Onko nykyään muotia, että terapiassa oikein vahvistamalla vahvistetaan traumoja ja unohdetaan kaikki elämän hyvät asiat?

Samaa olen miettinyt.. Kestää aina monta päivää toipua siitä ja sitten pitääkin taas mennä terapiaan.

On. Huolikulttuurin tilalle ollaan puskemassa nyt traumakulttuuria.

Oikea havainto.

Nykyään? Ainahan se on niin toiminut. Kipeät asiat käsitellään pois, etteivät järsi alitajunnassa. Se on jopa vaarallista monen kohdalla ja tästä syystä monelle määrätään kunnon lääkitys ennen tapaamisten aloittamista.

Tämä on kyllä totta. Tuntuu, että "traumaattisiksi kokemuksiksi" muuttuvat kaikenlaiset pienetkin vastoinkäymiset.

Ootko mun äiti? 😂😂😂 terapian idea on käsitellä ne asiat...

Sukulaiskommentoija, mistä siis tiedät, millainen lapsuus sillä sukulaisella oli? Pahat asiat jää piiloon.

Niinkun joku potilaan henkilöpiiriä tuntematon random terapeutti voisi auttaa. Ei voi.

Viha ja vitutus pellolle viinan avulla. Uusi harrastus, uusia kytkentöjä aivoihin.

Ei paskan sisältä kaivelemalla löydy kukkaniittyä.

Kauhistuttaa jo ajatuskin, että pitäisi mennä terapeutille puhumaan ongelmistani tai setvimään elämääni. 

Terapiassa traumat yleensä pyritään käymään lävitse ja suuntautumaan uudelleen. Pienelle osalle potilasita traumatisoituminen ja kaiken määrittäminen sen kautta jää pysyväksi osaksi itseä ja hallitsevaksi osaksi kommunikaatiota myöhemmissä vaiheissa.

Esim uudehko diagnoosi ( Amerikasta lähtöisin) on nimeltään pitkittynyt suru.

Siis surustakin pitää tehdä trauma.

Sama huomattu. Minä kerron elämäni voimavaroista ja positiivisista asioista niin terapiassa on näköjään tarkoitus muistuttaa miten kamala ja näköalaton elämäni on ilman toivoa paremmasta. Miten hirveää minulla oli ennen ja miten en mitenkään voi toipua ja selvitä ikinä. Todella hyödyllistä.

Länsimaisen psykoterapian eräs tavoite on se, että ihminen oppii tuntemaan itsensä ja tietää mistä mielenterveyden häiriö on lähtöisin, mistä se johtuu. Jo tämä auttaa jossain määrin lievittämään ongelmaa. Ikään kuin alitajunnassa tiedostamatta olisi paise joka pitää puhkaista ja tämä tekee toki kipeää. Ei oikeaa paisetta vaikka kädessä voida jättää puhkaisematta ja vain laittaa laastaria päälle, tätä vastaa lähinnä esim. ahdistuneisuuteen määrättävät rauhoittavat lääkkeet, lievittävät oiretta ja auttavat, mutta eivät paranna. Paise pitää puhkaista ja poistaa mätä ja sitten ommella iho kiinni. Se onkin hankalampi homma psyykkisissä sairauksissa, tuo parantava hoito siis. Lääkitys on kehittynyt huomattavasti viimeisen 10v. sisään, mutta lääkkeiden teho ilmenee usein vasta 2-4 viikossa ja potilaat haluavat heti auttavaa diapamia tai vastaavaa, joka helpottaa oloa mutta ei paranna vaivaa, sama kuin ottaa niskajännityspäänsärkyyn Panadolia, kyllä se särky lievittyy, mutta vaiva ei parane vaan uusii lääkkeen vaikutuksen lakattua jos niitä niskoja ei hoideta kuntoon eli syy pitäisi poistaa ja parantaa potilas eikä pelkästään hoitaa oiretta pois.

