Lue keskustelun säännöt.
Olen herännyt huomaamaan, että näyttelen
10.03.2020 |
lapselle mukavaa, kivaa ja hyväntuulista. Lapsi on siis vuoroviikoin meillä ja nyt hoksasin etten ole aidosti oma itseni hänen kanssaan. Eihän kukaan ole kotonaan aina hyvällä tuulella, jne.
Ne viikot, kun lapsi on pois olen ihan oma itseni ja turpa rutussa, jos siltä tuntuu. Onko joku muu kokenut tällaista?
Kommentit (2)
Niin ap. Heittäydy murjottamaan lapsen seurassa. Ei kun oikeasti. Kaikki me näytellään kaikille. Lapselleni esitän äitiä. Äiti on järkevä ja turvallinen sekä kärsivällinen ja jämäkkä hahmo joka tietää aina mitä tehdä. Ystävieni mielestä olen hullu ja sen kuka olen oikeasti, pidän itselläni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heiittäydy asioihin mukaan niiin kyllä se aitous seuraaa mukanaan. Ja jos ei seuraaa niin monesti esii sosiaaisissa suhteissa ihmisten kanssa voi olla kyse selfdefence mekanismista. Ihmisen aivojeen kapasiteetti on niin pieni etttä on helpompi keskitttyä aina yhteen asiaan kerralllaan. Alku on aina hankalaa mutta jos antaa itsellleen mahdollisuuden astua uuteen niiin sitä voi löytäääkin sitten jotakin uutta. Me jännnitämmme lihaksia, hengitämmme vääin, teeemm töitämme epäergonomisisssa asennoissa, elämme mielemme mukaaan ja keho totttuu siiihen. Täytyyy olla tahto tehdä asioita toisin ja astua ulos mukavuuusalueelta tahdonvarasssa myös.