äitiysloma heitti minut täysin roolittomaksi

Näinhän se menee tietyn tyyppisten miesten kanssa. Vaihtakaa ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen roolit toisinpäin - mies kotiin lapsen kanssa. 

Nämä on perheen päätettävissä. Äitiysloma on kolme kuukautta. Sen jälkeen isä voi jäädä vanhempainvapaalle.

Vähän säälittää lapsen puolesta. Hänkö on vain joku yksinkertainen otus jota keinutetaan? Tiesitkö, että ensimmäisen elinvuoden aikana lapsesi kehittyy enemmän kuin koskaan myöhemmin? Minäkäsitys, kognitiiviset taidot, ihmiskäsitys, kävelemään oppiminen, puhumaan oppiminen... Oma asenteesi varmasti heijastuu siinä minkälaista kontaktia otat lapseen ja kuinka hyvin huomaat hänen aloitteensa. Jokaisena päivänä voit tehdä jotain pysyvää ja vaikuttavaa lapsesi ja teidän vuorovaikutussuhteen eteen. Siihen verrattuna joku ura on aivan pilipalihommia. Ei sulla tai miehelläs niin hienoa uraa ole eikä tule koskaan olemaan. Lapsi on uskomattomat arvokas. Kaikki tollanen urahömpötys on illuusiota. Olette menneet retkuun. Minä taas jätin arvostetun kansainvälisen uran taakseni kun sain lapsen. Jopa irtisanouduin kokonaan ja olin lapsen kanssa 3 vuotta kotona. Lapsi on nyt koululainen ja vasta nyt tajuan, että olisin voinut tehdä vieläkin enemmän. Ehkä sun kannattaisi ottaa vaikka etänä avoimessa yliopistossa lapsenkehitykseen liittyviä kursseja, niin ehtisit vielä huomata miten arvokkaassa ja vaikuttavassa roolissa olet juuri nyt.

Näimpä. Ja mun miehellä oli hankala ymmärtää että minä oisin kaivannut hänen seuraansa. Sen sijaan että hän olisi edes töistä tullut kotiin ip, juoksi hän omilla menoillaan ja tuli iltaisin vasta 22. Hoidin kyllä kodin ja lapsen mutta olin yksinäinen.

Lapsi on tärkeä ja haluan viettää aikaa hänen kanssa, mutta kontrasti syntyy siitä, kun mies kiitää töihin , niin ei ole yhteistä aikaa, mikä olisi tärkeä itselle ja lapselle. Ja sitä ei tule koskaan olemaan, koska koko ajan on oltava töissä- yhteiskunta on tehnyt mahdottomaksi perheiden yhteisen ajan, sitä on siis käytännössä se, kun mies on uupunut töistään eikä jaksa tehdä mitään viikonloppusin.

Haluaisin tietää, miten joku on onnistunut viettämään yhteistä parisuhdeaikaa tai aikaa vauvan kanssa , siis kummatkin yhdessä?

Perhevapaauudistus olisi tosi tärkeä, että miehetkin joutuisivat kantamaan vastuuta. Nykyinen malli jossa "perheet saavat päättää itse" tarkoittaa käytännössä sitä että miehet saavat päättää itse kantavatko vastuuta vai eivät. Ja eivät tietenkään kanna.

Vierailija kirjoitti:

Vähän säälittää lapsen puolesta. Hänkö on vain joku yksinkertainen otus jota keinutetaan? Tiesitkö, että ensimmäisen elinvuoden aikana lapsesi kehittyy enemmän kuin koskaan myöhemmin? Minäkäsitys, kognitiiviset taidot, ihmiskäsitys, kävelemään oppiminen, puhumaan oppiminen... Oma asenteesi varmasti heijastuu siinä minkälaista kontaktia otat lapseen ja kuinka hyvin huomaat hänen aloitteensa. Jokaisena päivänä voit tehdä jotain pysyvää ja vaikuttavaa lapsesi ja teidän vuorovaikutussuhteen eteen. Siihen verrattuna joku ura on aivan pilipalihommia. Ei sulla tai miehelläs niin hienoa uraa ole eikä tule koskaan olemaan. Lapsi on uskomattomat arvokas. Kaikki tollanen urahömpötys on illuusiota. Olette menneet retkuun. Minä taas jätin arvostetun kansainvälisen uran taakseni kun sain lapsen. Jopa irtisanouduin kokonaan ja olin lapsen kanssa 3 vuotta kotona. Lapsi on nyt koululainen ja vasta nyt tajuan, että olisin voinut tehdä vieläkin enemmän. Ehkä sun kannattaisi ottaa vaikka etänä avoimessa yliopistossa lapsenkehitykseen liittyviä kursseja, niin ehtisit vielä huomata miten arvokkaassa ja vaikuttavassa roolissa olet juuri nyt.

Siis jätit arvostetun kansainvälisen uran hoitaaksesi lasta kotona kolme vuotta?

Mitä uhrauksia lapsen isä teki?

Miten yhteinen aika onnistui ennen vauvaa?

Et vain ole löytänyt uutta rooliasi. Esikoisen kanssa ja pikkuvauvavaiheessa elämänmuutos on iso.

