Lue keskustelun säännöt.
Satu, 27, paloi loppuun ja muutti pääkaupunkiseudulta maalle – nyt hän tienaa 1000 € vähemmän, mutta on tyytyväisempi kuin koskaan
16.02.2020 |
Työstressi ja pääkaupunkiseudun kiire ahdistivat Satu Tuovista niin, että hänen oli pakko vaihtaa maisemaa. Nyt Satu asuu Ilomantsissa ja vaihtoi pienempipalkkaiselle alalle, mutta elämä hymyilee jälleen.
– Pääkaupunkiseudun ihmispaljous on ahdistavaa. Kaikilla on jatkuvasti kiire jonnekin. Tuntuu, etteivät ihmiset välitä muista, vaan tönivät ohi kiiruhtaessaan ja tuijottivat puhelimiaan.
Tällaisen lausahduksen kuulee usein jonkun muualla kuin Helsingissä asuvan suomalaisen suusta. Pääkaupunkiseudun elämä ei kuitenkaan sovi kaikille siellä syntyneillekään.
Satu Tuovinen, 27, on omien sanojensa mukaan lähiön kasvatti. Hän asui elämänsä ensimmäiset 21 vuotta Vantaalla ja sen jälkeen Espoossa, josta lopulta muutti työn perässä Kirkkonummelle aivan juna-aseman lähelle.
Kauppaoppilaitoksessa opiskellut Satu aloitti kirjanpitäjän työt 19-vuotiaana. Haaveammatista ei ollut kyse, vaan Satu hakeutui alalle opettajansa suosituksesta, sillä töitä kuulemma riitti.
Vuosien myötä työ muuttui vaivihkaa stressaavaksi. Sadulla oli paljon asiakkaita ja deadlinet puskivat lakkaamatta päälle.
– Minun oli oltava koko ajan skarppina ja tuntui, että kaikki asiat olivat koko ajan kesken. Tilinpäätösaikana työpäivät saattoivat helposti venyä 10–12 tunnin pituisiksi, Satu kertoo.
Kotona Satu ei osannut levätä, vaan hermoili, oliko hoitanut päivän tehtävät oikein. Iltaisin hän ei jaksanut harrastaa mitään, ja öisin päässä pyörivät työasiat herättivät kesken unien.
Joensuu hurmasi
Ikävä olo kulminoitui alkuvuoteen 2018, jolloin Satu kävi läpi rankkaa avioeroa. Takana oli kahden vuoden avioliitto, yhteensä kuuden vuoden parisuhde. Stressi seurasi Satua kotoa töihin ja töistä kotiin. Lopulta henkiset oireet muuttuivat fyysisiksi.
– En voinut oikein syödä mitään ilman, että vatsani turposi ja minua alkoi oksettaa. Olin väsynyt ja huonovointinen. Kävin lääkärillä, joka totesi, että työuupumuksen oireita ne olivat.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan työelämässä on jotain vikaa, kun nuortenkin ihmisten loppuunpalaminen on niin yleistä.
Kirjanpitäjän työ on rankkaa. Nyt on neljä kuukautta pitkä tilinpäätösaika, aloitan kohta työt. Tässä kuussa ollut tähän mennessä kolme vapaapäivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satuhan on jo alkanut löytää epäkohtia myös uudelta paikkakunnalta. Muut tietävät hänen asiansa paremmin kuin itse, ystäviä on vaikea saada ja palvelut ovat kaukana. Mutta onneksi on uusi rakas ja osapäivötyö Tokmannilla.
Asun maaseudulla, käyn töissä pienen kaupungin keskustassa ja olen työuupunut. Olen vähän sitä mieltä, että ei se maaseutu yksistään ole se autuaaksi tekevä asia, vaan niistä uupumusta ja stressiä aiheuttavista asioista irti pääseminen. Tuossa kyseisessä tapauksessa työ ja avioero. Samaan lopputulokseen olisi voinut päästä vaihtamalla asuinkuntaa ja työpaikkaa siellä kotiseuduilla.
