Te joilla ei oikeasti ole yhtään ystävää, eikä kumppania!!

- ajoittain paremmin, ajoittain huonommin

- ks. yllä

- omassa päässä enimmäkseen, joskus netissä, esim. tällä palstalla

Onhan tämmöinen elämä, "elämä", ihan peestä. 😑

Tuntuuko koskaan että yksinäisyys tappaa tuskallisen hitaasti?

Sori ankea kysymys, raskas päivä tänään.

Mutta kiitos vastauksesta ja kaikkea hyvää sinulle!

Miten olette yrittäneet saada ystäviä? Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on ryhmiä, jossa ihan vain etsitään kavereita. Suosittelen oikeasti etsimään edes jonkun nettitutun, jonka kanssa jutella silloin tällöin. Tekee psyykelle ihmeen hyvää.

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

-huonosti

-huonosti

-jaa en tiedä

Ajattelin selvitä ottamalla itseltäni hengen kunhan viimeinen lemmikki päättää maallisen vaelluksensa.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette yrittäneet saada ystäviä? Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on ryhmiä, jossa ihan vain etsitään kavereita. Suosittelen oikeasti etsimään edes jonkun nettitutun, jonka kanssa jutella silloin tällöin. Tekee psyykelle ihmeen hyvää.

Siis eikö koko somen idea ole pitää yhteyttä ystäviin ja tuttuihin? Ainakin aikoinaan oli. Mitä kukaan yksinäinen tekisi somessa?

-huonosti

-huonosti

-täällähän niitä ajatuksia tulee jaettua, mutta ei kovin paljoa kun tietää että suurin osa vastauksista on lisää paskaa niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Ei minussa  mitään vikaa ole,mua ei vaan kiinnosta kenekään seura.

Viihdyn hyvin pelaten ja lukien,katsomalla netflixiä tai areenaa,valokuvaamalla ja editoimalla,instagramissa niin ja kirjoittamalla tänne haistapaskanjuttuja ja vänkäämällä niihin vastaan.

Asiakaspalvelutyö karsii kaikki halut ystävystyä.

Oli tuollainen tilanne joskus pitkäänkin. Tai kavereita kyllä oli mutta he olivat suurin osa ”feikkikavereita” eivätkä aidosti puolellani vaan kiusasivat ja tekivät epäkunnioittavia juttuja niin kuin feidauksia, arvostelua, materialistista hyväksikäyttöä jne. Kaikki johtui siitä että olin kiltti mutta liian alistuva. Leikkasin sitten lopulta heidätkin elämästäni ja olin yksin, siis oikeasti niin yksin että se muutti ja kasvatti minua enemmän kuin mikään koskaan. Kävin terapiassa kolme vuotta ja kehitin itseäni, käsittelin tunteitani ja niitä lukkoja jotka estivät tutustumasta uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Päätin kuitenkin etten katkeroidu tai ala kostamaan ikäviä kokemuksia kenellekään vaan aikani erakoiduttuani aloin käymään uusissa harrastuksissa ja olin kaikille mukava ja avoin mutta kuitenkin alkuun hyvin ”riippumaton”. Kai minusta huokui se, että en tarvitsemalla tarvitse siellä ketään vaan tekisin samoja asioita yksinkin. Kun tapaa ja tutustuu sataan uuteen ihmiseen itseä kiinnostavissa paikoissa niiden joukossa saattaa olla 10-20 potentiaalista kaveria. Niistä ehkä 1-2 jää todellisiksi koko elämän kestäviksi ystäviksi jos on itse valmis työtä sen eteen ja uskaltaa näyttää oman ihmisyytensä. Se on ehkä kaikista vaikeinta, ja samalla se ettei anna omien ennakkoluulojen estää tutustumasta upeisiin ihmisiin. Ikä, elämäntilanne, samat intohimot ja muut tuollaiset tekijät voivat toki yhdistää mutta ne eivät lopulta ole ystävyydessä se kantavin tekijä. Vaan se että uskaltaa rakastaa ja antaa, ja että uskaltaa myös itse ottaa sitä kaikkea tukea ja apua ja kritiikkiäkin vastaan eli päästää toiset lähelle. Mutta kaikkia ei ole tarkoituskaan päästää, sillä toisten tarkoitus on toimia vain opettajina. Todellinen ystävyys on toisaalta itse luotavissa mutta toisaalta sen onnistuminen on myös yhtä paljon siitä toisesta kiinni. Siksi on niin tärkeää viihtyä ensin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Hyvä kysymys mutta luuserit eivät myönnä itselleen että vika on heissä vaikka muut saavat ystäviä tuosta vain ja heillä ei ole yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Sitä samaa ihmettelen?

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Jaa-a. Sen kun tietäis. Tuhannen taalan kysymys.

Kukaan ei ole halunnut kertoa vastausta.

Voin erittäin huonosti ja haluaisin lopettaa tämän jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Hyvä kysymys mutta luuserit eivät myönnä itselleen että vika on heissä vaikka muut saavat ystäviä tuosta vain ja heillä ei ole yhtään.

No ei se kyllä noinkaan mene.

Paljon on ihmisiä, joissa on paljonkin vikaa.

