Loukkaan herkkää tyttöäni tietämättäni

Vierailija kirjoitti:

Onkohan ap:lla as-piirteitä tai muita nepsy-piirteitä? Asioiden ottaminen kirjaimellisesti, totuudentorveus, joustamattomuus, ei tajua sosiaalisen vuorovaikutuksen hienovireitä, ei pysty katsomaan läpi sormien joitain asioita, jumiutuu asiaan, joka ei mene omasta mielestä just oikein?

Voi olla, tai voi olla olematta. On vaikea arvioida, kun ei tunne henkilöä.Tälläisen kommentin vastaanottaminen on kuitenkin aika vaikeaa, oli niin tai ei.

Kirjoittaja tekee tässä samaa mitä aloittaja, totuuden torvena huutaa totuuden. Se sattuu. Se voi olla totta, mutta saako sitä lempeyttä ja myötätuntoa mukaan hivenen?

Voi myös olla, että ihmisessä on näitä piirteitä ilman diagnooseja. Jotkun on joustamattomien ja ei kykene asettumaan toisen tunteisiin muuten vaan.

Joskun on hyvä kuulla totuus ja herätellä näkemään sitä omaa huonoa käytöstä. Se tapa miten sanotaan, on usein se juttu. Ns. Rakkauden kautta sanottuna viesti menee tehokkaammin perille. Tätä joudun ihan itsekin paraikaa opettelemaan! Eli en tuomitse, kun en osaa itsekkään, mutta huomion tilanteet herkemmin ja koitan muuttaa tapaa ilmaista asioita.

Itse menin lääkäriin ha sain masennus diagnoosin. ( tästä on aikaa aika kauan)Lähdin pois, koska ajattelin, etten ole hullu.

Yön yli nukuttuani palasin lääkäriin ja totesin niin olevan. Masentunut ei ole hullu, pohjattoman väsynyt vain. Kesti hetken sulatella ja myöntää asia, joka oli ollut itselle melko vieras asia siihen asti.

Lapset ei tosiaan heti pysty täydelliseen suoritukseen. Monissa asioissa aikuinenkin joutuu opettelemaan asiaa ja silti osa aikuisista loistaa esim. käsitöissä tai leipomuksissa ja osa tekee keskitasoa, vaikka kuinka olisi tunteja takana.

Lapsia voi opettaa etsimään erilaisia ratkaisuja ongelmaan, että tulos olisi parempi. Esim. pelaamalla näin saa enemmän pisteitä, tai käyttämällä kampaa saa sileämmän tuloksen. Tästäkin voi tietysti aiheutua se, että lopulta lapsesta tuntuu, ettei mikään riitä, että saisi sanoa jotakin omasta mielestään hyväksi tai epäonnistua ei saa.

Mulla ei ole (vielä) lapsia, mutta koitin ajatella tilanteen omalle kohdalle. Miten olisi "vitsi miten hienosti osasit! Haluatko oppia myös yhden toisen letin/kampauksen/nutturan?" Sitten jos saa luvan, tekee kampauksen kuten kuuluu ja selostaa samalla miten sen tekee plus että tämä on kyllä vähän vaikea mutta opit ihan varmasti.

Ei kai tuon ikäinen osaa käsitellä oikein asiaa järkevästi että jaa tämä on sotkuinen teenpä uuden.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että lapsi nyt herättää sinun omat kipu pisteet esille. Se , että täällä niitä kommentoidaan voi olla sinulle, joko kipua tuottava asia ja saa sinut puolustautumaan ja vetäytymään, kieltämään kaiken, tai herätys alkaa seurata omaa toimintaa ja mistä johtuu.

Olet muutaman kerran maininnut, että omatkin lähtökohtasi eivät ole olleet niin hyvät. Kun saat itse taidon suhtautua omaan sisäiseen lapsesi lempeän hyväksyvästi se näkyy suhteessa tyttäreesi myös. On vaikea antaa, mitä itse ei ole saanut, myötätuntoista ja hyväksyvää suhtautumista. Ehkä olisi aika jutella jonkun kanssa, miksi sinun itsetunto ei saanut tarvitsemaansa tukea aikanaan? Kun alat ymmärtää itseäsi, ymmärrät tytärtäsi.

Avun hakeminen tai keskustelu ei ole heikkoutta, vaan osoitus kypsyydestä, että tarvitsee apua ja haluaa tehdä asioille jotain, eli ottaa vastuuta elämästään ja toiminnastaan, eikä vaan hae oman toiminnan hymistelijöitä.

Minullekin tuli mieleen, että kenties ap on itse pienenä saanut juuri samantyylistä palautetta kuin mitä nyt antaa omalle lapselleen.