No lääketieteellisessä jo opin kandidaattina että joskus voimme parantaa, usein voimme lievittää vaiva ja aina voimme lohduttaa. Lisäksi lastenpsykiatrian professori toi hyvin selväksi että ”kaikki johtuu lapsuudesta”, niitä aivojen hermoratoja ja neuronien kytkentöjä voidaan koettaa korjata paykoterapialla ja lääkityksellä, aivot ovat plastinen mukautuva elin, olemme ”oppivia apinoita”, mutta ne syvimmät vahvimmat aivojen kytkennät jos lapsuudessa kehittyvät ”väärin” niin ne vahvat peruskytkennät pysyvät, kerran vinoon lapsena 2-3v. iässä kehittyneitä kytkentöjä hermoradoissa aivosolujen välillä ei muuteta aikuisenakaan oikein millään. Lapselle kaikkein tärkeintä hyvin pienenä on kokea olo turvalliseksi, turvattomuuden tunne on myrkkyä henkiselle kehitykselle, lisäksi vuorovaikutus lähimpien ihmisten eli vanhempien kanssa tulisi olla hyvää, normaalia ja rakastavaa.

Psykoterapian ohella lääkehoito on usein tarpeen. Onneksi lääkkeetkin kehittyvät koko ajan ja esim. masennukseen alkaa olla olemassa nopeasti vaikuttava ja oikeasti hoitava parantava lääke eli ketamiini. Ahdistuneisuuteenkin on paljon hyviä lääkkeitä olemassa, esim. pregabaliini yleistyneeseen ahdistuneisuuteen ja myös masennukseen on melko tehokas lääke monille Voxra. Psykiatriassa usein lääkkeitä joudutaan kokeilemaan useita ja riittävän pitkään että löytyy se sopiva ja tehoava lääke, kun vaste lääkitykselle on varsin yksilöllistä, siksi se on sellaista hakemista ja kokeilemista. Lisäksi jos lääke tehoaa edes 50%:lla kunnolla hyvin niin se on jo varsin hyvä tulos. Tuo ketamiini on nyt uusimmista lääkkeistä tehokkainta ilmeisesti, mutta sen myyntilupaa Euroopassa ja kliinistä käytännössä tapahtuvaa käyttöä joudutaan varmaan odottelemaan vielä jonkin aikaa, muutama vuosikin voi mennä.

Älä murehdi mennyttä, älä huolehdi huomisesta, elä nyt, sillä ei ole muuta. Huomiseen voit vaikuttaa tämän päivän valinnoilla.

Näitä terapiarundeja seuranneena läheisen osalta, ei voi kuin todeta, että mitään hyötyä - päinvastoin, tästä menneiden kaivelusta ei ole.

Asiat eivät korjaannu mieleiseksi, vaikka kuinka vatvoisi. Ainut keino mielenrauhan saamiseksi on hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Miksi pilata nykyisyys, johon voit vaikuttaa, menneisyydellä johon et.

Vaikka se mitä on tapahtunut ei olisi oikeudenmukaista, se vain on hyväksyttävä. Näin kävi. Se siitä.

Ei kukaan välty ongelmilta ja tragedioilta, niitä on jokaisella jossain muodossa. Toisilla kovempia juttuja, toisilla lievempiä. Kaikkia voi mieli jopa suurennellakin ajansaatossa.

Vastoinkäymiset ovat opetuksia tiellämme. Miten niihin suhtaudumme on omissa käsissämme. Ei muiden.

Tuttavani syyttää lapsuutta olostaan. Oikeasti sillä tuskin mitään traumoja edes on.

Ei ole nimennyt yhtään sellaista.

Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta läheinen ystävä on käynyt psykoterapiassa jo monta vuotta. Nyt hän suunnittelee lopettavansa, koska ei enää jaksa vatvoa lapsuuttaan, suhdettaan vanhempiinsa ja kaikkia ikäviä kokemuksiaan. Mitään hyötyä hän ei koe saaneensa. Nyt on tutustunut positiiviseen ajattelumalliin, anteeksi antamisen ajatteluun, kiitollisuuteen yms. joistain kirjoista ja sanoo, että näistä on saanut jo parissa kuukaudessa enemmän apua kuin psykoterapiasta koko aikana. Lääkkeitä menee päivittäin ja nyt hän on aloittanut niistä vierottautumisen, mutta todella vaikeaa on ollut, kun ilmeisesti on niistä tullut niin riippuvaiseksi. Huumeiksi hän niitä itse nimittää.

Vierailija kirjoitti:

Älä murehdi mennyttä, älä huolehdi huomisesta, elä nyt, sillä ei ole muuta. Huomiseen voit vaikuttaa tämän päivän valinnoilla.

Näitä terapiarundeja seuranneena läheisen osalta, ei voi kuin todeta, että mitään hyötyä - päinvastoin, tästä menneiden kaivelusta ei ole.