Jopa täys kuspäitä ja heillä on ystäviä.

Jos vika on yksinäisessä, joka kumminkin haluaisi ystäviä, MIKSI kukaan hylätty kaveriehdokas ei kerro, mikä se vika on?? Ääliöt.

Vierailija kirjoitti:

Jos vika on yksinäisessä, joka kumminkin haluaisi ystäviä, MIKSI kukaan hylätty kaveriehdokas ei kerro, mikä se vika on?? Ääliöt.

Jos joku kertoo mikä sinussa on vikana niin valitat että ole kiusauksen uhri.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teissä on vikana kun teillä ei ole yhtään ystävää?

Olin kai liian ruma löytämään puolisoa. Kaikki ystävät löysivät miesseuraa, alkoivat seurustelemaan, alkoivat pitää lähinnä parisuhdeiltoja, ennenpitkää se porukan ainoa sinkku jäi ulkopuolelle.

Voin huonosti ja yritän pärjätä parhaani mukaan. Etsin sellaisia juttuja, joista saan iloa elämään, kirjoja, ruokia, kauniita asioita. Odotan että lapsi täyttää 18, ja voi muuttaa johonkin ryhmäkotiin, niin saan vapaa-aikaa ja ehkä matkustella. En oikein enää tiedä osaisinko olla ystävä, tai ottaa ystävyyttä vastaan. Olen kyllästynyt ottamaan vastaan myötätuntoa.

Jaksan ja voin hyvin. Lapsuudesta asti olen tottunut olemaan itsekseni, joten en osaa kaivatakaan ketään. Jos tekee mieli nähdä ihmisiä, käyn eräässä tukiryhmässä. Kirjoitan paljon päiväkirjaan ajatuksiani ja tuntemuksiani.

Lapsuutenkotini oli todella väkivaltainen. Elin jatkuvassa pelossa ja stressissä. Lisäksi jouduin usein olemaan ypöyksin. Minua piinasi aivan kauhea yksinäisyys. Eli lapsuuteni oli aivan kid*utusta. Lopulta tunsin kuinka yksinäisyyden ja ehkä pelon sekä stressinkin vuoksi kaikki ilo ja mielihyvä ja hyvät tunteet hiipuivat sisälläni. Ne hiipuivat kunnes tunsin ihan selvästi että ne kuolivat. Ymmärsin että kuolin sisältä. Se oli kamalaa.

Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin aikuisena elämä on helppoa. En varsinaisesti elä, joten helppoahan tämä on. Miten jaksan? Helposti, koska ei minun tarvitse "jaksaa" yhtikäs mitään, en tee melkein mitään. Luen kirjoja, käyn kävelyillä, surffailen netissä. Miten puran ajatukseni? Ei minulla ole ajatuksia, paitsi että välillä tosiaan kirjoittelen tänne vauvapalstalle. Kun muistelen tällä lailla lapsuuttani niin tuntuu todella surulliselta, itken, mutta muulloin pääni sisällä ei ole oikein mitään. Ei ajatuksia, ei tunteita, ei toiveita. Tyhjää, kuollutta, mutta helppoa. Kaikki kipu ja ahdistus on luojan kiitos hiipunut pois nyt kun olen saanut olla riittävän kauan yksin rauhassa ja turvassa.

Mihinkään tuottavaan tai sosiaaliseen aktiviteettiin en pysty, ahdistaisi ihan liikaa, sekoaisin. Mutta ei minulla eläkepapereita tietenkään ole, eihän eläkkeelle nykyään enää pääse jos ei ole kauheasti ollut työelämässä, joten elän toimeentulotuella, olen ns. täysin syrjäytynyt eli pysyttelen kaikkien palveluiden ulkopuolella. Jos toimeentulotukea joskus tulevaisuudessa jostain kumman syystä en enää saa niin ei haittaa, sitten vain jättäydyn kodittomaksi, menen jonnekin Turun metsiin tms odottelemaan kuolemaa.

Luin amerikkalaisista vangeista joita on pidetty pitkään eristysselleissä kärsimässä yksinäisyydestä. He usein kuvailevat vapautumisen jälkeen oloaan samalla lailla: että he sellissä tunsivat kuinka ilo hiipui heidän sisältään kokonaan pois ja he kuolivat sisältä eikä heillä enää ole elämää jäljellä. En ole koskaan löytänyt mitään "diagnoosia" tai nimeä tuolle ilmiölle. Mutta siis nuo vangit olivat teinejä/aikuisia kun he joutuvat karmeaan yksinäisyyteen, ja silti heille kävi noin. Vammat minun aivoissani ovat pahempia koska minulle kävi noin jo pikkulapsena, paljon ennen teini-ikää. Mitään hoitoja tuohon ei ole keksitty, eivät ne vangitkaan voi vapautumisensa jälkeen tehdä muuta kuin odotella kuolemaa, ovat vain kiitollisia siitä jos saavat olla turvassa. Muuta en minäkään elämältä tai muilta ihmisiltä toivo kuin että saan olla turvassa.

Turvallisuus on luksusta. Lapsena minulle ei sitä luksusta suotu.

t. Mies, melkein 40v