Lopputuloksena ei ole se, että ap olisi oppinut kestämään elämässä vastaantulevia pettymyksiä, vaan se, että ap runttaa samalla tapaa lapsensa itsetuntoa ja on kyvytön ottamaan vastaan kritiikkiä.

Ja sen ymmärtää. Jos on jatkuvasti saanut kuulla, miten tekee asiat huonosti, niin pakkohan sitä on kehittää itselleen suojakuori ja antaa kritiikin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se vain tarkoittaa ikävä kyllä sitäkin, että tulee ignooranneeksi myös asiallisen kritiikin.

Mutta se, että olet ap havahtunut siihen, että tapasi töksäytellä ei ole hyvä ja että käytöksesi aiheuttaa kitkaa sinun ja tyttäresi välille, on hyvä alku. Minäkin suosittelen ammattiavun hankkimista, niin saat varmasti parannettua niin oman itsetuntoasi kuin välejäsi tyttäresi kanssa.

Vaikuttaa myös siltä, ap, että reagoit asioihin yleensä sekä nopeasti että negatiivisesti. Sen takia ehdotan, että laitat tämän keskustelun vaikka kirjanmerkkeihin ja luet uudestaan ajatuksella parin päivän kuluttua uudestaan kaikessa rauhassa sulatellen. On varmasti vaikeaa ottaa vastaan kritiikkiä ja sitä asettuu helposti puolustuskannalle, mutta kun ei lue kommentteja tunnekuohussa kovalla kiireellä, niin on helpompi keskittyä siihen mitä täällä sanotaan. Tsemppiä sinulle!

Kyllä minäkin loukkaantuisi jos työkaveri sanoisi kampauksestani ”onpa sotkuinen.” Kun mielestäni olisin onnistunut hyvin.

Aloituksesi on ristiriitainen. Annat olettaa, että kaipaat apua ymmärtääkseni miten loukkaat tytärtäsi. Olet hyvä äiti, joka pohtii käytöstään. Tytär on se ongelma, kun o niin herkkä ja siinä syy, ja siihen kaipaat apua, että jaksat tyttäresi vaikean herkkyyden kanssa. Tuntuu siltä, että se mitä haluat kuulla ja mitä sinun tarvitsee kuulla on kaksi eri asiaa. Kenties mitä haluat kuulla on tämä:

”Ihana, kun mietit mitä teet väärin, Tuskinpa kuitenkaan siitä on kyse! Kurja tilanne, että tyttäresi suuttuu sinulle noin pienestä. Eikö hän tajua, että hänen parastaan ajattelet, ettei sotku tukalla ole hyvä liikkua ihmisten ilmoilla? Ompa hankala tilanne, jos kovasti aina sanomisesta raivostuu, ei ole kovin normaalia käytöstä häneltä. Pitäisi alkaa oppia tuon ikäisen ottamaan kritiikkiä vastaan, on kuitenkin niin pienestä asiasta kyse. Harmi, että ottaa noin isosti. Jaksamista sinulle herkän tyttäresi kanssa.”

Haluatko oikeasti apua oppiakseni ymmärtämään tytärtäsi paremmin ja oppiaksesi käytöstä, joka ei ole niin loukkaavaa, vai haluatko selkään taputtelua, että teet kaiken hyvin ja tyttären käytös on se ongelma?

On ok haluta empatia ja ymmärrystä hankalaan tilanteeseen. Ettei jaksa tilannetta. On aika tuskallista joskus katsoa omaa käytöstä silmiin ja todeta, että se vika onkin minussa. Sitähän elämä kuitenkin on,, sen tosiasian kohtaamista, että minun tarvitsee muuttua ja kasvaa, jotta minä ja muut ympärillä voi olla onnellisempia. toimin huonosti ja minun on muututtava. Se vaatii rohkeutta Katsoa ja todeta sekä nöyryyttä ja voimia, jotta alkaa jaksaa muuttaa tilannetta. Uskon, että tämä ketju on hyvä juttu!

Homma voi jatkua päivittelynä lopunikää tai voit mutta omaa ja tyttäresi elämää laadukkaammaksi, tutkimalla omaa osuuttasi ja sitä pikkuhiljaa muuttamalla. Tyttäresi reaktio on minun mielestä normaali. Näki vaivaa ja sai sinulta haukut. Kyllä siitä suuttuu ja hyvä, kun suuttui, ettei se jää sisälle möykyksi pitkäksi aikaa! On hyvä merkki, että tytär suuttuu sinulle!

Sinäkin tarvitset jonkun, joka näkee sinun tuskasi, pettymykseksi ja syyt miksi toimit niin kuin toimit. Kun näkee lian, sen voi pyyhkiä,pois. Jos ei näe, se pysyy.

