Onko nykyään muotia, että terapiassa oikein vahvistamalla vahvistetaan traumoja ja unohdetaan kaikki elämän hyvät asiat?

Joskus sen terapeutin kannattaisi myös ymmärtää, että henkilö on jo käsitellyt ne asiat aikoja sitten, eikä lähteä oletuksesta, että asiansa selvittänyt ja niiden kanssa sinuiksi tullut ihminen on jotenkin tiedoton ongelmistaan tai ei ole kyennyt niitä ratkaisemaan. Minusta on järkyttävää, että terapeutti pakottaa jonkun asian ongelmaksi minkä kanssa olet jo tehnyt vuosia sitten sovitustyösi ja kirjat siitä sulkenut, sekä oppinut että tämä kuuluu sinun elämäsi elämänkertaan ja historiankirjoitukseen, sekä on osa sinua ja se on ok.

Terapiaan hakeudutaan, kun olo omassa arjessa alkaa olla tukalaa / hankalaa. Tulee esim. paniikkioireita tms. Terapiassa käydään vaikeita asioita läpi ja yritetään päästä oireiden juurille. Tässä vaiheessa terapoitava väkisinkin velloo menneissä kurjuuksissa, koska joutuu kohtaamaan ne asiat ja myöntämään, että sellaista on tapahtunut. Niin mielellään sitä vaan hautaisi kaiken kurjan piiloon ja jatkaisi iloisena eteenpäin. Mutta sitten mieli työntää epämääräisiä oireita esiin yllättävissä tilanteissa.

Jos ennen niin kovin mukava ja joustava tyyppi muuttuukin ärsyyntyneeksi ja äksyksi terapiassa käytyään, sehän on hänen kannaltaan hyvä! Läheiset tietty reagoivat, kun se tyyppi ei enää väännykään joka mutkalle ja myötäile kiltisti kaikkea. Terapoitu ehkä oppii vihdoin pitämään puoliaan. Kyllä se tilanne siitä tasoittuu aikanaan ja tyyppi voi olla vähemmän särmällä tavalla jämäkkä.

Ja jos et muista mitään ikävää, niin muistellaan niin kauan, että jotain muistuu. Tai ainakin voi kuvitella, että jotain pahaa varmaan tapahtui. Eihän sitä muuten oireilisi? Muutenhan olisi aina iloinen, ellei menneisyydessä olisi jotain pahoja asioita, jotka on haudannut alitajuntaan? Olisihan?

Ensi sessiossa varmaan jo muistat jotain pahaa.

Ainakaan omat terapiakokemukseni eivät ole tuollaisia. On opeteltu näkemään traumaattiset tapahtumat ulkopuolelta ja ymmärtämään, että tapahtunut oli väärin, siinä se.

Tiedä sitten, onko esimerkiksi nykyajan somekulttuurilla osansa siihen, että jotkut haluavat tuoda oman terapiansa jotenkin muidenkin silmille, koetaan voimaannuttavana kuuluttaa traumatisoitumistaan kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta läheinen ystävä on käynyt psykoterapiassa jo monta vuotta. Nyt hän suunnittelee lopettavansa, koska ei enää jaksa vatvoa lapsuuttaan, suhdettaan vanhempiinsa ja kaikkia ikäviä kokemuksiaan. Mitään hyötyä hän ei koe saaneensa. Nyt on tutustunut positiiviseen ajattelumalliin, anteeksi antamisen ajatteluun, kiitollisuuteen yms. joistain kirjoista ja sanoo, että näistä on saanut jo parissa kuukaudessa enemmän apua kuin psykoterapiasta koko aikana. Lääkkeitä menee päivittäin ja nyt hän on aloittanut niistä vierottautumisen, mutta todella vaikeaa on ollut, kun ilmeisesti on niistä tullut niin riippuvaiseksi. Huumeiksi hän niitä itse nimittää.

Tulee aika milloin lopettaa asioiden vatvominen. Sillekin tulee määräpäivä. Ystäväsi on valinnut oikean tien. Tiedän kokemuksesta. Lääkkeetön ja onnellinen elämä on mahdollista.