Asiat eivät korjaannu mieleiseksi, vaikka kuinka vatvoisi. Ainut keino mielenrauhan saamiseksi on hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Miksi pilata nykyisyys, johon voit vaikuttaa, menneisyydellä johon et.

Vaikka se mitä on tapahtunut ei olisi oikeudenmukaista, se vain on hyväksyttävä. Näin kävi. Se siitä.

Ei kukaan välty ongelmilta ja tragedioilta, niitä on jokaisella jossain muodossa. Toisilla kovempia juttuja, toisilla lievempiä. Kaikkia voi mieli jopa suurennellakin ajansaatossa.

Vastoinkäymiset ovat opetuksia tiellämme. Miten niihin suhtaudumme on omissa käsissämme. Ei muiden.

Naulankantaan! Oma tervehtymiseni alkoi, kun hyväksyin sen millainen lapsuuteni ja nuoruuteni oli ja että kaikki sen jälkeinen on omien valintojeni tulosta. Näin itseni uhrina ja terapia vahvisti sitä näkemystäni, eihän sellaisesta voi ollakaan mitään hyötyä. Jotenkin se terapia käpertyi ainakin mun osalla minuun, ihan kuin minä olisin maailmannapa ja kaikki minulle tapahtunut jotain ihan ihmeellistä. Oikeasti olen onnekas maailman ihmisten joukossa, eikä kokemukseni olleet ihan kamalia eikä ne määritä loppuelämääni. Sellaista se vain on, elämä. Jollakin on huono lapsuus, jollekin tulee vakava sairaus, huono avioliitto, joutuu onnettomuuteen tai muuta ikävää. Ei voi mitään, huono säkä, mutta itse voi valita mitä ajattelee, miten suhtautuu, menneet on menneitä, eletään nyt ja ollaan iloisia siitä, että saadaan elää. Koko elämä ja olemassaolohan on ihme!

Psykoterapian ohellahan on esimerkiksi ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa, missä painotus on menneisyyttä enemmän nykyisyydessä. Terapioita on erilaisiin tarpeisiin ja tarkoituksiin. Joihinkin tilanteisiin/ongelmiin psykoterapia on toimivin. Vaikeiden asioiden käsittely ei aina ole mukavaa, lähipiirillekään. Sen vuoksi en lähtisi kuitenkaan koko psykoterapiaa lyttäämään. Harvoin traumoja tai muita mieltä kuormittavia ongelmia saa ratkottua pysytellen mukaavuusalueella.

Vierailija kirjoitti:

Älä murehdi mennyttä, älä huolehdi huomisesta, elä nyt, sillä ei ole muuta. Huomiseen voit vaikuttaa tämän päivän valinnoilla.

Näitä terapiarundeja seuranneena läheisen osalta, ei voi kuin todeta, että mitään hyötyä - päinvastoin, tästä menneiden kaivelusta ei ole.

Asiat eivät korjaannu mieleiseksi, vaikka kuinka vatvoisi. Ainut keino mielenrauhan saamiseksi on hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Miksi pilata nykyisyys, johon voit vaikuttaa, menneisyydellä johon et.

Vaikka se mitä on tapahtunut ei olisi oikeudenmukaista, se vain on hyväksyttävä. Näin kävi. Se siitä.

Ei kukaan välty ongelmilta ja tragedioilta, niitä on jokaisella jossain muodossa. Toisilla kovempia juttuja, toisilla lievempiä. Kaikkia voi mieli jopa suurennellakin ajansaatossa.

Vastoinkäymiset ovat opetuksia tiellämme. Miten niihin suhtaudumme on omissa käsissämme. Ei muiden.

” Ainut keino mielenrauhan saamiseksi on hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. ”

No tätä juuri psykoterapialla yritetään, riippuen siitä että kuinka vakavia lapsuuden traumat ovat esim. fyysisen kurituksen, alistamisen, vähättelyn yms. osalta voi tuo tapahtuneen hyväksyminen vaatia pitkääkin intensiivistä terapiaa esim. kerran viikossa 3 vuoden ajan.

On olemassa sellainenkin terapia kuin HOT, eli Hyväksyminen, Omistautuminen ja Toimiminen.

Eli hyväksy se että sinua on vaikka hakattu humalaisen isän toimesta pienenä 4-5 -vuotiaana lapsena (helpommin sanottu kuin tehty), sitten omistaudu, tarkoittaa sitä, että tunnistetaan, mitkä asiat tuottavat merkityksellisyyden ja mielekkyyden kokemuksen itselle. Kun nämä arvot on näin kirkastettu, pyritään elämään omien arvojen mukaista elämää. Tuo Toimi tarkoittaa sitä että toimi ja tee näin.

