Miksi lapset ei osaa itkeä hiljaa?

Lapsen itkun tarkoitus on saada huomiota ja lohdutusta. Näitä ei saa hiljaa itkemällä.

Miksi monet aikuiset puhuvat vihaisella äänellä, kun ovat suuttuneita? Tai kiroilevat, kun lyövät varpaan tuolinjalkaan? Samaan aikaan pienen lapsen, joka kokee suuria tunnekuohuja ja vasta harjoittelee niiden kanssa pärjäämistä, pitäisi peittää harminsa ja itkeä huomaamattomasti.

Huutoitkevän lapsen pään sisällä on usein tunne, joka on "liian suuri", jotta lapsi pystyisi sitä tyynesti käsittelemään. Lapsen kasvaessa ja yhdessä aikuisen kanssa harjoitellessa lapsi vähitelleen oppii elämään erilaisten tuntemusten kanssa ja rauhoittamaan itseään.

Minä toivon, ettei oma päiväkoti-ikäinen lapseni ikinä kuvittelisi, että pitää itkeä hiljaa. Kun siihen itkuun on aina jokin syy. Joskus päiväkodissa oli satuttanut itsensä ja nyyhkyttänyt hiljaa yksinään. Ei hyvä. Kotona kyllä tulee onneksi kertomaan ja hakee lohtua, jos tuollaista tapahtuu. Missään nimessä en toivo, että ajattelisi, että pitää esittää, ettei satu. Ja samalla tavalla muiden harmien kanssa. Pientä lasta harmittaa helposti monikin asia. Harmi on todellinen, vaikka asia olisi aikuisen mielestä pieni. Aikuinenkin suuttuu (ainakin mielessään), jos tuntee itseään kohdeltavan epäreilusti. Ja lapsen silmin moni vanhemman tekemä asia voi tuntua epäreilulta (niin kuin vaikka se, että vaaditaan tulemaan HETI syömään/hammaspesulle/sisälle, vaikka leikissä on juuri menossa tärkeä vaihe tai vaikka nalle/nukke tarvitsisi hoitoa juuri nyt).  Rajoista pidetään kiinni (mistä välillä seuraa huutoa), mutta autetaan rauhoittumaan, jos mieli menee ylikierroksille.

Joskus muuten näkee, miten huutoitkevän lapsen olo helpottuu silminnähden, kun hänelle sanotaan ääneen harmin syy (vaikka asia olisikin "itsestään selvä"). Oma lapsi heitteli joskus kirjaa -> otin kirjan pois (kertaalleen kiellettyäni). Tästä seurasi harmi ja huuto. Kun sanoin, että "kirja menee rikki heittelystä eikä tavaroita muutenkaan saa heitellä", lasta vain harmitti ja huudatti enemmän. Kun tajusin sanoa, että "sinua harmittaa, kun otin kirjan pois", lapsi huojentui, huutoitku laantui pienemmäksi itkuksi ja lapsen kanssa pystyi taas kommunikoimaan järkevästi (ja lapsi pystyi nyt vähän rauhoittuneempaa käsittelemää tilanteen: heittelin kirjaa, vaikka ei saisi - kirja otettiin pois - harmitti kauheasti ja piti huutaa - äiti ymmärsi, miltä minusta tuntuu ja silloin minäkin ymmärsin, että äiti ei ollutkaan tyhmä).

Joo, ärsyttäviä nuo äänekkäät itkupillit, rasittaa muita ihmisiä ympärillä kun joku kovaan ääneen vollottaa.

Ihmisten pitäisi oppia että muiden ihmisten seuraan saa tulla vain jos on jotain positiivista tarjottavaa muille, siis positiivisia tunteita, positiivisia tarinoita. Jos on huono olo niin ihmisen pitäisi mennä omaan eristykseen itkemään hiljaa niin ettei äänekkäällä itkulla ja valittamisella aiheuta muillekin huonoa oloa. Jos on itsellä paha olo niin ei se ole mikään oikeutus huonontaa muiden mielialaa. Täytyy ottaa muut ihmiset huomioon!

Ihmisillä ei ole mitään käytöstapoja nykyään, eivät arvosta muita ihmisiä yhtään.

En ymmärrä miksi sanotaan "jolla onni on sen kätkeköön". Mielestäni päinvastainen on paljon tärkeämpi: jolla kärsimys on sen kätkeköön. Kärsi hiljaa.