Annan esimerkin. Jos olet lahjakas pianonsoittaja ja huono jääkiekossa niin kumpaa harjoittelet? Jos olisit psykiatri, niin sinä vastaisit jääkiekko. Koska jos on huono jääkiekossa niin siihen pitää keskittyä ja sitä pitää harjoitella, että se alkaa sujua. Pianonsoitto olkoon sivuroolissa, sujuuhan se hyvin. Joku päivä vuosikymmenien kuluttua tämä ihminen on keskinkertainen muusikko ja keskinkertainen jääkiekossa. Kumpikaan näistä ei ole hänelle muuta kuin harvoin suoritettava harrastus eikä menestystä ole tullut.  

Mutta jos tämä henkilö keskittää voimavaransa siihen missä hän on lahjakas, pianonsoitto. Hän on vuosikymmenien päästä kuuluisa huippumuusikko ja pelaa yhä huonosti jääkiekkoa, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, koska hänen identiteettinsä on muusikon ja vahvistunut muusikkona. Hän kokee, että muusiikki antaa hänen elämäänsä paitsi toimeentulon, sosiaaliset piirit myös sisältöä. Hän kokee siinä onnistumisia. Kumpaan siis kannattaa elämässä keskittyä, pahaan oloon vai mahdollisuuksiin? Eiköhän valinta ole aika selvä.

Vierailija kirjoitti:

Ja jos et muista mitään ikävää, niin muistellaan niin kauan, että jotain muistuu. Tai ainakin voi kuvitella, että jotain pahaa varmaan tapahtui. Eihän sitä muuten oireilisi? Muutenhan olisi aina iloinen, ellei menneisyydessä olisi jotain pahoja asioita, jotka on haudannut alitajuntaan? Olisihan?

Ensi sessiossa varmaan jo muistat jotain pahaa.

Voiko olla oireita ilman mitään syytä? Eikai kukaan esim. masennu huvikseen tai omasta päätöksestään? Tietty voi olla fyysisiä syitä. Ennen terapian aloittamista käydään verikokeissa ja huumetestissä, jotta suljetaan pois sellaisia syitä.

Olipa hyvä esimerkki tuo jääkiekko aikaisemmin.

Peukut sille.

Traumat ovat aina menneisyydessä ja sitä ei voi muuttaa, vain asennetta mielensä tarinoihin voi muuttaa.

Tämän kun ymmärtää voi tehdä valintoja jotka parantavat elämän laatua, joko samassa  asuinpaikassa tai muuttamalla muualle uudella asenteella.

Nimeämällä jonkun tunteen masentuneisuudeksi, antaa itselleen luvan käyttäytyä niin kuin kirjat ja ympäristö sanoo masentuneen tekevän.

Voit elää täysipainoista elämää tunteen kanssa jota ei ole nimetty, vaan hyväksytty, se joko on mukana tai sitten energiaa saamatta tunne sulaa pois.

Tarinasi ei kerro onko sukulaisesi lapsuudessa jotakin sellaista, mikä liippaisi teidän muutakin sukua. Kärjistettynä esimerkkinä tapaus, jossa noin 40 vuoden ikäinen nsukulainen pystyi kertomaan kaikille niin rakkaan isoisän seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Onhan se pommi, jonka suurin osa suvusta torjuu ja pitää hullun horinana. Että miten niin hauska ja humoristinen serkku ryhtyy tuollaista väittämään. Eikä sitä kaikki vieläkään suostu uskomaan, joten en tiedä miten serkku asian kanssa pärjää nyt. Käsittääkseni kuitenkin toimii tukihenkilönä muille saman kokeneille.

Omalla kohdallani huomasin, että ensin torjuin ja sitten vasta kuuntelin. Siihen meni jokunen vuosi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Huoh, taas tällainen aloitus. Järkyttävän kapeakatseista porukkaa. Se tässä on ikävintä että kynnys hakea apua on yhä olemassa vaikka se onkin madaltunut, ja joku voi tällaiseen sonta-aloitukseen törmätessään jopa olla hakematta apua vaikka sitä tarvitsisi.

