Oletko ollut välinpitämätön sellaisen ihmisen kuolemasta, jonka olisi pitänyt periaatteessa olla sinulle läheinen?

Kaikki isovanhempani. Olivat periaatteessa läheisiä ja hyviä ihmisiä, mutta ei tuntunut missään. Pelkään että sama kaava toistuu omien vanhempieni kohdalla ja minussa on joku hirveä valuvika.

Olen perheellinen ja ulkoisesti täysin normaali ihminen, jos joku nyt ajatteli että olen kumma narkkifriikki. Mutta tunne-elämästäni en mene takuuseen.

Isänisä oli periaatteessa läheinen, mutta ihmettelin hieman kun ei suurempia tunteenpurkauksia tullut. Mitä nyt yhtenä iltana ehkä tippa tai pari vierähti silmästä kun aloin joitan yhteisiä hetkiä muistelemaan.

Tätini, joka oli pilannut lapsuuteni. ( tavallaan tunsin hiukan  surua vain siitä,että hänen pikku poikansa jäi silloin äidittä, mutta hänen itsensä vuoksi....En!)

Vierailija kirjoitti:

Kaikki isovanhempani. Olivat periaatteessa läheisiä ja hyviä ihmisiä, mutta ei tuntunut missään. Pelkään että sama kaava toistuu omien vanhempieni kohdalla ja minussa on joku hirveä valuvika.

Olen perheellinen ja ulkoisesti täysin normaali ihminen, jos joku nyt ajatteli että olen kumma narkkifriikki. Mutta tunne-elämästäni en mene takuuseen.

Sama mulla. Voisiko olla ihan se, että järjellä ajatellen vanhojen kuuluukin kuolla?

Isovanhemmat minullakin. Olen mielestäni ihan tunteva ja empaattinen ihminen, mutta isovanhempani ovat kaikki kuolleet melko iäkkäinä, joten heidän kuolemiinsa olen osannut varautua. Sisarukseni olivat hyvin suruissaan, jopa poissa tolaltaan, mutta minua ei edes itkettänyt hautajaisissa.

Toisaalta eräs nuoruusajan paras ystävä kuoli traagisesti kaksikymppisenä, ja siitä olin hyvin ahdistunut jonkin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki isovanhempani. Olivat periaatteessa läheisiä ja hyviä ihmisiä, mutta ei tuntunut missään. Pelkään että sama kaava toistuu omien vanhempieni kohdalla ja minussa on joku hirveä valuvika.

Olen perheellinen ja ulkoisesti täysin normaali ihminen, jos joku nyt ajatteli että olen kumma narkkifriikki. Mutta tunne-elämästäni en mene takuuseen.

Sama mulla. Voisiko olla ihan se, että järjellä ajatellen vanhojen kuuluukin kuolla?

Sama täälläkin. Toki tuntuu siltä, että on jotakin poissa, mutta ei sen kummempaa.

Minulla oli sama juttu isovanhempieni kanssa. Vierailin loppuvuosina heidän luonaan usein, mutta loppujen lopuksi emme tainneet olla erityisen läheisiä. 

Naapurini kuoli ja olin yllättynyt, että ei ollut yhtään ikävä. Periaatteessa hän oli tosi mukava ja laskin ihan ystäväksi, kävin kylässäkin, mutta oli jotenkin helpottavaa ettei tarvinnut rapussa enää jutella kenenkään kanssa.

Ystävän äkillisestä kuolemasta olin surullinen, mutta itkua kesti jotain viikon päivät ja surullisuutta muutaman kuukauden.

Jos välit ovat olleet hyvät/ookoo on luopuminenkin luontevaa ja kaunista toisen kuollessa.

Traumaattisia ihmissuhteita kipuilee kauemmin. Jää kysymyksiä ja tuskaa jälkeen.

Mummo.ei mitään tunteita olin jopa vähän tyytyväinen.

Ala-asteen opettajani jok oli ollut mulle todella ikävä. Kuoli äkillisesti ja oli kauheaa teeskennellä surevaa.

Kyllä minua on jokaisen tuttavankin kuolema koskettanut, jos ei itse henkilön poismenon takia, niin sen surun murtamaan läheisen takia. Pahinta hautajaisissa yleensä on nähdä sureva puoliso ja lapset.

Ai kun helpottaa lukea tätä. Olen ollut kauhuissani, kun niin monien lähisukulaisten kuolema on jättänyt oudon välinpitämättömäksi. En olekaan ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minua on jokaisen tuttavankin kuolema koskettanut, jos ei itse henkilön poismenon takia, niin sen surun murtamaan läheisen takia. Pahinta hautajaisissa yleensä on nähdä sureva puoliso ja lapset.

Mikä saa sinut vastaamaan tähän ketjuun, jossa kyseltiin niiden perään, jotka eivät näin ole tunteneet?

Isovanhempienin poismeno ei tuntunut minustakaan pahalta. Kaikki on ollut odotettavissa.

Pikkusisareni (5 v)traaginen kuolema taas tuntui todella pahalta pitkään.