Mutta siis ehdottomasti hieno juttuhan tämä tapaus silti on! Maaseutukuntiin uudet asukkaat, ja vielä työtätekevät, ovat aina pieni lottovoitto. Ehkäpä vielä perheenkin perustavat... Et ei muuta kuin onnea Satu ja Tero!
Muutin pikkukylään 15v. sitten, olin 32v. Stadista Kalliosta suoraan 8000 asukkaan tuntemattomaan joukkoon. Siitä alkoi parempi elämä. Ei helppo mutta parempi.
Vierailija kirjoitti:
Satuhan on jo alkanut löytää epäkohtia myös uudelta paikkakunnalta. Muut tietävät hänen asiansa paremmin kuin itse, ystäviä on vaikea saada ja palvelut ovat kaukana. Mutta onneksi on uusi rakas ja osapäivötyö Tokmannilla.
Nuo on arkisia itsestäänselvyyksiä, ei epäkohtia. Normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kokemusta asiasta. Paloin loppuun pääkaupunkiseudulla ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Se tuntui ja olikin siinä vaiheessa hyvä ratkaisu. Tuntui hyvälle olla vaan rauhallisessa ympäristössä, katsella kaunista järvimaisemaa ja välimatkat oli 5 minuuttia, pääkaupunkiseudulla työskennellessäni minun piti suhata autolla ympäriinsä minuuttiaikataululla pitkiä välimatkoja. Pari vuotta meni ja aloin kaivata takaisin kotiin helsinkiin. Minua myös kiusattiin pahasti paikkakunnalla ja minusta leviteltiin keksittyjä juoruja. Harrastusmahdollisuudet olivat heikot, esim. olin itse pidemmällä harrastuksissa kuin paikalliset opettajat ja turhauduin tunneilla. Harrastusporukka itsessään oli oikein mukava, paras kokemus koko tuolta ajalta. Minua myös häiritsi erittäin pahasti se että missään ei voinut liikkua anonyymisti vaan kaikki tunsivat kenenkä tyttöjä ollaan. Jos pukeuduin erilaiseen takkiin kuin muut, siitä puhuttiin ja minulle itsellekin huomauteltiin siitä.
3 vuoden kuluttua palasin takaisin Helsinkiin ja olin todella onnellinen että pääsin takaisin. Asun rauhallisella seudulla ja luonto ja meri on ihan vieressä. Helsinki vaan on niin ihana ja kaunis kaupunki. Ei minusta täällä ihmiset ole yhtään sen pahempia kuin pikkukaupungissakaan, eikä kiireisempiä. Itseasiassa pikkukaupungissa kaikilla on hirveä kiire kun ajavat autolla, ei haittaa vaikka joku ihminen jäisi allekin kunhan MINÄ pääsen autollani mahdollisimman nopeasti Heseen!
Joo ei kiitos, en enää ikinä astu tuohon pikkukaupunkiin jos ei ole pakko, jäi niin ankea olo. Täällä Helsingissä on kaikki ihanat harrastukset ja konsertit ja museot ja merelliset maisemat sekä ihana, vehreä luonto.
Vierailija kirjoitti:
Asun maaseudulla, käyn töissä pienen kaupungin keskustassa ja olen työuupunut. Olen vähän sitä mieltä, että ei se maaseutu yksistään ole se autuaaksi tekevä asia, vaan niistä uupumusta ja stressiä aiheuttavista asioista irti pääseminen. Tuossa kyseisessä tapauksessa työ ja avioero. Samaan lopputulokseen olisi voinut päästä vaihtamalla asuinkuntaa ja työpaikkaa siellä kotiseuduilla.
Mutta siis ehdottomasti hieno juttuhan tämä tapaus silti on! Maaseutukuntiin uudet asukkaat, ja vielä työtätekevät, ovat aina pieni lottovoitto. Ehkäpä vielä perheenkin perustavat... Et ei muuta kuin onnea Satu ja Tero!
Juuri näin.
Eräs vanha merimies tapaa sanoa, että vaikka Indokiinaan menet, itsesi löydät!
Maailma muuttuu myös maaseudulla, moni kaipaa johonkin seölaiseen paikkaan, mitä ei enää ole.