Toivottavasti miehesi arvostaa sinun nykyistä tehtävääsi, ettekä kumpikin pidä työtä ja uraa sinä ainoana oikeana elämänä.

Lohdutuksena sanon, ettei kannata panikoida, vaikka jossain vauvavaiheessa roolinne olisivat erilaiset. Se ei automaattisesti tarkoita että nyt loppuelämä menee niin. Meilläkin ihan jaetaan vaikka lasten sairastelupäivät nykyään puoliksi, vaikka minä olinkin se joka imetyksen takia hoidin yöt, kun lapset olivat vauvoja.

Toivottavasti sinulla on joitakin kavereita, joita nähdä nykyäänkin? Oli heillä vauvoja tai ei.

Pistää vihaksi tällaiset tarinat, joissa mies juoksee vastuusta kuin rasvattu mikki ja nainen on se joka hoitaa lapsen yksin ja tekee kaikki uhraukset.

Eihän tuollainen mies joka ei tee muuta kuin käy töissä ja vähän leikkii vauvan kanssa ole juurikaan parempi kuin joku eroperheen elari-isä joka vain maksaa elatusmaksut ja vie lapsen HopLopiin joka toinen viikonloppu.

Sun roolisi on nyt olla äiti. Mies voi pitää osansa vanhempainvapaista ja sinä mennä töihin. Vuoden verran kyllä kestää vaikka pää alaspäin aidanseipäässä. Mun vinkkini sulle on, että nauti jokaisesta aamusta, kun miehesi kiirehtii töihin ja sun ei tarvitse. Nimittäin ei se päiväkotirumbakaan mitään herkkua ole. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on tärkeä ja haluan viettää aikaa hänen kanssa, mutta kontrasti syntyy siitä, kun mies kiitää töihin , niin ei ole yhteistä aikaa, mikä olisi tärkeä itselle ja lapselle. Ja sitä ei tule koskaan olemaan, koska koko ajan on oltava töissä- yhteiskunta on tehnyt mahdottomaksi perheiden yhteisen ajan, sitä on siis käytännössä se, kun mies on uupunut töistään eikä jaksa tehdä mitään viikonloppusin.

Haluaisin tietää, miten joku on onnistunut viettämään yhteistä parisuhdeaikaa tai aikaa vauvan kanssa , siis kummatkin yhdessä?

Miten vietitte yhteistä aikaa ennen lapsia?

Meillä asia ratkaistu niin, että lapsi menee nukkumaan n. Klo 20, siinä jää arki-iltaisin meille vanhemmille useampi tunti kahdenkeskistä aikaa.

Ei ole normaalia olla aina niiiin väsynyt työviikon jälkeen, ettei viikonloppuna jaksa tehdä mitään!? Eikö mies jaksa edes pitää sua hyvänä? Ei mekään viikonlopouina tehdä mitään erikoista, ulkoillaan koko perhe yhdessä ja kun lapsi on päikkäreillä, rakastellaan miehen kanssa.

Siis miksi sinä et voi harrastaa? Kai mieskin voi OMAA lastaan hoitaa joskus?

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on tärkeä ja haluan viettää aikaa hänen kanssa, mutta kontrasti syntyy siitä, kun mies kiitää töihin , niin ei ole yhteistä aikaa, mikä olisi tärkeä itselle ja lapselle. Ja sitä ei tule koskaan olemaan, koska koko ajan on oltava töissä- yhteiskunta on tehnyt mahdottomaksi perheiden yhteisen ajan, sitä on siis käytännössä se, kun mies on uupunut töistään eikä jaksa tehdä mitään viikonloppusin.

Haluaisin tietää, miten joku on onnistunut viettämään yhteistä parisuhdeaikaa tai aikaa vauvan kanssa , siis kummatkin yhdessä?

Kuinka pieni lapsi on? Mitä ihmettä mies tekee? Jos vauva on alle puoli vuotta ja mies tekee stressaavaa työtä 50-60 h viikossa, niin on varmasti vaikeaa.

Meillä työssäkäyvä on tullut viiden-kuuden aikaan kotiin. Työviikko on ollut 40 h. Yhteinen aika ja perheaika on järjestynyt. Ihan pikkuvauva vaiheessa väsymys ja rytmittömyys ovat olleet iso juttu, mutta se on mennyt ohi.

Ei näihin ole mitään yhtä vastausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän säälittää lapsen puolesta. Hänkö on vain joku yksinkertainen otus jota keinutetaan? Tiesitkö, että ensimmäisen elinvuoden aikana lapsesi kehittyy enemmän kuin koskaan myöhemmin? Minäkäsitys, kognitiiviset taidot, ihmiskäsitys, kävelemään oppiminen, puhumaan oppiminen... Oma asenteesi varmasti heijastuu siinä minkälaista kontaktia otat lapseen ja kuinka hyvin huomaat hänen aloitteensa. Jokaisena päivänä voit tehdä jotain pysyvää ja vaikuttavaa lapsesi ja teidän vuorovaikutussuhteen eteen. Siihen verrattuna joku ura on aivan pilipalihommia. Ei sulla tai miehelläs niin hienoa uraa ole eikä tule koskaan olemaan. Lapsi on uskomattomat arvokas. Kaikki tollanen urahömpötys on illuusiota. Olette menneet retkuun. Minä taas jätin arvostetun kansainvälisen uran taakseni kun sain lapsen. Jopa irtisanouduin kokonaan ja olin lapsen kanssa 3 vuotta kotona. Lapsi on nyt koululainen ja vasta nyt tajuan, että olisin voinut tehdä vieläkin enemmän. Ehkä sun kannattaisi ottaa vaikka etänä avoimessa yliopistossa lapsenkehitykseen liittyviä kursseja, niin ehtisit vielä huomata miten arvokkaassa ja vaikuttavassa roolissa olet juuri nyt.