Jos ihmisellä on traumatausta, sen läpikäyminen terapiassa on a) hyvä idea ja b) raskasta. Monelle terapia on todellinen henkireikä. Trauman käsittely terapiassa voi olla avain siihen että saa elämänsä liikkeelle. Valtaosalla 30 - 50 -vuotiaina terapiaan päätyvistä on mm. kouluväkivallan uhriksi joutuminen taustalla. Tämä kertoo jotain siitä miten vakavia nuo lapsuuden tapahtumat ovat. Ei kukaan jää "huvikseen" jumittamaan elämässään, vaan jos menneisyydessä on jotain joka pitää käsitellä niin sitten se pitää käsitellä.

Joku sanoi tuttavansa saaneen avun self help -kirjoista, ei terapiasta. Tämä kertoo aika paljon siitä että minkä tason ongelmista tällöin on ollut kyse. Eivät kaikki terapiaa tarvitse. Mutta luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän että moni tarvitsee. Toki myös jotkin persoonallisuushäiriöt tekevät ihmisestä sellaisen että terapia ei heitä yksinkertaisesti voi auttaa.

Joku taas sanoi ettei traumataustaansa "valittava" ole "nimennyt" mitään traumaa lapsuudestaan... No, eipä minunkaan sukulaiset tienneet mitään omasta perhehelvetistäni kun se oli käynnissä. Parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen kun olen ottanut näitä puheeksi, ovat sitten kummitädit ja muut pudonneet tuolilta ja ihmetelleet että mistään ei olisi arvannut. Ja äärimmäisen harvalle ihmiselle kerron mistä oli kyse.

Naulan kantaan. Olen toiminut sairaalapalveluja tehdessäni yliopistollisen sairaalan psykiatrisella osastolla, joka oli suljettu osasto persoonallisuushäiriöisille, osastoa ei enää ole, joissan yliopistosairaalakaupungeissa on ollut vastaava osasto päiväaikaan toteutettuna niin että persoonallisuushäiriöiset tulevat sinne aamulla ja lähtevät iltapäivällä tai illalla kotiin kuitenkin. Näillä osastoilla tehdään hoitosopimus potilaan kanssa, osastolle ei pääse ellei suostu noudattamaan sääntöjä tai sääntörikkomuksista heitetään ulos, toki pakkohoidosta kyse ei ole eli pois saa vapaaehtoisestikin lähteä.

Tutkimuksia ja seurantatutkimuksia on tehty, tulos on ollut masentava, persoonallisuushäiriö oireilee käytännössä yhtä voimakkaana saman tien kotiutumisen jälkeen. Psykoterapia ei auta eikä lääkitys myöskään. Toki persoonallisuushäiriöön liittyvään masennukseen ja ahdistukseen lääkitys auttaa, terapia myös jossain määrin. Mutta se juurisyy eli persoonallisuushäiriö on ja pysyy. Kyseessä on käytännössä eräänlainen ”luonnevika”, eikä ihmisen perusluonneta muuteta käytännössä mitenkään.

Esim. vaativa persoonallisuus on sitkeä ja pysyvä luonne, josta on toki hyötyä myös monessa asiassa käytännössä, tällä luonteella et hukkaa vahingossa mitään esimerkiksi eikä sinulla mene yhtään aikaa minkään tavaran etsimiseen koskaan kun mikään ei ole koskaan hukassa. Mutta tämä persoonallisuus altistaa ahdistuneisuudelle, koska tähän liittyy usein se että kaiken pitää olla viimeisen päälle ja hyvin ja varmasti ja kaikki mikä ei ole juuri eikä melkein v.tuttaa.

Tunne-elämältään epävakaa persoona taas riitelee teini-iästä lähtien pari kolme kertaa viikossa mitättömistä syistä kumppaninsa kanssa ja esim. naisten aiheuttama perheväkivalta on usein näiden potilaiden suorittamaa. Miehellä on vielä nykykulttuurissa se ongelma ettei voi puolustautua ja lyödä takaisin koska muuten saa naistenhakkaajan maineen.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavani syyttää lapsuutta olostaan. Oikeasti sillä tuskin mitään traumoja edes on.

Ei ole nimennyt yhtään sellaista.