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että opetellaan hyväksymään vaikeat tunteet ja ajatukset. Niitä ei siis yritetä väkisin muuttaa positiivisiksi, koska yrityksestä kontrolloida tai paeta tunteita seuraisi vain näiden tunteiden voimistuminen. Usein kärsimyksemme lähde on nimenomaan yritys paeta tunteitamme ja ajatuksiamme. Positiivisen ajattelun ylikorostaminen voi olla jopa haitallista. Ajatusten kontrollointi voi toimia arjessa, mutta paineen alla se ei toimi. Se voi viedä pakenemisen ja kontrollin tielle, enkä suosittele sitä. Myös vaikeat tunteet kuuluvat elämään, ja niiden kanssa olisi hyvä oppia tulemaan toimeen.

Siksi HOT-terapiassa opetellaan hyväksymään radikaalisti kaikki, mitä ei voi muuttaa. Esim. jos vanhempasi ovat hylänneet sinut, olet kärsinyt fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja on vaikka käytetty hyväksi lapsena niin tuo on helpommin sanottu kuin tehty ja vaatii pitkää intensiivistä terapiaa, lääkitystä, psykiatrista hoitoa jopa suljetulla osastolla jne.

Aidosti hyviä terapeutteja on vähän. Loppu on just sellasta vellomista. Toisaalta, osa asiakkaista ei edes muuta halua, haluavat vain kuulla, että heidän tunteensa ovat oikeita ja haluavat siinä sitten velloa. Muutos on pelottavaa, mistä sitten saisi huomiota ja jatkuvaa pään silittelyä, jos ei enää olisi mitään, missä velloa? Paljon on sellaisia ihmisiä, jotka väittävät, ettei jaksa, mutta mitään ei koskaan voi mitenkään hyväksyä, muuttaa tai tehdä toisella tavalla.

 

Valitettavasti on paljon ammattitaidotonta ihmistä framilla.

AInoa asia joka auttaa on meditointi, jos yksin ei onnistu niin ryhmässä VIISAAN ohjaajan kanssa.

Mieli mielellään piehtaroi menneessä tai tulevassa, se saa siitä energiaa ja oikeutuksen pahalleololleen.

Keho ei ymmärrä että on kyse vain tarinasta päässäsi, se reagoi ahdistumalla ja oireilee stressiin.

Paraneminen alkaa tästä hetkestä.

Huoh, taas tällainen aloitus. Järkyttävän kapeakatseista porukkaa. Se tässä on ikävintä että kynnys hakea apua on yhä olemassa vaikka se onkin madaltunut, ja joku voi tällaiseen sonta-aloitukseen törmätessään jopa olla hakematta apua vaikka sitä tarvitsisi.

Jos ihmisellä on traumatausta, sen läpikäyminen terapiassa on a) hyvä idea ja b) raskasta. Monelle terapia on todellinen henkireikä. Trauman käsittely terapiassa voi olla avain siihen että saa elämänsä liikkeelle. Valtaosalla 30 - 50 -vuotiaina terapiaan päätyvistä on mm. kouluväkivallan uhriksi joutuminen taustalla. Tämä kertoo jotain siitä miten vakavia nuo lapsuuden tapahtumat ovat. Ei kukaan jää "huvikseen" jumittamaan elämässään, vaan jos menneisyydessä on jotain joka pitää käsitellä niin sitten se pitää käsitellä.

Joku sanoi tuttavansa saaneen avun self help -kirjoista, ei terapiasta. Tämä kertoo aika paljon siitä että minkä tason ongelmista tällöin on ollut kyse. Eivät kaikki terapiaa tarvitse. Mutta luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän että moni tarvitsee. Toki myös jotkin persoonallisuushäiriöt tekevät ihmisestä sellaisen että terapia ei heitä yksinkertaisesti voi auttaa.

Joku taas sanoi ettei traumataustaansa "valittava" ole "nimennyt" mitään traumaa lapsuudestaan... No, eipä minunkaan sukulaiset tienneet mitään omasta perhehelvetistäni kun se oli käynnissä. Parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen kun olen ottanut näitä puheeksi, ovat sitten kummitädit ja muut pudonneet tuolilta ja ihmetelleet että mistään ei olisi arvannut. Ja äärimmäisen harvalle ihmiselle kerron mistä oli kyse.