Lue keskustelun säännöt.
mitä voisi tehdä tälle epätoivon tunteelle....
11.03.2020 |
tai sille että mikään ei enää tunnu miltään, olen ihan turta, horisontti avautuu vain loputtomana edessä eikä mistään saa enää kiinni. En pysty enää kontaktiin, väsyn, en välitä, herään, nousen, suoritan lääkkeillä, nukun lääkkeillä ja sama taas uudestaan. Tätäkö se on, elämä, nelikymppisenä.....
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa masennukselta ja ahdistukselta, mene lääkärin kautta terapiaan josta saa apua. Mielenterveyspalveluita tulisi olla enemmän, tuntuu että koko kansa on masentunut. Mikä syynä tähän, onko kellään tietoa? Itsekin olen sairastunut perheenjäsenen kuoleman aiheuttamasta sokkitilasta mutta terapia auttoi pahimman yli. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin ihmisen pitää löytää jokin tarkoitus elämälleen, suunta ja tavoite. Sillä pärjää jo pitkälle. Ja löytää onni pienistä jutuista, läheisistä sekä iloa tuottavista asioista. Onnistun siinä joskus ja joskus tuntuu että maailma on ihan järjetön...ja minä myös. Päivä kerrallaan. Voimia ap!
Mä olen kanssa nelikymppinen. Lääkkeitä en syö enää. Olen niitä joutunut syömään synnytysmasennukseen ja unettomuuteen. Välillä arki on tosi raskasta, mutta kuitenkin on onneksi myös helpompaakin välillä. Lapsista olen onnellinen ja kiitollinen enimmäkseen, vaikka ovatkin suurin syy siihen, että arki on raskasta. Ei tätä loputtomiin kestä ja joka vuosi vähän helpottaa, tosin tulee myös uusia haasteita. Saan nautintoa tosi pienistä asioista. Mitään parisuhdetta tai kaukomaiden matkailua en edes kaipaa. Mua kiinnostaa monet asiat, kuten historia ja eläimet.
Mulle tulee mieleen, että onko lääkitys oikea? Toinen on, että perusluonteelleen ei varmaan paljoa voi. Itse olen optimisti enimmäkseen ja näen huumoria synkimmissäkin hetkissä.
Tarkoitukseni ei ole kerskailla, vaan ehkä antaa jotain perspektiiviä tms. Ei se elämä vielä ole ohi, mitä se nyt itse kullekin sitten tarkoittaakaan.
Miten te oikein saatte lääkkeitä? Olen valitellut lääkärille useasti pitkään jatkunutta vaikeaa unettomuutta ja stressiä, mutta vastaukseksi saan aina mennä lenkille ja juoda kamomillateetä. Lääkkeitä ei ole koskaan edes ehdotettu. Nukahtamislääkettä tarvitsisin.
Elämästä on tosiaan ilo ja merkitys kadonnut. Täytän seuraavaksi 45. Lapset eivät asu kotona enää. Nukuttua en ole saanut aikoihin ilman lääkkeitä. Yhtä laskunmaksua ja selviytymistä päivästä toiseen. Mielialalääkityksen olen saanut jo vuosia sitten. Muttei se autuaaksi tee.
Samalta tuntuu eikä loppua näy. Harmaata ja toivotonta suorittamista päivästä toiseen.