No helppoa on jos kaikki traumat on jotenkin nimettävissä selkeästi. Ei munkaan perhehelvettilapsuus osu mihinkään valmiiseen kaavaan jolle on nimi, ei ollut hyväksikäyttöä, ei alkoholismia. Sen sijaan oli todella paljon henkistä väkivaltaa, turvattomuutta, perheenjäsenten hoitamattomia mielenterveysongelmia ja ehkä joillakin perheessä myös diagnosoimatonta autismia.

Jep. Mies alkoi käydä terapiassa ja ryypätä sen jälkeen, terapia loppui kun meni sinne kännissä.  Sanoi joutuneensa puhumaan kaikesta mitä ei tahdo muistaa ja juo nyt että saisi ne v"un kuvat pois päästä.  Että masentuneena tuli masentunut juoppo, semmoista terapiaa!

Vierailija kirjoitti:

Huoh, taas tällainen aloitus. Järkyttävän kapeakatseista porukkaa. Se tässä on ikävintä että kynnys hakea apua on yhä olemassa vaikka se onkin madaltunut, ja joku voi tällaiseen sonta-aloitukseen törmätessään jopa olla hakematta apua vaikka sitä tarvitsisi.

Jos ihmisellä on traumatausta, sen läpikäyminen terapiassa on a) hyvä idea ja b) raskasta. Monelle terapia on todellinen henkireikä. Trauman käsittely terapiassa voi olla avain siihen että saa elämänsä liikkeelle. Valtaosalla 30 - 50 -vuotiaina terapiaan päätyvistä on mm. kouluväkivallan uhriksi joutuminen taustalla. Tämä kertoo jotain siitä miten vakavia nuo lapsuuden tapahtumat ovat. Ei kukaan jää "huvikseen" jumittamaan elämässään, vaan jos menneisyydessä on jotain joka pitää käsitellä niin sitten se pitää käsitellä.

Joku sanoi tuttavansa saaneen avun self help -kirjoista, ei terapiasta. Tämä kertoo aika paljon siitä että minkä tason ongelmista tällöin on ollut kyse. Eivät kaikki terapiaa tarvitse. Mutta luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän että moni tarvitsee. Toki myös jotkin persoonallisuushäiriöt tekevät ihmisestä sellaisen että terapia ei heitä yksinkertaisesti voi auttaa.

Joku taas sanoi ettei traumataustaansa "valittava" ole "nimennyt" mitään traumaa lapsuudestaan... No, eipä minunkaan sukulaiset tienneet mitään omasta perhehelvetistäni kun se oli käynnissä. Parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen kun olen ottanut näitä puheeksi, ovat sitten kummitädit ja muut pudonneet tuolilta ja ihmetelleet että mistään ei olisi arvannut. Ja äärimmäisen harvalle ihmiselle kerron mistä oli kyse.

Juuri näin. Se että joku pääsee selfhelp kirjan avulla eteenpäin on hieno juttu. Sitten on meitä joiden koko minuus on hukassa johtuen lapsuudentraumoista. Tästä ei niin vaan ponnistetakaan eteenpäin asennetta vaihtamalla kun kotoa ei saanut eväitä elämään vaan oli lähinnä itse vanhemman asemassa.

Minä en aio kertoa äitini suvulle, että äiti hakkasi minua kättä pidemmällä lapsuudessani. Hänellä oli vaikea aika silloin.

Asia tuli ilmi äidin kanssa keskustellessa terapian aikana. Muistan itse ne tilanteet erityisen kirkkaina muistoina jostakin paikasta tai näkymästä, ja sitten muisto yllättäen katkeaa.

Asian käsittelyssä meni pari vuotta. Jäljet hermostossani pysyvät, mutta pärjään niiden kanssa paremmin, kun ymmärrän itseäni. Välit äitiini ovat paremmat kuin ennen terapiaa, hyvin lämpimät. Pidän äitiäni rohkeana ihmisenä, kun hän uskalsi käydä nämä keskustelut kanssani.

