Lue keskustelun säännöt.
Onko miten yleistä, että vaimo palvelee miestään vielä eläkkeelläkin laittamalla hänelle aamiaisen nenän eteen, siis kaikki leikkeleet ym leivän päälle miehen puolesta
06.02.2020 |
Ja antaa valmiin leivän suoraan nenän eteen?
Mä olin ihan äimän käkenä kun anoppi selitti mulle tätä, että laittaa meetvurstit ja juustot ym riisipiirakan päälle ja antaa miehelle.
Mun korvaan kuulosti ihan pikkuisen erikoiselle. Meillä kyllä mies tekee itse onneksi aamiaisensa, ja mun lapsuuskodissakaan en muista äidin laittaneen noin valmiiksi pöperöä toisen nenän eteen. Kyllä ne leikkeleet, margariinit ym on laitettu suoraan pöytään ja jokainen on ottanut siitä mitä on itse halunnut.
Kommentit (155)
Joillakin kyse voi olla läheisriippuvuudesta. Eivät pysty kokemaan itseään tärkeäksi muuten kuin auttamalla muita.
Pahimmissa tapauksissa auttavat väkisellä vaikka avun kohde kieltäisi auttamisen.
Tyypillisiä väkisellä auttajia ovat anopit, jotka tuppautuvat liikaa lastensa perheisiin. Saattavat siivota kaappeja ja neuvovat kodinhoidossa, lastenhoidossa, taloudenpidossa, ja ihan kaikessa missä ajattelevat lapsensa perheen tarvitsevan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä teen noin mutta en miellä sitä palvelemiseksi. Kukaan ei sitä vaadi minulta. Mies tekee tiettyjä juttuja mulle joita tietää mun arvostavan. Mä olen nähnyt pariskuntia jotka ihan periaatteesta eivät halua tehdä yhtään mitään toistensa eteen ja sellaista pariskuntaa on todella raskasta katsella. Yleensä ei kauan tarvitsekaan kun alkavat erikseen tapaamaan ystäviään.
Vierailija kirjoitti:
Olen nähnyt samaa anopin ja appiukon kanssa. Anopille tulee niin hyvä mieli, kun mies kiittää. Oikein ylpeilee sillä, että on niin tarpeellinen. Kerran, kun he olivat käyneet saunassa, kuului yläkerrasta appiukon ääni:" mitä mä laitan päälle, kun et ole muistanut laittaa puhtaita sängyn päälle valmiiksi odottamaan".
Mun ilme oli varmaan järkyttynyt, kun anoppi oli kiemurrellut vaivautuneesti.
Anoppi ei tajua, että tekee karhunpalvelusta; entä jos anopille sattuu jotain, niin appiukko ei osaa tehdä itse mitään.
Kuka sitten kuorii perunat valmiiksi lautaselle?
Jos appiukkosi ei yksin jäätyään osaa tehdä mitään itse, on se anopille paras palkinto. Täydellinen todiste siitä, että anoppi oli tarpeellinen ja tärkeä.
Läheisriippuvainen ajattelee vain itseään, ei sitä avun kohdetta.
Lienee kulttuuri- ja sukupolvieroja. 43 vuotiaana miehenä kommentoisin ekan aamun jälkeen, että osaan kyllä ottaa itsekin mitä mieleni tekee.
Vierailija kirjoitti:
Mä teen noin mutta en miellä sitä palvelemiseksi. Kukaan ei sitä vaadi minulta. Mies tekee tiettyjä juttuja mulle joita tietää mun arvostavan. Mä olen nähnyt pariskuntia jotka ihan periaatteesta eivät halua tehdä yhtään mitään toistensa eteen ja sellaista pariskuntaa on todella raskasta katsella. Yleensä ei kauan tarvitsekaan kun alkavat erikseen tapaamaan ystäviään.
"Kaiken" ja "ei yhtään mitään" -tekemisen välillä on aika paljon vaihtoehtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nähnyt samaa anopin ja appiukon kanssa. Anopille tulee niin hyvä mieli, kun mies kiittää. Oikein ylpeilee sillä, että on niin tarpeellinen. Kerran, kun he olivat käyneet saunassa, kuului yläkerrasta appiukon ääni:" mitä mä laitan päälle, kun et ole muistanut laittaa puhtaita sängyn päälle valmiiksi odottamaan".
Mun ilme oli varmaan järkyttynyt, kun anoppi oli kiemurrellut vaivautuneesti.
Anoppi ei tajua, että tekee karhunpalvelusta; entä jos anopille sattuu jotain, niin appiukko ei osaa tehdä itse mitään.