Onneksi omat vanhempani eivät kommentoineet ikinä hiuksiani, edes silloin kun olivat vihreät. Minulla on ADHD ja olen saanut erittäin paljon negatiivista palautetta milloin mistäkin, se että vanhempani olisivat haukkuneet ulkonäköäni olisi varmaan ollut se viimeinen niitti. 

Oikeasti, olkaa lapsillenne lempeitä. 

Kylläpä on taas ihmeellisä vastauksia?!?

Ap kertoi sanoneensa vain, että hiukset olivat sotkuiset, hän ei todellakaan ollut moittinut tyttärensä ulkonäköä tai käyttäytynyt jotenkin asiattomasti kuten joku väitti!

Ymmärrän ap:n huolen, sillä ei ole normaalia, että koululainen vetää hirveät kilarit jos joku sanoo, että tukka on  sotkuinen. Toki jos lapsi on väsynyt ja jo valmiiksi stressaantunut niin sellaisessa tilanteessa voi poikkeuksellisesti tuon ikäinen kiukutella, mutta se, että vetää hirveät itkupotkuraivarit säännöllisesti näissä tilanteissa niin se ei ole normaalia!

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi kysyy nyt 11-vuotiaana, että miksi sanoit aina piirustuksista, kampauksista jne. että olivat hyviä tai ok, vaikka eivät olleet. Ei kuulemma nyt usko mitään kehua, kun en kuulemma aiemminkaan voinut tarkoittaa, sanoin vain mieliksi...

No miksi kehuit mieliksi? Miksi sanot että piirustus on hyvä tai ok, mikset kehu siitä jotain yksityiskohtaa? Miksi et kehunut sekavaa kampausta niin, että kehuit sitä kuinka on kiva kun tyttö on luova ja tekee kampauksia?

Jos vaan kehuu ja kehuu, kuitenkaan keskittymättä OIKEASTI siihen mitä lapsi tekee, mennään metsään ja pahasti. Se lapsi kaipaa niitä kehujakin enemmän ihan vaan huomioiduksi tulemista, se yksityiskohtien huomaaminen (ja niistä kehuminen) on sitten vain sitä bonusta.

Toki lapselle voi sanoa jälkeenpäin että kyllä ne minun mielestäni olivat ihan kaikki kokonaisuudessaan hienoja, mutta tämä ei poista sitä että lapsen itsetuntoon voi jäädä lovi: hän on hyvä vain vanhempiensa silmissä kun alkaa itse hahmottaa sitä ettei kaikki hänen tekemisensä olekaan mitään huippulaatua.

Täällä äiti kertoo sanoneensa tyttärelle, että tukka on sotkussa ja vastauksissa häntä aletaan haukkua narsistiksi ja vaikka miksi hirviöksi.

Apua! Sanoin tänään lapselleni, että nyt kyllä harjaat hiuksesi ennen kuin menet ihmisten ilmoille, ei aiheuttanut hysteriaa, mutta olenkohan nyt tehnyt kauhean lasua vaativan rikoksen.

HERÄTKÄÄ!

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on taas ihmeellisä vastauksia?!?

Ap kertoi sanoneensa vain, että hiukset olivat sotkuiset, hän ei todellakaan ollut moittinut tyttärensä ulkonäköä tai käyttäytynyt jotenkin asiattomasti kuten joku väitti!

Ymmärrän ap:n huolen, sillä ei ole normaalia, että koululainen vetää hirveät kilarit jos joku sanoo, että tukka on  sotkuinen. Toki jos lapsi on väsynyt ja jo valmiiksi stressaantunut niin sellaisessa tilanteessa voi poikkeuksellisesti tuon ikäinen kiukutella, mutta se, että vetää hirveät itkupotkuraivarit säännöllisesti näissä tilanteissa niin se ei ole normaalia!

Ap. sanoi että hän ei osaa kehua lasta tilanteessa jossa joku on lapsen mielestä hienoa ja hänen mielestään ei. Eli tilanteessa lapsi on ollut sitä mieltä että hänen hiuksensa ovat hyvin ja hienosti, AP.n mielestä ei ja hän on sanonut tämän lapselleen. Tästä on ihan normaalia ja tervettä että lapsi pahoittaa mielensä.

Jos taas ystävällisesti/neutraalisti sanoo lapselle "tukkasi on takussa, käyhän kampaamassa se että näytät siistimmältä", silloin kun lapsi ei ole tukkaansa tietoisesti takkuun väkertänyt, silloin on lapselta ylireagointia pillastua tälläisestä huomautuksesta.