Siis jätit arvostetun kansainvälisen uran hoitaaksesi lasta kotona kolme vuotta?

Mitä uhrauksia lapsen isä teki?

Olen itseellinen äiti.

Nämä on just näitä mammoja, kun "ottavat ohjat käsiinsä" ja antaa sen miehen luistaa vastuusta ja sitten uhriudutaan ja itketään, kun ei ole omaa aikaa ja elämä on vain neljän seinän sisällä jne.

Kyllä meillä ainakin toimi homma ihan niin, että mies osallistui paljon eikä todellakaan juossut missään harrastuksissaan puoleen yöhön asti!? Toki omia harrastuksia oli kummallakin, mutta kohtuus kaikessa. Minäkin sain vapaa-aikaa harrastuksilleni, kun mies jäi vauvan kanssa siksi aikaa.

Ei sille voi mitään, biologiaa. Tämän takia jätän itse lapset tekemättä, koska menetän minuuteni ja mieheni sen mukana.

Eihän muissakaan eläinlajeissa miehet hoivaa, eikä niin kuulu olla edes ihmisilläkään (valitettavasti). Tutkimusten mukaan lapsista tulee tasapainoisimpia sinkkuäiti- ja lesboperheissä.

Vierailija kirjoitti:

Ei sille voi mitään, biologiaa. Tämän takia jätän itse lapset tekemättä, koska menetän minuuteni ja mieheni sen mukana.

Eihän muissakaan eläinlajeissa miehet hoivaa, eikä niin kuulu olla edes ihmisilläkään (valitettavasti). Tutkimusten mukaan lapsista tulee tasapainoisimpia sinkkuäiti- ja lesboperheissä.

En tiedä, mutta kyllä meillä ainakin mies hoivasi ja oli kyllä ihan täysillä mukana vauva-arjessa. Piti isyysvapaat jne. On jäänyt sairaan lapsen kanssa kotiin ja minä töissä. Tiedän myös lähipiiristäni paljon näitä hyviä ja rakastavia isejä, joita on lapsiperhe-elämä kiinnostanut ja pitänyt ihan selvänä sitä, että hoitovastuu kuuluu myös heille.

Se on kyllä jännä miten yhtäkkiä miehen harrastukset ja työt lisääntyy, kun lapsia tulee... Tai sitten se on vaan täällä av:lla tapana.

Vierailija kirjoitti:

Vähän säälittää lapsen puolesta. Hänkö on vain joku yksinkertainen otus jota keinutetaan? Tiesitkö, että ensimmäisen elinvuoden aikana lapsesi kehittyy enemmän kuin koskaan myöhemmin? Minäkäsitys, kognitiiviset taidot, ihmiskäsitys, kävelemään oppiminen, puhumaan oppiminen... Oma asenteesi varmasti heijastuu siinä minkälaista kontaktia otat lapseen ja kuinka hyvin huomaat hänen aloitteensa. Jokaisena päivänä voit tehdä jotain pysyvää ja vaikuttavaa lapsesi ja teidän vuorovaikutussuhteen eteen. Siihen verrattuna joku ura on aivan pilipalihommia. Ei sulla tai miehelläs niin hienoa uraa ole eikä tule koskaan olemaan. Lapsi on uskomattomat arvokas. Kaikki tollanen urahömpötys on illuusiota. Olette menneet retkuun. Minä taas jätin arvostetun kansainvälisen uran taakseni kun sain lapsen. Jopa irtisanouduin kokonaan ja olin lapsen kanssa 3 vuotta kotona. Lapsi on nyt koululainen ja vasta nyt tajuan, että olisin voinut tehdä vieläkin enemmän. Ehkä sun kannattaisi ottaa vaikka etänä avoimessa yliopistossa lapsenkehitykseen liittyviä kursseja, niin ehtisit vielä huomata miten arvokkaassa ja vaikuttavassa roolissa olet juuri nyt.

Oma urasi ei varmaan kummoinen ollutkaan, mutta kuinka voit vähätellä toisten työtä? Et voi tietää, millaisen uran joku tulee tekemään, ja kuinka se mahdollisesti vaikuttaa hyvällä tavalla moneen muuhunkin ihmiseen tai tähän maailmaan. Sinulle lapsen kanssa kotona oleminen on tärkeintä elämässä, toisilla on jotain muuta(kin), joka tuo elämään tarkoituksen.