Ehkä traumatyössä on kaksi vaihetta? Ensin tulee se jossa niitä ajatellaan ja pohditaan miten ne kokemukset itsessä vaikuttaa. Tässä vaiheessa mennään läpi vihaa ja ahdistusta niihin traumaattisiin asioihin liittyen. Sitten pitäisi tulla asian hyväksymisen vaihe joka mahdollistaa eteenpäin siirtymisen. En tiedä osaako psykoterapeutit kuinka hyvin johdattaa asiakkaitaan siihen hyväksymisen vaiheeseen koska sitä ei saisi tehdä liian aikaisin mutta toisaalta käsittelyvaihetta ei kannata turhaan pitkittääkään. Ja on yksilöllistä mikä on sopiva etenemistahti. Luultavasti monet jumiuttaa traumoihin nimenomaan se että eivät löydä mistään apua siihen hyväksymiseen, eli jäädään kiinni siihen raskaaseen käsittelyvaiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä en aio kertoa äitini suvulle, että äiti hakkasi minua kättä pidemmällä lapsuudessani. Hänellä oli vaikea aika silloin.

Asia tuli ilmi äidin kanssa keskustellessa terapian aikana. Muistan itse ne tilanteet erityisen kirkkaina muistoina jostakin paikasta tai näkymästä, ja sitten muisto yllättäen katkeaa.

Asian käsittelyssä meni pari vuotta. Jäljet hermostossani pysyvät, mutta pärjään niiden kanssa paremmin, kun ymmärrän itseäni. Välit äitiini ovat paremmat kuin ennen terapiaa, hyvin lämpimät. Pidän äitiäni rohkeana ihmisenä, kun hän uskalsi käydä nämä keskustelut kanssani.

Juuri näin, turvattomuuden tunne, pelko ja ahdistus lapselle todella vaikeassa tilanteessa kun se ihminen jonka kuuluisi olla se kaikkein tärkein ja rakkain ja rakastava, huolehtiva ja auttava yhtäkkiä hakkaa sinut, aiheuttaa tahallaan sinulle kipua ja vamman mahdollisesti jopa eikä se fyysinen kipu mitään mutta sen pienen lapsen kokemus on todella vaikea henkisesti, tulee pelkoa, turvattomuutta ja turvallisuuden tunteen rikkominen on myrkkyä pienen lapsen psyykelle, aiheuttaa aikuisena esim. ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä eli ahdistuskohtauksia, masennusta. Ja kun nämä ydinmuistot jäävät vahvoina hermoratoina alitajuntaan ja muistiin niin näitä hermoratoja ei muuteta juuri millään.

Yllättävän hyvin ihmisen psyykestä lapsena kertova elokuva on Disneyn Inside Out, vaikka on piirretty lastenelokuva niin aikuisenakin sen voi katsoa hyvin ilman että tylsistyy ja aikuinen osaa lasta paremmin tulkita elokuvan tapahtumia ja lapsen mielen kehitystä ja kuvausta miten se kehittyy.

Lapsen fyysinen pahoinpitely loukkaa lapsen fyysistä koskemattomuutta ja tämä on Suomen laissa yksiselitteisesti kielletty, kyseessä on yleisen syyttäjän alainen rikos, josta annetaan tuomio käräjäoikeudessa. Pieni lapsi ei osaa ajaa asiaansa ja siksi kyseessä ei ole asianomistajarikos edes vaan yhteiskunta hoitaa syyttämisen ja tuomion eli rangaistuksen lain rikkojalle.

Suomen perustuslain (731/1999, 7§) mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Suomessa lasten fyysinen ja alistava kurittaminen kiellettiin laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983). Lainsäädäntöön on myös kirjattu, että lasta tulee kasvattaa siten, että hän saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä:

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta

1§ lapsen huolto

Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.

Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito.

Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

Itse muistan vaikeimpana lapsuusmuistonani isän laittoman fyysisen kurittamisen ja hakkaamisen, ensimmäisen kerran 4-vuotiaana ja viimeisen kerran 16-vuotiaana.

Sitten kerran 36-vuotiaana nostin kaiken lapsena kokemani henkisen ja fyysisen väkivallan esiin eräänä iltana vanhempieni luona käymässä ollessa, isä hurjistui, niin minäkin. Vedin 63-vuotiasta isääni kunnolla turpaan, taisi muutama kylkiluukin katketa isältä ja isän maatessa lattialla painoin toiselta puolelta kaulalta arteria carotiksen eli suomeksi kaulavaltimon tukkoon, en pahemmin kuristanut toki, mutta sai sillä isän pysymään maassa josta hän vain puoliksi tajuissaan kömpi sänkyyn nukkumaan. Itse lähdin saman tien kotiin.