Kuka sitten kuorii perunat valmiiksi lautaselle?Jos appiukkosi ei yksin jäätyään osaa tehdä mitään itse, on se anopille paras palkinto. Täydellinen todiste siitä, että anoppi oli tarpeellinen ja tärkeä.
Läheisriippuvainen ajattelee vain itseään, ei sitä avun kohdetta.
Ei kuollut saa mitään palkintoa.
Vierailija kirjoitti:
Minun 50-luvulla syntyneet vanhemmat. Isä on tosi vanhanaikainen ja äiti lähtenyt siihen passaustouhuun liki 40 vuotta sitten.
Meillä kanssa äiti teki kaikki (paisti tietenkin ne raskaat työt, jotka aina ovat miehelle kuuluneet, mutta niitähän ei lasketa)tavalliset kotityöt, mutta hän oli kotirouvana koko ikänsä ja isä kävi raskaassa työssä ja teki vielä illalla rakennustöitä toisille saadakseen lisäansioita. Olisi ollut aika feminististä, jos äiti ei olisi edes ruokaa pöytään laittanut. Ja ihan onnellinen avioliitto se enimmäkseen oli. En vieläkään tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa itse eläneenä näe siinä mitään pahaa tai orjuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reilu 80-vuotias sukulaispariskunta toimii näin. Tapasin heidät ensimmäisen kerran itse ollessani jo aikuinen, ja myönnän hieman hämmentyneeni, kun näin että vaimo pilkkoi miehellensä perunat lautaselle. Myönnän myös, että spontaani ensiajatukseni oli "onkohan mies jotenkin vajaaälyinen/fyysisesti sairas". Mutta tämä tosiaan olikin vain heidän tapansa. Vaikka se näyttääkin omaan silmääni todella vieraalle, yritän ymmärtää, että hekin ovat oman sukupolvensa tuotoksia.
Vierailija kirjoitti:
Joillakin kyse voi olla läheisriippuvuudesta. Eivät pysty kokemaan itseään tärkeäksi muuten kuin auttamalla muita.
Pahimmissa tapauksissa auttavat väkisellä vaikka avun kohde kieltäisi auttamisen.
Tyypillisiä väkisellä auttajia ovat anopit, jotka tuppautuvat liikaa lastensa perheisiin. Saattavat siivota kaappeja ja neuvovat kodinhoidossa, lastenhoidossa, taloudenpidossa, ja ihan kaikessa missä ajattelevat lapsensa perheen tarvitsevan apua.
Mä kutsuisin sitä vallantunteeksi. Kun toinen ei "osaa" tehdä mitään, on toisella kaikki valta. Vaikka kyse olisi vaan vaikka voileipien voitelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on näin. Tosi usein äiti laittaa isälle keittiössä jonkun lohileivän tai lämpimän leivän ja vie isälle olohuoneeseen, kun isä istuu katsomassa TV:tä. Joka ilta äiti tekee marjasmoothien ja sama homma. Ei ole mitään ihmeellistä tuossa, jos tykkää toisesta.
Toisaalta isä tekee kaikki ”miestenhommat” pyytämättä. Meillä ei ole ikinä kotona repsottanut mikään ja kaikki on toiminut. Isä on korjannut ja kunnostanut aina kaiken. Tuonut leivän pöytään voin kera.
Mielestäni isä on kyllä lohileipänsä ja smoothiensa ansainnut olohuoneeseen tuotuna.
Jos äiti on ollut pois, on isä sitten vastaavasti keittänyt puuron meille lapsille ja tehnyt leivät valmiiksi iltapalalle.
Pitkään avioliitossa olleilla on vakiintuneet käytännöt toimia, menee ihan automaattisesti. Meillä äidin valtakuntaa on ollut keittiö ja isä on tehnyt miesten hommat. Voisi hyvin olla toisinkin päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillakin kyse voi olla läheisriippuvuudesta. Eivät pysty kokemaan itseään tärkeäksi muuten kuin auttamalla muita.
Pahimmissa tapauksissa auttavat väkisellä vaikka avun kohde kieltäisi auttamisen.
Tyypillisiä väkisellä auttajia ovat anopit, jotka tuppautuvat liikaa lastensa perheisiin. Saattavat siivota kaappeja ja neuvovat kodinhoidossa, lastenhoidossa, taloudenpidossa, ja ihan kaikessa missä ajattelevat lapsensa perheen tarvitsevan apua.Mä kutsuisin sitä vallantunteeksi. Kun toinen ei "osaa" tehdä mitään, on toisella kaikki valta. Vaikka kyse olisi vaan vaikka voileipien voitelusta.
Voi myös olla se, että nainen kokee keittiön ”työpaikakseen”, jos on laittanut aina ruokaa. Se on naisen reviiriä. Ethän sinäkään tykkää, jos työpaikalla joku tulee työpöytäsi ääreen tonkimaan laatikoitasi ja papereitasi.
