Te joilla ei oikeasti ole yhtään ystävää, eikä kumppania!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vika on yksinäisessä, joka kumminkin haluaisi ystäviä, MIKSI kukaan hylätty kaveriehdokas ei kerro, mikä se vika on?? Ääliöt.

Jos joku kertoo mikä sinussa on vikana niin valitat että ole kiusauksen uhri.

Höpöhöpö. Kenelle yksinäinen muka valittaisi? Ei kukaan kuuntele, puhut sitten hunajaa tai potaskaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuutenkotini oli todella väkivaltainen. Elin jatkuvassa pelossa ja stressissä. Lisäksi jouduin usein olemaan ypöyksin. Minua piinasi aivan kauhea yksinäisyys. Eli lapsuuteni oli aivan kid*utusta. Lopulta tunsin kuinka yksinäisyyden ja ehkä pelon sekä stressinkin vuoksi kaikki ilo ja mielihyvä ja hyvät tunteet hiipuivat sisälläni. Ne hiipuivat kunnes tunsin ihan selvästi että ne kuolivat. Ymmärsin että kuolin sisältä. Se oli kamalaa.

Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin aikuisena elämä on helppoa. En varsinaisesti elä, joten helppoahan tämä on. Miten jaksan? Helposti, koska ei minun tarvitse "jaksaa" yhtikäs mitään, en tee melkein mitään. Luen kirjoja, käyn kävelyillä, surffailen netissä. Miten puran ajatukseni? Ei minulla ole ajatuksia, paitsi että välillä tosiaan kirjoittelen tänne vauvapalstalle. Kun muistelen tällä lailla lapsuuttani niin tuntuu todella surulliselta, itken, mutta muulloin pääni sisällä ei ole oikein mitään. Ei ajatuksia, ei tunteita, ei toiveita. Tyhjää, kuollutta, mutta helppoa. Kaikki kipu ja ahdistus on luojan kiitos hiipunut pois nyt kun olen saanut olla riittävän kauan yksin rauhassa ja turvassa.

Mihinkään tuottavaan tai sosiaaliseen aktiviteettiin en pysty, ahdistaisi ihan liikaa, sekoaisin. Mutta ei minulla eläkepapereita tietenkään ole, eihän eläkkeelle nykyään enää pääse jos ei ole kauheasti ollut työelämässä, joten elän toimeentulotuella, olen ns. täysin syrjäytynyt eli pysyttelen kaikkien palveluiden ulkopuolella. Jos toimeentulotukea joskus tulevaisuudessa jostain kumman syystä en enää saa niin ei haittaa, sitten vain jättäydyn kodittomaksi, menen jonnekin Turun metsiin tms odottelemaan kuolemaa.

Luin amerikkalaisista vangeista joita on pidetty pitkään eristysselleissä kärsimässä yksinäisyydestä. He usein kuvailevat vapautumisen jälkeen oloaan samalla lailla: että he sellissä tunsivat kuinka ilo hiipui heidän sisältään kokonaan pois ja he kuolivat sisältä eikä heillä enää ole elämää jäljellä. En ole koskaan löytänyt mitään "diagnoosia" tai nimeä tuolle ilmiölle. Mutta siis nuo vangit olivat teinejä/aikuisia kun he joutuvat karmeaan yksinäisyyteen, ja silti heille kävi noin. Vammat minun aivoissani ovat pahempia koska minulle kävi noin jo pikkulapsena, paljon ennen teini-ikää. Mitään hoitoja tuohon ei ole keksitty, eivät ne vangitkaan voi vapautumisensa jälkeen tehdä muuta kuin odotella kuolemaa, ovat vain kiitollisia siitä jos saavat olla turvassa. Muuta en minäkään elämältä tai muilta ihmisiltä toivo kuin että saan olla turvassa.

Turvallisuus on luksusta. Lapsena minulle ei sitä luksusta suotu.

t. Mies, melkein 40v

💖❤️

Vierailija kirjoitti:

Lapsuutenkotini oli todella väkivaltainen. Elin jatkuvassa pelossa ja stressissä. Lisäksi jouduin usein olemaan ypöyksin. Minua piinasi aivan kauhea yksinäisyys. Eli lapsuuteni oli aivan kid*utusta. Lopulta tunsin kuinka yksinäisyyden ja ehkä pelon sekä stressinkin vuoksi kaikki ilo ja mielihyvä ja hyvät tunteet hiipuivat sisälläni. Ne hiipuivat kunnes tunsin ihan selvästi että ne kuolivat. Ymmärsin että kuolin sisältä. Se oli kamalaa.

Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin aikuisena elämä on helppoa. En varsinaisesti elä, joten helppoahan tämä on. Miten jaksan? Helposti, koska ei minun tarvitse "jaksaa" yhtikäs mitään, en tee melkein mitään. Luen kirjoja, käyn kävelyillä, surffailen netissä. Miten puran ajatukseni? Ei minulla ole ajatuksia, paitsi että välillä tosiaan kirjoittelen tänne vauvapalstalle. Kun muistelen tällä lailla lapsuuttani niin tuntuu todella surulliselta, itken, mutta muulloin pääni sisällä ei ole oikein mitään. Ei ajatuksia, ei tunteita, ei toiveita. Tyhjää, kuollutta, mutta helppoa. Kaikki kipu ja ahdistus on luojan kiitos hiipunut pois nyt kun olen saanut olla riittävän kauan yksin rauhassa ja turvassa.

