Mistä voi johtua 11v. pojan väkivaltaiset pakkoajatukset?

Saako poika itse jotain ulkopuolista apua?



Onko pojan elämässä ollut 0-3v säteellä jokin kriisi, joka olisi voinut tuommoisen laukaista?



Onko koulussa kaikki ok? Oletko jutellut koulukuraattorin kanssa asiasta?

Ei ole saanut mitään ulkopuolista apua, mutta kai sitä on pyydettävä, jos ei tilanne helpota. Mitään kriisiä ei ole ollut, mutta itse kärsin masennuksesta pojan ensivuosina :( En vain itse tiennyt sitä....

Voi tarvita lääkitystäkin.



Voimia!

Lapsi kärsii varmasti todella paljon ja tarvitsee apua nopeasti!

Pojan mukaan nämä ajatukset alkoivat sen Keravan puukotuksen myötä... On aiemminkin ollut mutta nyt on ollut ainakin puolen vuoden tauko. Kyseessä herkkä poika, joka ei tekis varmasti pahaa kärpäsellekään. Ihan normaali poika, jolla lukihäiriö, mutta ei sitä päällepäin näe. Koulu sujuu oikein hyvin.

Mä olen kanssa kärsinyt noista pakkoajatuksista koko elämäni jossain määrin, ja ainoa mikä niihin oikeastaan auttaa, on se, että vie niiltä merkityksen. Eli ei vaan kauhistu niistä enää, vaan yrittää vain ohittaa ne ajatuksina.



Yksi ihan käytännön kikka voisi olla se, että selität pojalle tän klassisen esimerkin: mitä tapahtuu, jos ihmiselle sanoo; Älä ajattele punaista elefanttia?



No ihminen tietysti ajattelee sitä. Eli nuo asiat tulee pojan ajatuksiin nimenomaan siksi, kun yrittää niin kovin olla ajattelematta niitä ja kokee niistä syyllisyyttä.



Mä olen itse tuon esimerkin innoittamana tehnyt niin, että pakkoajatusten kohdalla olen alkanut vaan ajatella sitä punaista elefanttia : ) siis kun tulee jotain ajatuksia lapsen tappamisesta, niin palautan vaan sen punaisen elefantin mieleen ja jään pohtimaan sitä.



Tuossa siis kaksi neuvoa: jotenkin pojan pitäisi saada poistettu aniiltä ajatuksilta niiden arvo, eli nousta niiden yläpuolelle; ihan sama mitä päässä surraa, kun itse tietää mitä OIKEASTI tahtoen ajattelee.



Ja sitten se, että ottaa vaikka yhden tietyn asian, mihin alkaa aina keskittyä, kun pakkoajatuksia tulee. JOku tosi simppeli, mitä on helppo kuvitella. AIka staattinen myös, ei mitään "rauhallinen paikkani"- tyyppistä, koska siihen täytyy keskittyä liikaa ja pakkoajatukset voi sotkea pahasti.





Toivottavasti poikasi pääsee ajatustensa yläpuolelle : )

Jos rehellinen olen niin mulla on moisia ajatukisa ollut päivittäin 30 vuoden ajan. Ei ole kuitenkaan koskaan ollut mitään aikomusta toteuttaa. En moisesta ole kenellekkään kertonutkaan ja jos mua oltaisiin viety jollekkin kalloonkurkistelijalle olisin vissiin kolmannella keskuskustelulla survaissut kynällä tuollaista pervoa tirkistelijää silmään.

Mitäs jos 8:lla joku päivä kaikki ratkeaakin? Jos mies jättää ja lapset viedään pois? Voisi olla hyvinkin mahdollista, että tuollanen kävisi puukon kanssa heilumaan.