Varsoista kasvaa hevosia ja pojista miehiä, isä ei tätä tainnut muistaa.

Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1984.

Lainsäädäntö Suomessa lähtee siitä, että lapsilla on samat oikeudet tulla suojelluksi väkivallalta kuin aikuisilla. Lapsiin kohdistuva väkivalta, myös ruumiillinen kuritus, ovat rikoslain mukaan pahoinpitelyä, tai törkeää pahoinpitelyä, mikäli siitä seuraa lapsen vammautuminen.

Alle 18-vuotiaaseen kohdistunut tai lähisuhteessa tapahtuva lieväkin pahoinpitely on virallisen syytteen alainen rikos. Tämä merkitsee sitä, että virallinen syyttäjä voi vaatia tekijän tuomitsemista rangaistukseen, vaikkei pahoinpitelyn uhri sitä vaatisikaan. Lastensuojelulain mukaan jokaisella valtion, kunnan ja seurakunnan työntekijällä on velvollisuus ilmoittaa ilmeisessä lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta kunnan lastensuojeluun.

Vierailija kirjoitti:

Länsimaisen psykoterapian eräs tavoite on se, että ihminen oppii tuntemaan itsensä ja tietää mistä mielenterveyden häiriö on lähtöisin, mistä se johtuu. Jo tämä auttaa jossain määrin lievittämään ongelmaa. Ikään kuin alitajunnassa tiedostamatta olisi paise joka pitää puhkaista ja tämä tekee toki kipeää. Ei oikeaa paisetta vaikka kädessä voida jättää puhkaisematta ja vain laittaa laastaria päälle, tätä vastaa lähinnä esim. ahdistuneisuuteen määrättävät rauhoittavat lääkkeet, lievittävät oiretta ja auttavat, mutta eivät paranna. Paise pitää puhkaista ja poistaa mätä ja sitten ommella iho kiinni. Se onkin hankalampi homma psyykkisissä sairauksissa, tuo parantava hoito siis. Lääkitys on kehittynyt huomattavasti viimeisen 10v. sisään, mutta lääkkeiden teho ilmenee usein vasta 2-4 viikossa ja potilaat haluavat heti auttavaa diapamia tai vastaavaa, joka helpottaa oloa mutta ei paranna vaivaa, sama kuin ottaa niskajännityspäänsärkyyn Panadolia, kyllä se särky lievittyy, mutta vaiva ei parane vaan uusii lääkkeen vaikutuksen lakattua jos niitä niskoja ei hoideta kuntoon eli syy pitäisi poistaa ja parantaa potilas eikä pelkästään hoitaa oiretta pois.

No lääketieteellisessä jo opin kandidaattina että joskus voimme parantaa, usein voimme lievittää vaiva ja aina voimme lohduttaa. Lisäksi lastenpsykiatrian professori toi hyvin selväksi että ”kaikki johtuu lapsuudesta”, niitä aivojen hermoratoja ja neuronien kytkentöjä voidaan koettaa korjata paykoterapialla ja lääkityksellä, aivot ovat plastinen mukautuva elin, olemme ”oppivia apinoita”, mutta ne syvimmät vahvimmat aivojen kytkennät jos lapsuudessa kehittyvät ”väärin” niin ne vahvat peruskytkennät pysyvät, kerran vinoon lapsena 2-3v. iässä kehittyneitä kytkentöjä hermoradoissa aivosolujen välillä ei muuteta aikuisenakaan oikein millään. Lapselle kaikkein tärkeintä hyvin pienenä on kokea olo turvalliseksi, turvattomuuden tunne on myrkkyä henkiselle kehitykselle, lisäksi vuorovaikutus lähimpien ihmisten eli vanhempien kanssa tulisi olla hyvää, normaalia ja rakastavaa.