Tosiaan, jos lapsi vetää säännölliset itkupotkuraivarit tälläisissä tilanteissa niin se ei tosiaan ole normaalia ja pitääkin olla huolissaan. Mutta jos lapsi siis tulee ylpeänä näyttämään kampaustaan ja vanhempi tölväisee tähän että hiukset ovat sotkuiset, vanhemman tulee ihan itse muuttaa käyttäytymistään nämä itkupotkuraivarit estääkseen. Jos taas sotkuista tukkaa kommentoidaan ohimennen ennen kouluunlähtöä ja annetaan lapselle harja käteen asian hoitamiseksi ja tästä seuraa kilarit, sitten asiaa lähestytään siitä näkökulmasta että jokin lapsen omassa elämässä saa lapsen reagoimaan näin vahvasti.

Vierailija kirjoitti:

Herkät penskat eivät suutu tai huuda. He vain käpertyvät kuoreensa.

Todella haitallinen harhaluulo. Kyllä herkkäkin ihminen/lapsi saattaa suuttua ja huutaa. Monesti siinä vaiheessa kun herkkä on päätynyt tähän pisteeseen ettei muuta kommunikaatiokeinoa ole kuin huuto ja raivoaminen, asiat on jo tosi huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi kysyy nyt 11-vuotiaana, että miksi sanoit aina piirustuksista, kampauksista jne. että olivat hyviä tai ok, vaikka eivät olleet. Ei kuulemma nyt usko mitään kehua, kun en kuulemma aiemminkaan voinut tarkoittaa, sanoin vain mieliksi...

Hänelle voi vastata että "ne olivat _minun_ mielestä hyviä".

Ja sen koommin älykäs lapsi ei enää kuuntele äitinsä kommentteja eikä ota mitään tämän kehuja todesta. Alkaa myöskin epäillä kehujen lähdettä ja vertailla osaamistaan muiden vastavaan. Näin karu totuus valkenee: olen tyhjä, mitäänosaamaton kuori.

Miten oppii, jos ei saa harjoitella?

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi kysyy nyt 11-vuotiaana, että miksi sanoit aina piirustuksista, kampauksista jne. että olivat hyviä tai ok, vaikka eivät olleet. Ei kuulemma nyt usko mitään kehua, kun en kuulemma aiemminkaan voinut tarkoittaa, sanoin vain mieliksi...

:D

Itse piirsin kerran tahallaan huonon ja kun aiti kehui sita, "paljastin" aidin ja sanoin etta sina vaan kehut vaikka piirsin tahallaan huonon. 

Olin 4, en itse muista mutta aiti kertoi. 

ei kai se ole ap:n hirviöksi tekemistä, jos antaa vinkkejä miten kommunikoida ja eläytyä toisen tunteisiin paremmin?

Suurella osalla suomalaisista on tunnetiloista, kommunikaatiossa ja empatiassa parantamisen varaa. Yleensä niitä neuvojaan osaa antaa, koska onnitse joutunut kohtaamaan omat huonointa puolensa ja siksi tietää, että ne kannattaa kohdata ja käsitellä, koska siten parempaa on luvassa.

Mikä se tilanne todellisuudessa heillä on, ei kukaan voi tietää, kun ei näin lyhyen ”juttelun” perusteella kukaan mitään voi varmaksi sanoa, vaan sitä mistä arvelee olevan kyse.

Ap itse tietää mistä kyse, jos sitä haluaa rehellisesti katsoa.

Yleensä aina on kys siitä, miten asiat sanoo, ei mitä sanotaan. Kun tämän pitää mielessään, on jo pitkällä. Miten tämäkin on opittu? Sanomalla väärällä tavalla tarpeeksi monta kertaa.

Kiitos kun tämä keskustelu on nyt pysynyt suht asiallisena ja järkevänä. Alan asennoitumaan erilailla, en enää kiinnitä huomiota pikkuseikkoihin ja jää niitä jankkaamaan. Yritän hioa teräviä kulmiani ja eläytyä lapseni tunnetiloihin. Tämä ei ole helppoa, koska minun täytyy muuttaa itseäni kokonaan. Voi olla kun olen kuunnellut lapseni raivoamista ja vastarannan kiiskeilyä tarpeeksi niin olen kehitellyt itselleni kovan panssarin joka käskee, töksäyttelee jne. ja joo, voin olla yksinkertainen ihminen mutta lapsen takia teen mitä vaan.

Olen katsonut Supernanny-ohjelmaa ja ihailen Pia Penttalan suhtautumista lapsiin. Hän on aina niin rauhallinen ja johdonmukainen tilanteessa kuin tilanteessa.

Unohdin lisätä vielä että olen ap