En ikinä uskoisi, että oikeasti toteuttaisi pakkoajatuksiaan. Hän on poika joka vaatii itseltään todella paljon ja pettyy pahasti epäonnistuessaan. Kokee monesti syyllisyyttä asioista, joita ei ole tehnyt. Joskus sanoo, että "mun pää väittää, että poltan tupakkaa, vaikka en polta". Ihan kuin kehittäisi itselleen aiheita, joista tuntea syyllisyyttä. Pojalla 2 nuorempaa sisarusta ja olenkin miettinyt, että alkoiko oireet vasta sisarusten synnyttyä? Voisiko olla siis eräänlaista mustasukkaisuutta? Muuten ei vaikuta kyllä mustasukkaiselta, mutta näistä ajatuksista puhuessaan saa varmasti äidin huomion... Onneksi puhuu minulle ja isälleen myös eikä kätke tällaista sisälleen :)

rehellisesti. Pyydä apua.



Lapsi on todella ahdistunut ja tarvitsee jotain rauhoittavaa lääkitystä kohtauksiinsa. Lääkitys ei yksistään auta vaan keskusteluapua on pojan saatava.



Tiedän tuon asian sillä omalla lapsella on ollut ajoittain pakkoneurooseja ja ahdistuneisuutta.



Jo se että tietää saavansa apua helpottaa. Meillä kävi puoli vuotta viikottain psykologin juttusilla ja lisäksi oli kaksi psykiatrin tapaamista jossa olin itse mukana.



Apu on moniammatillista. Lapseni sai lääkkeen ja ottaa sitä tarvittaessa ja se on nykyisellään todella harvoin.



Pahin kausi oli tuossa 10 ikävuoden paikkeilla muutama vuosi sitten ja nyt on tilanne helpottunut.



Tärkeää on että kerrot rakastavasi ja jos lapsi on kiltti niin kuin omani kerro hänelle että tiedät ettei hän halua vahingoittaa ketään ja vielä sekin että kaikille voi tulla joskus ikäviä ajatuksia. Kiitä siitä että on niin rohkea että on uskaltanut niistä kertoa sillä kaikki ei kerro kenellekään eivätkä saa helpotusta eikä apua. Pyydä kertomaan aina jos on ahdistavaa ja ole lapsesi tukena.



Selvää on että tarvitsette lapselle ammattiapua.

*

Noin iso lapsi ei enää "satuile" vaan pitää kyllä suhtautua tosi vakavasti noihin juttuihin! Jos lapsi sanoo että "mun pää väittää että poltan tupakkaa" niin lapsi tarkoittaa melko varmasti että kuulee ääniä, eli on psykoottinen.



Nyt äkkiä etsimään pojalle ammattiapua. En tarkoita että lapsi on hullu mutta tarvitsee tosiaan psykiatrista apua.

Asiaa mietittyäni tuli mieleen yksi kuuluisuus jolla samoja ajatuksia...

Quintin Tarantino





Sen jälkeen mietin että noitahan on paljonkin. VArsin moi sarjakuvien piirtäjä on saanut inspiraationsa väkivallasta.



Ei Tarantinokaaan ole missään nimessä ainut ohjaaja joka pystyy näkemään estetiikan väkivallassa. Se aikooko mitään toteuttaa onkin eri asia.



Vahvimmat seksuaaliset fantasiatkin ovat usein sellaisia, joita ei edes halua toteuttaa. Ehkä ne juuri siksi kiihottavatkin voimakkaimmin

mutta he eivät tajunneet asian vakavuutta. Näin outoja kuvia, joita en saanut pois päästäni. Pelkäsin ja kammosin joskus jopa nukahtamista tai yksin olemista. Oireet kestivät vuosia ja aiheuttivat todella pahaa ahdistusta. Olen myös aikuisena ollut aina herkästi ahdistuvaa ja masentuvaa tyyppiä.