Monem maaseutupitäjän talous ja elinkeinoelämä on viimeisen 20v aikana näivettynyt kuin ebolapotilas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työelämä on muuttunut sellaiseksi, että ihmiset eivät osaa enää irrottautua siitä työpäivän jälkeen. Tästä seuraa lopulta burnout. Ei ole paikkakunnasta kiinni, missä burnout tapahtuu vaan työpaikasta ja yksilöstä. Olen kokenut burnoutin vuosia sitten itsekin ja nyt on kaksi työkaveriani burnoutin partaalla. Minä en enää stressaa työstäni. Annan työnantajalle 100% arkisin klo 8-16, mutta en ajatustakaan muuna aikana.
Vaati opettelua jättää työasiat työpaikalle ja yksityisasiat kotiin. Aikoinaan mua vaivasi "sunnuntaiahdistus" eli jo sunnuntaiaamuna alkoi ahdistaa tuleva työviikko. Nykyisin mun työviikkoni alkaa maanantaina klo 8. Ei minuuttiakaan aikaisemmin. Ja työviikkoni päättyy perjantaina klo 16, ei minuuttiakaan myöhemmin. En tuo kotiasioitanikaan töihin eli töissä puhun työkavereideni kanssa vain työasioista. On hirveän helppo luiskahtaa tilanteeseen, jossa työasiat ja yksityisasiat sekoittuvat. Töitä ajatellaan vapaa-ajalla ja kotiasoita töissä. Kun oppii tekemään selvän eron näiden välille ja pitämään asiat siellä minne ne kuuluvatkin, työstä aiheutuva stressi vähenee merkittävästi.
Ei kai asuinpaikka nyt oikeasti stressiin vaikuta?
-helsinkiläinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen asunut elämässäni kahteen eri kertaan vuosia Helsingissä ja välillä muissa suurehkoissa kaupungeissa. Kyllähän Helsinki on kaunis ja paikoin sympaattinen, mutta kaiken kaikkiaan elämänmeno on erilaista, leppoisampaa muualla.
Työelämä on stressaavaa vähän joka puolella.
Uupumus ja totaalizippaaminen kun tulee, sitä helposti liittää sen siihen asuinpaikkaan, jolloin sitä vaan haluaa muualle, koska haluaa pois siitä kaikesta mikä muistuttaa koko ajan ikävistä asioista. Siksi muualla voi paremmin, ja se kokemus on tosi vaikka tosiasiassahan joka paikassa on tietenkin omat miinuksensa.
Itse kaipaan koko ajan Helsingistä pois, nyt olen asunut täällä taas jo 6 vuotta ja alkaa ihan juuri riittämään tämä kaikki. Minun onnelani on pohjoisessa.
Sama ilmiö alkaa olemaan muissakin kasvukeskuksissa kuin vain Helsingissä. Pakkautuminen betonilaatikoihin ilman viher- ja virkistysalueita, ahtaasti ja kalliisti asuminen ja kiukkuiset stressaantuneet ihmiset. Ei tuo ole hyvästä kellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Marx ei ollut sittenkään täysin väärässä.
Mikä siinä on että ne käytöstavat unohdetaan suuremmissa kaupungeissa? Tönitään ja kävellään päin? Anteeksi ei osata pyytää, ihan kuin tuollainen moukkamaisuus olisi normaalia käytöstä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on että ne käytöstavat unohdetaan suuremmissa kaupungeissa? Tönitään ja kävellään päin? Anteeksi ei osata pyytää, ihan kuin tuollainen moukkamaisuus olisi normaalia käytöstä?
Paljolti kyse varmaan siitä, että ihmiset ovat sressaantuneita.
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on että ne käytöstavat unohdetaan suuremmissa kaupungeissa? Tönitään ja kävellään päin? Anteeksi ei osata pyytää, ihan kuin tuollainen moukkamaisuus olisi normaalia käytöstä?
Väkipaljoudessa ei hahmota vastaantulijoita samalla tavalla. Plus että suuremmissa kaupungeissa on kiireistä ja hektistä ja jos siinä joku palloilee keskellä käytävää ,eikä ymmärrä että liikenteessä on sata muutakin, kyllä se tönityksi joutuu.
