Oletko ollut välinpitämätön sellaisen ihmisen kuolemasta, jonka olisi pitänyt periaatteessa olla sinulle läheinen?

Mullekin isovanhemmat olivat hyvin läheisiä, mutta heidän kuolema lähinnä helpotus. Vanhuus ja raihnaisuus ei ole kivaa.

Muistelen heitä usein ja kehitän suhdetta heihin miettien, minkälaisia olivat nuorempina, ennen minua. Mutta itse kuolema oli luonnollista ja jopa helppoa.

Myös omien vanhempien ja appivanhempien kanssa alettu aika luontevasti puhumaan eri vaihtoehdoista heidän nyt väistämättä vanhetessa. Väistämättä edessä on monet luopumiset. Korona tuonut asian pinnalle. Normaali 70+ ikäinen tietää elämän rajallisuuden ja on sinut asian kanssa. Siksi asia ei niin paina.

Ihan eri asia olisi lapsen, nuoren tai keski-ikäisen läheisen kanssa.

En tiiä voiko sanoa läheinen mutta minun elämään ei vaikuta jos kavereilta kuolee sukulaisia jne. Vaikka niin sitkeästi yritetään osallistuttava hautajaisiin jne vaikken vainajaa tunne eikä kutsuta tueksi vaan ihan vainajan muistoa kunnioittamaan (jota en siis tunne)

Oon varmaan kylmä ihminen

Olen olen ollut todella iloinen, jopa riemuissani, joten tähän ei kai sitten sovi vastata.

Äitini, oli alkoholisoitunut ja jättänyt pitämättä minuun mitään yhteyttä ollessani 12-vuotias.

En tuntenut häntä.

Mun isä kuoli kolme kuukautta sitten. Oltiin tekemisissä miltei päivittäin ja olen aina ollut "isin tyttö".

Itkin vähän kuolinpäivänä ja sitä seuraavana aamuna mutta en kertaakaan sen jälkeen, en edes hautajaisissa.

Olen menettänyt monta läheistä ihmistä viime vuosien aikana ja tiedän että seuraava lähtijä on äitini.

Sitten jäänkin yksin.

Mulla ei ole koskaan ollut suurta elämänhalua. Olen tuntenut kuolemankaipuuta niin kauan kuin muistan.