Samoin on pelkotiloja. Hän on tunnollinen, arka, paljon itseltään vaativa lapsi. Itselläni on masennus. Odotamme kasvatusneuvolaan lastenpsykiatrille aikaa. Yksityistä psykiatria en saanut, ja kasvatusneuvolan psykiatri on huhujen mukaan hyvä lääkäri, joten valitsin poikkeuksellisesti julkisen puolen palvelun.

millaisia pakkotoimintoja pojallasi on?



ap jatkaa vielä. Juttelin nyt aamulla taas pojan kanssa ja tämä oli ihan normaali, nauravainen itsensä :) Sanoi, että ajatuksia tulee tosi harvoin ja piti itse syypäänä tuota Keravan tapauksen uutisointia. Itse ei kuulemma kiusaannu kovinkaan usein ajatuksista ja kuulemma yrittää kääntää ajatukset johonkin mukavaan esim. jalkapalloharrastukseensa. Tarkkailen nyt tilannetta vielä jonkin aikaa ja kohtahan alkaa koulut, joten jutella voi vaikka kuraattorille. Minusta on kuitenkin ihanaa, että poika avautuu näistä meille eikä kätke sisäänsä. Sanoi vielä, että nuo "hullut ajatukset" kohdistuvat vain meihin läheisiin eli vanhempiin ja sisaruksiin.... Yleensä ne iskevät vasta illan hiljaisina hetkinä tai hetkinä jolloin ei ole tekemistä. Mutta tosiaan välissä saattaa olla puolikin vuotta. Psykologi jolle näistä pojan ajatuksista puhuin piti pakkoajatuksia ja -toimintoja joillakin murrosikään liittyvinä.

ja en saanut niihin apua lapsena. Aikuisena sairastuin erään kriisin yhteydessä vakavaan masennukseen ja lähdin hakeen apua ja sain, onneksi. Olen erittäin herkkä ihminen. Sain lääkkeet ja toivuin pikkuhiljaa. Kävin juttelemassa asioista ja aloin ymmärtämään itseäni. Tsemppiä teille, apua saa kun hakee ja hulluudesta tässä nyt ei ole kyse vaan pikemmin päinvastoin.

Tietysti hyv, että hallitsette noita jajatuksia, mutta silti menkää nyut apua hakemaan. Sinäkin punaisen elefantin kaveri. Entäs jos joku aamu et enää hallitsekaan päätäsi?

Esimerkiksi tässähän on harhoista kyse, pakkoajatuksista jne. Aivan ehdottomasti apua! Voi tarvita hoitojaksoja, lääkitystä ym. Älä jätä poikaa ilman apua.

En ikinä uskoisi, että oikeasti toteuttaisi pakkoajatuksiaan. Hän on poika joka vaatii itseltään todella paljon ja pettyy pahasti epäonnistuessaan. Kokee monesti syyllisyyttä asioista, joita ei ole tehnyt. Joskus sanoo, että "mun pää väittää, että poltan tupakkaa, vaikka en polta". Ihan kuin kehittäisi itselleen aiheita, joista tuntea syyllisyyttä. Pojalla 2 nuorempaa sisarusta ja olenkin miettinyt, että alkoiko oireet vasta sisarusten synnyttyä? Voisiko olla siis eräänlaista mustasukkaisuutta? Muuten ei vaikuta kyllä mustasukkaiselta, mutta näistä ajatuksista puhuessaan saa varmasti äidin huomion... Onneksi puhuu minulle ja isälleen myös eikä kätke tällaista sisälleen :)

muistan kun kerroit tuon lauseen "mun pää sanoo että olen polttanut tupakkaa vaikka en ole". Ihmettelen mikä tarve sinulla on kirjoittaa asiasta tänne, ja kun saat ohjeet ottaa yhteyttä ammattilaiseen, kiellät kuitenkin tilanteen vakavuuden? Jotenkin välistä kuultaa häpeä tai pelko sitä kohtaan että oma lapsi saisi psykiatrista hoitoa??



Poikasi saattaa kaunistella totuutta ettet olisi huolestunut? Pakkoajatukset ovat todella ahdistavia ja poika voi reagoida pienempiinkin ärsykkeisiin jolloin ajatukset saavat vallan. Toki voit odotella koulun alkua, mutta siinä vaiheessa kyllä viimeistään ottaisin yhteyttä kuraattoriin. Kyllä apua on saatavilla jos tarve vaatii: harva maallikko kykenee arvioimaan läheisen psyykkistä tilaa realistisesti. Epäilen että sulla vähän sama ongelma.