Mihinkään tuottavaan tai sosiaaliseen aktiviteettiin en pysty, ahdistaisi ihan liikaa, sekoaisin. Mutta ei minulla eläkepapereita tietenkään ole, eihän eläkkeelle nykyään enää pääse jos ei ole kauheasti ollut työelämässä, joten elän toimeentulotuella, olen ns. täysin syrjäytynyt eli pysyttelen kaikkien palveluiden ulkopuolella. Jos toimeentulotukea joskus tulevaisuudessa jostain kumman syystä en enää saa niin ei haittaa, sitten vain jättäydyn kodittomaksi, menen jonnekin Turun metsiin tms odottelemaan kuolemaa.

Luin amerikkalaisista vangeista joita on pidetty pitkään eristysselleissä kärsimässä yksinäisyydestä. He usein kuvailevat vapautumisen jälkeen oloaan samalla lailla: että he sellissä tunsivat kuinka ilo hiipui heidän sisältään kokonaan pois ja he kuolivat sisältä eikä heillä enää ole elämää jäljellä. En ole koskaan löytänyt mitään "diagnoosia" tai nimeä tuolle ilmiölle. Mutta siis nuo vangit olivat teinejä/aikuisia kun he joutuvat karmeaan yksinäisyyteen, ja silti heille kävi noin. Vammat minun aivoissani ovat pahempia koska minulle kävi noin jo pikkulapsena, paljon ennen teini-ikää. Mitään hoitoja tuohon ei ole keksitty, eivät ne vangitkaan voi vapautumisensa jälkeen tehdä muuta kuin odotella kuolemaa, ovat vain kiitollisia siitä jos saavat olla turvassa. Muuta en minäkään elämältä tai muilta ihmisiltä toivo kuin että saan olla turvassa.

Turvallisuus on luksusta. Lapsena minulle ei sitä luksusta suotu.

t. Mies, melkein 40v

Tunnistan itseni tekstistäsi, ihmetellään kun en halua "rakentaa" elämästäni tai itsestäni jotain, en hankkia lapsia en omakotitaloa. Minulle riittää että olen nyt turvassa eikä kukaan huuda.

Miten jaksan? Sitä oppii jaksamaan, välillä se on vaikeaa, osaksi siihen turtuu. En esim. ajattele joka päivä että oon yksin, koska mulla on ok välit läheisiin. Lisäksi työn puolesta olen ollut päivittäin ihmisten kanssa tekemisissä, joten kaipaankin omaa aikaa.

Miten voin? Tällä hetkellä voin ok, se vaihtelee päivittäin. Viime vuosi oli vaikea ja syksy varsinkin. Olin väsynyt henkisesti ja fyysisesti kun. Toivon, että tuleva vuosi menee paremmin.

Miten puran ajatuksia? Käsittelen vaikeita asioita ammattiauttajan kanssa. Työn kautta olen tavannut henkilön, jonka kanssa olen jutellut syvällisistäkin asioista. Hän ei osaa aavistaa, miten tärkeitä nuo keskustelut ovat olleet mulle. Välillä tuntuu, että hän on sielunkumppani , kaveripohjalta tosin.

Vierailija kirjoitti:

-huonosti

-huonosti

-täällähän niitä ajatuksia tulee jaettua, mutta ei kovin paljoa kun tietää että suurin osa vastauksista on lisää paskaa niskaan.

Muistathan sinä riepu sekä muut yksinäiset ettei teillä ole ystäviä tai auttajia täälläkään. Itse asiassa teitä vih.ataan täälläkin.

Jaksan ihan hyvin, töissäkin käyn ja juttelen siellä. Pari kaveria on, vaikka harvoin nähdään. Ajatuksiani puran...joskus juttelemalla, joskus kirjoittamalla, joskus vaan pyörittelen mielessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-huonosti

-huonosti

-täällähän niitä ajatuksia tulee jaettua, mutta ei kovin paljoa kun tietää että suurin osa vastauksista on lisää paskaa niskaan.

Muistathan sinä riepu sekä muut yksinäiset ettei teillä ole ystäviä tai auttajia täälläkään. Itse asiassa teitä vih.ataan täälläkin.

On kyllä tukijoita joitakin täälläkin.

Minä olen todennut, että olen aika pska ihminen. En ole kovin kiinnostunut muista ihmisistä. En kaipaa muiden seuraa. Minulla ei myöskään ole sosiaalisia taitoja, eikä toisaalta halua edes opetella niitä. En halua nähdä sitä vaivaa, koska en koe saavani toisilta ihmisiltä tarpeeksi. Ei se ole heidän vikansa, moni on kyllä yrittänyt kanssani, mutta minä olen jotenkin lukossa. En pysty ottamaan vastaan mitään.

Olen krooninen epäonnistuja. Epäonnistun lähes poikkeuksetta kaikissa tilanteissa - sosiaalisissa tilanteissa, töissä, opinnoissa... Ihan kaikessa. Ehkä olen yksinkertainen. Se on passivoittanut minut täysin. Miksi yrittää mitään, kun lopputulos on jo etukäteen selvillä: epäonnistuminen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Voi olla myös älykäs.

Voi olla kaunis.

Voi olla parempi.

Silloin ei ole vertaisia jotka kestäisivät sitä.