Isänisä kuoli kun olin 10-vuotias. Tapasin hänet vain muutaman kerran, mutta ehdin kyllä huomaamaan etten merkinnyt hänelle mitään, ainakaan positiivista. Hän ei arvostanut tyttöjä eikä naisia. Ei vierasta ihmistä osaa kaivata tai kuolemaansa surra.

Äidinisä kuoli vähän myöhemmin ja oli läheisempi, mutta en surrut hänenkään kuolemaa, sillä ymmärsin kivun ja tuskan loppuneen keuhkosyöpäiseltä ja hyvä niin. Hänen sairastumisensa kuulosti ikävältä, mutta monta sataa kilometriä välillämme piti välit muutenkin etäisenä.

Sukulaisuus ei automaattisesti merkitse läheistä suhdetta ja surua kuoleman jälkeen. Ystävän tai työkaverin menettäminen voi monelle olla surullisempaa kuin sukulaisen menettäminen.

Isän kuolema ei tuntunut missään. Olimme vieraantuneet toisistamme, mutta oletin silti tuntevani jotain, mutta ei...

Mulla oli noin päälle vuosi sitten erään sukulaisen kuolema. En sanoisi välinpitämätön, mutten tuntenut surua enkä jaksanut miettiä asiaa.

Musta tosin tuntuu että en vaan jaksa surra ihmisiä enää jos mahdollista kun olen aika nuori ja menettänyt jo monta ihmistä ennen sitä, (vanhemmat, pari isovanhempaa) ei jaksa itkeä enää.

Isäni ryhtyi alkoholistiksi, kun olin kymmenen ja meno sen juomisen kanssa oli alusta asti sen verran hasardia, että aloin aika heti pelätä, että isä kuolee touhuunsa. Ja se pelko tuli jäädäkseen: lukioikäisenä soittelin isälle joka päivä varmistaakseni, että tämä oli hengissä ja itkin usein öisin ahdistuksesta, kun kuumottelin, että vastaako isä aamulla puhelimeen. Aina se vastasi - humalassa, tai darrassa.

Opiskellessani toisessa kaupungissa ramppasin kotona lähes joka viikonloppu, oli pakko käydä moikkaamassa isää huolimatta siitä, että hän oli useimmiten humalassa, hyvin äreä ja koitti pummia rahaa, sillä ei sitä tiennyt, mikä kyläilykerta olisi viimeinen.

Nyt, kun isä viime juhannuksena viimein joi itsensä hautaan, jotenkin odotin, että hetki, jota olin odottanut kauhulla kuusitoista vuotta, veisi minut pois tolaltani, mutta jalat alta vievää surua ja särkynyttä sydäntä ei koskaan tullutkaan. Pieni itku pääsi ja vähän apea olin pari päivää, mutta viikkoa myöhemmin oltiin jo tyttöjenreissulla mökillä ja elämä hymyili. 

Edelleen odottelen, että se järkytys vielä tulee sieltä jostain kulman takaa mattimyöhäisenä, sillä kieltämättä odotin paljon isompaa reaktiota itseltäni, olinhan kauhulla odottanut isäni kuolemaa vuosikausia ja jo vanhan kissani kuolemalle itkin päiväkausia muutamaa vuotta aiemmin. 

Vanhempieni kuoltua tajusin kuinka koko lapsuudenperhettäni on vaivannut puhumattomuus ja outo lamaannus silloin kun jotain ikävää tapahtuu. Vakavakin sairaus salattu ikäänkuin parempi olisi ettei kukaan saa tietää. En edes muista isoisäni kuolinpäivää, vaikka olikin läheinen. Myös mieheni perheessä samaa vikaa, kun äitini kuoli, miehelleni ei tullut mieleen ilmoittaa edes omille sisaruksilleen, ja niinpä osa sai tietää asian ikävästi vieraiden ihmisten kautta. Se tuntui kyllä pahalta, että näinkö vähän anoppi hänelle merkitsi.

Kun vanhempani kuolivat, pystyin ajamaan autollakin lähes samantien vaikka jälkeenpäin sain tietää, ettei se ole hyvä idea. Isäni kuoltua sain lääkäriltä vain päivän sairaslomaa, en itkenyt vastaanotolla, olinko välinpitämätön,tunteeton vai jossain sokkitilassa. Toivon että jälkimmäistä, sillä siltä se nyt tuntuu.

Rakas ja minulle niin läheinen mummini kuoli viikko lapseni syntymän jälkeen ja jotenkin koko kuolema meni minulta ohi. Ennen kuolemaansa mummi oli saanut useita halvauksia eikä ollut enää vuoteen ollut oma itsensä, joka tietysti auttoi surutyön tekemisessä. Äitini kuolema järkytti kovin, joten mikään tunteeton en ole. Mutta mummini kuolemasta on jo 5 vuotta, eikä vieläkään ole järkyttävää ikävää iskenyt. Todella outoa. Koko suku itki hautajaisissa ja tunnelma oli todella ahdistava ja itse vain ihmettelin, miksen sure.