Psykoterapian ohella lääkehoito on usein tarpeen. Onneksi lääkkeetkin kehittyvät koko ajan ja esim. masennukseen alkaa olla olemassa nopeasti vaikuttava ja oikeasti hoitava parantava lääke eli ketamiini. Ahdistuneisuuteenkin on paljon hyviä lääkkeitä olemassa, esim. pregabaliini yleistyneeseen ahdistuneisuuteen ja myös masennukseen on melko tehokas lääke monille Voxra. Psykiatriassa usein lääkkeitä joudutaan kokeilemaan useita ja riittävän pitkään että löytyy se sopiva ja tehoava lääke, kun vaste lääkitykselle on varsin yksilöllistä, siksi se on sellaista hakemista ja kokeilemista. Lisäksi jos lääke tehoaa edes 50%:lla kunnolla hyvin niin se on jo varsin hyvä tulos. Tuo ketamiini on nyt uusimmista lääkkeistä tehokkainta ilmeisesti, mutta sen myyntilupaa Euroopassa ja kliinistä käytännössä tapahtuvaa käyttöä joudutaan varmaan odottelemaan vielä jonkin aikaa, muutama vuosikin voi mennä.

Eiks tuota käytetä hevosille nukutuslääkkeenä? Eikä ole uusi lääke:

Ketamiini patentoitiin Belgiassa vuonna 1963 ja Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA hyväksyi sen ihmiskäyttöön vuonna 1970. Ketamiinia käytettiin ensimmäisen kerran Vietnamin sodassa amerikkalaisten sotilaiden hoidossa.[4] Ketamiinista on tehty myös useita johdannaisia, kuten esketamiini ja metoksetamiini.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ketamiini

Vierailija kirjoitti:

Ehkä traumatyössä on kaksi vaihetta? Ensin tulee se jossa niitä ajatellaan ja pohditaan miten ne kokemukset itsessä vaikuttaa. Tässä vaiheessa mennään läpi vihaa ja ahdistusta niihin traumaattisiin asioihin liittyen. Sitten pitäisi tulla asian hyväksymisen vaihe joka mahdollistaa eteenpäin siirtymisen. En tiedä osaako psykoterapeutit kuinka hyvin johdattaa asiakkaitaan siihen hyväksymisen vaiheeseen koska sitä ei saisi tehdä liian aikaisin mutta toisaalta käsittelyvaihetta ei kannata turhaan pitkittääkään. Ja on yksilöllistä mikä on sopiva etenemistahti. Luultavasti monet jumiuttaa traumoihin nimenomaan se että eivät löydä mistään apua siihen hyväksymiseen, eli jäädään kiinni siihen raskaaseen käsittelyvaiheeseen.

Juuri näin. Terapiassa yleensä olo huononee aluksi, kun vanhoja haavoja auotaan. Tässä kohtaa myös moni tekee virheen ja lopettaa terapian, jolloin vanhat asiat on vasta revitty auki eikä niitä ole ehditty paikata. Pahimmillaan siis terapiasta lähtee entistä vihaisempi ja katkera ihminen, joka on jumittunut muiden syyttämisvaiheeseen. Parhaimmillaan terapiasta lähtee eheytynyt ihminen tai edes jossain määrin eheytynyt ihminen, joka pystyy jatkamaan elämäänsä ilman kaiken syövää vihaa, syyllisyyttä ja tuskaa. Olen sitä mieltä, että terapian jäädessä kesken siitä on loppujen lopuksi vaan haittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en aio kertoa äitini suvulle, että äiti hakkasi minua kättä pidemmällä lapsuudessani. Hänellä oli vaikea aika silloin.

Asia tuli ilmi äidin kanssa keskustellessa terapian aikana. Muistan itse ne tilanteet erityisen kirkkaina muistoina jostakin paikasta tai näkymästä, ja sitten muisto yllättäen katkeaa.

Asian käsittelyssä meni pari vuotta. Jäljet hermostossani pysyvät, mutta pärjään niiden kanssa paremmin, kun ymmärrän itseäni. Välit äitiini ovat paremmat kuin ennen terapiaa, hyvin lämpimät. Pidän äitiäni rohkeana ihmisenä, kun hän uskalsi käydä nämä keskustelut kanssani.

