla mahdollisilla mittareilla ja perusteilla kummallekin oli parempi erota. Myös lapsille.