Eli teki stressaavaa, paskamaista työtä ja stressi helpotti taianomaisesti heti kun irtisanoutui ja löysi parisuhteen? Ja tässä nostetaan eniten syyksi se että muutti pöndelle? Just.
Noh, jokaiselle omansa. Itse viihdyn pk-seudulla juuri sen takia että ihmiset eivät jää lörpöttelemään tai ole kiinnostuneita juoruilemaan naapurin asioista.
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on että ne käytöstavat unohdetaan suuremmissa kaupungeissa? Tönitään ja kävellään päin? Anteeksi ei osata pyytää, ihan kuin tuollainen moukkamaisuus olisi normaalia käytöstä?
En kyllä allekirjoita tuota. Kukaan ei kävele päin. Ainakaan minua. Ruuhkabussissa joutuu seisomaan toisessa kiinni, mutta en lue sitä tönimiseksi. Ehkä en vain kiinnitä huomiota. Pakko kysyä, missä ihmiset kävelevät päin? Kadulla?
Muuton opiskelemaan pikkupaikkakunnalle. Kouluun kuului asuntola, jossa vietin aikaani ja viikonloppuisin matkustin kotipaikkakunnalleni. Noin vuoden jälkeen menin siellä ensimmäisen kerran illalla paikalliseen ja ainoaan ravintolaan. Siellä olevat ihmiset tiesivät minusta kaiken mitä voi tietää. Nimen, kotipaikan jopa siskoni ja hänen perhekuviot. yms. Se oli aika karmiva kokemus. Tämä oli ennen nettiaikaa. Tuli mieleen, että eipä paljon elämän sisältöä taida olla, jos juorutaan toisten asiat niin perusteellisesti.
Itselleni pikkupaikkakunta ja palveluiden puuttuminen oli hankalaa.
Muutettiin Tampereelta maalle ja ei olla kaduttu. Ei Tamperekaan hirveän huono ollut, mutta kyllä mua sielläkin ahdisti ne ihmismassat, kauppojen jonot, kaikki ne hienot kauppakeskukset, keskustan meteli...Siellä on ihan kiva joskus käydä, samoin Helsingissä, mutta asumaan enää ikinä mene isoon enkä edes isohkoon kaupunkiin. Pienen kaupungin keskustan ulkopuolella on minulle paras paikka asua. Autolla hurauttaa nopsaan kauppaan, työpaikalle on kävelymatka. Luonto on vaan niin tärkeää ihmiselle, tai ainakin minä koen niin, on ihanaa kun ikkunasta näkyy metsää ja rauhallinen kylätie. Vielä kun olisi kyläkauppa, niin kaikki olisi täydellistä. Mitään en kaupungista kaipaa.
Minusta on tosi kiva kun lenkillä ja hiihtoladulla tulee kyläläisiä vastaan, niin melkein kaikkien kanssa vähän jutellaan, täällä ei kukaan ole täysin yksin, jos ei itse niin valitse. Naapuriin voi ihan oikeasti mennä kylään, varsinkin vanhukset ovat siitä tosi iloisia. Ystäviä saa helposti, jos haluaa, kotoa ei tietenkään kukaan tule hakemaan. Itse olen saanut ystäviä lähinnä taideharrastukseni piiristä. En ole kokenut koskaan, että täällä tiedettäisiin kaikkien asiat ja juoruttaisiin. Mistä kukaan minun asioitani tietää, ellen itse kerro? Minä en ainakaan tiedä mitään naapureiden asioista, paitsi ne mitä itse ovat kertoneet, kukaan ei ole minulle juorunnut yhtään mitään. Kaiken kaikkiaan täällä on tosi kivaa porukkaa. Ja meidän kylänraitti on vaan niin kaunis. Talvella lumiset puut, kesällä se vihreys ja talojen pihoilta tielle kurkkivat puut ja pensaat ja kukkien tuoksu. Täällä voi vielä ihailla tähtitaivasta, täysikuuta, revontulia, ei ole niin paljon valosaastetta.
Teillä on hyvät välit, jos tuo onnistuu; meillä on ok, mutten kyllä voisi asua sisarukseni kanssa.