Juuri näin, turvattomuuden tunne, pelko ja ahdistus lapselle todella vaikeassa tilanteessa kun se ihminen jonka kuuluisi olla se kaikkein tärkein ja rakkain ja rakastava, huolehtiva ja auttava yhtäkkiä hakkaa sinut, aiheuttaa tahallaan sinulle kipua ja vamman mahdollisesti jopa eikä se fyysinen kipu mitään mutta sen pienen lapsen kokemus on todella vaikea henkisesti, tulee pelkoa, turvattomuutta ja turvallisuuden tunteen rikkominen on myrkkyä pienen lapsen psyykelle, aiheuttaa aikuisena esim. ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä eli ahdistuskohtauksia, masennusta. Ja kun nämä ydinmuistot jäävät vahvoina hermoratoina alitajuntaan ja muistiin niin näitä hermoratoja ei muuteta juuri millään.

Yllättävän hyvin ihmisen psyykestä lapsena kertova elokuva on Disneyn Inside Out, vaikka on piirretty lastenelokuva niin aikuisenakin sen voi katsoa hyvin ilman että tylsistyy ja aikuinen osaa lasta paremmin tulkita elokuvan tapahtumia ja lapsen mielen kehitystä ja kuvausta miten se kehittyy.

Lapsen fyysinen pahoinpitely loukkaa lapsen fyysistä koskemattomuutta ja tämä on Suomen laissa yksiselitteisesti kielletty, kyseessä on yleisen syyttäjän alainen rikos, josta annetaan tuomio käräjäoikeudessa. Pieni lapsi ei osaa ajaa asiaansa ja siksi kyseessä ei ole asianomistajarikos edes vaan yhteiskunta hoitaa syyttämisen ja tuomion eli rangaistuksen lain rikkojalle.

Suomen perustuslain (731/1999, 7§) mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Suomessa lasten fyysinen ja alistava kurittaminen kiellettiin laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983). Lainsäädäntöön on myös kirjattu, että lasta tulee kasvattaa siten, että hän saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä:

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta

1§ lapsen huolto

Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.

Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito.

Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

Itse muistan vaikeimpana lapsuusmuistonani isän laittoman fyysisen kurittamisen ja hakkaamisen, ensimmäisen kerran 4-vuotiaana ja viimeisen kerran 16-vuotiaana.

Sitten kerran 36-vuotiaana nostin kaiken lapsena kokemani henkisen ja fyysisen väkivallan esiin eräänä iltana vanhempieni luona käymässä ollessa, isä hurjistui, niin minäkin. Vedin 63-vuotiasta isääni kunnolla turpaan, taisi muutama kylkiluukin katketa isältä ja isän maatessa lattialla painoin toiselta puolelta kaulalta arteria carotiksen eli suomeksi kaulavaltimon tukkoon, en pahemmin kuristanut toki, mutta sai sillä isän pysymään maassa josta hän vain puoliksi tajuissaan kömpi sänkyyn nukkumaan. Itse lähdin saman tien kotiin.

Varsoista kasvaa hevosia ja pojista miehiä, isä ei tätä tainnut muistaa.

Tajuaakohan tollaset vanhemmat ikinä sitä että heissä ja heidän käytöksessään on ollut pahoja vikoja/puutteita? Että he on kohdellut todella väärin lastaan? Jos samalla tavalla itse kertoisin kaiken vanhemmilleni miksi kärsin lamauttavista mtongelmista niin varmaan saisin samaa vähättelyä kuin koko lapsuuteni. Ja isäni myös nostaisi hirveän paskamyrskyn, tai todennäköisemmin ovelan narsistisella tavallaan kääntäisi asian niin että voi kyllä tuo tytär onkin pahassa kunnossa henkisesti, ei ole kaikki kyllä kunnossa..

Itselläni on hyvä kokemus kahden vuoden traumaterapiasta. Vuosikymmenien paha olo helpotti lopulta, mutta vaati kyllä itseltä aktiivista roolia ja uskallusta hypätä pois siitä tutusta ja turvallisesta ahdistuksesta uuteen tuntemattomaan maailmaan.  

Masennuksesta ja ahdistuksesta oli tullut vuosien myötä itselleni identiteetti, joka määritteli koko olemassa oloni ja suhteeni toisiin ihmisiin. Kiitokset vaan Riitalle:)