Toisaalta nainen voi olla myös täysin riippuvainen miehestä monissa kotihommissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän vanhempia pareja, joilla noin. Mies katsoo tv:stä jotain urheilua samalla. Noloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun 50-luvulla syntyneet vanhemmat. Isä on tosi vanhanaikainen ja äiti lähtenyt siihen passaustouhuun liki 40 vuotta sitten.
Meillä kanssa äiti teki kaikki (paisti tietenkin ne raskaat työt, jotka aina ovat miehelle kuuluneet, mutta niitähän ei lasketa)tavalliset kotityöt, mutta hän oli kotirouvana koko ikänsä ja isä kävi raskaassa työssä ja teki vielä illalla rakennustöitä toisille saadakseen lisäansioita. Olisi ollut aika feminististä, jos äiti ei olisi edes ruokaa pöytään laittanut. Ja ihan onnellinen avioliitto se enimmäkseen oli. En vieläkään tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa itse eläneenä näe siinä mitään pahaa tai orjuutta.
Mitä nämä raskaat miehelle kuuluvat päivittäiset kotityöt ovat?
Sulakkeen vaihtaminen?
Lampun kiinnittäminen kattoon?
Vesimittarin lukeminen?
Auton vieminen huoltoon tai renkaanvaihtoon?
Minulle ei jostain syystä tule hirveästi mieleen niitä raskaita miesten töitä.
Omassa taloudessani niitä ei ollut silloinkaan kun oli 4 vuotta sinkkuna. En tiedä räjähtikö se talo heti kun muutin pois. Varmaan jotain kamalaa tapahtui jos olin 4 vuotta laiminlyönyt tehtäviä joita pitäisi tehdä päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin mies laittaa minulle valmiiksi joka aamu ihanan aamiaisen. Klassinen lämmin continental breakfast on valmiina kun kömmin sängystä. Ihanaa.
Teen vastaavasti muita kotitöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki miestään rakastavat vaimot tekevät noin. Ottakaa mallia.
Ihan totta. Kyllä miehet antavat takaisin.
Antavat takaisin mitä?
Tuo on karhunpalvelus miestä kohtaan.
Tuttavapariskunta käyttäytyi noin. Mies ei ollut ikinä rikkaa ristiin pistänyt tehdäkseen ruokaa. Sitten tuli ongelmia! Vaimo kuoli.
Mies soitti meille omaisille itkien puhelimessa; miten hän nyt saa ruokaa? Miten sitä tehdään? Mitä kaupasta ylipäätään pitää ostaa? Kaikki piti neuvoa kädestä pitäen. Hän ei osannut tehdä yksinkertaista makkarakeittoakaan ilman täydellistä ohjetta.
Siksi onkin arvokasta, että myös pojille opetetaan ruuanlaittoa ja heitä innostetaan siihen.
Nämä vanhat jääräthän eivät ole edes kouluaikana saaneet mitään oppia, koska ruuanlaitto on katsottu akkojen hommiksi.
Yksi syy miksi vanhat miehet jotenkin ällöttävät mua, ovat kuin isoja vauvoja joille pitää kaikki tehdä valmiiksi eteen. Puoliso on sitten emäntä, muija tai meidän mamma, pahimmassa tapauksessa kutsuvat vaimoaan MEIDÄN ÄITIKSI.
Ihmettelin samaa kun oltiin mokilla mun mutsin ja taman miesystavan kanssa.
Mutsi haari joka paiva tuntitolkulla keittiossa, usein oli normaali aamiaisten, lounaiden ja illallisten jalkeen viela jotain leivottavaakin kun miehelle oli tulossa vieraita ja piti olla itse leivottua, kaupasta ostetut eivat kelvanneet kun oli kuulemma laiskan talouden merkki. Kerran tuli jopa hanen poikansa liikevieraiden (!) kanssa, halusivat "saaristolaiselamyksen" eli lounas piti kattaa puutarhaan ja poika jopa lateli mita pitaa olla tarjolla.
Ruuanlaiton paalle aiti hoiti myos siivoamisen, mies ei auttanut edes poydan kattamisessa vaan kaveli hermostuneena edestakaisin kun odotti paasya valmiiseen poytaan. Ruuan jalkeen nousi poydasta ja jatti poydan siivoamisen ja tiskaamisen tietysti aitini harteille.
Aidin kuuskymppisilla vaati mansikkakakkua, silla mansikkakakku on hanen lempikakkuaan. Aiti suostui ja teki, vaikka oli itse allerginen mansikoille. Ei siis voinut syoda omaa synttarikakkuaan.
Aikani tuota vieresta katselin ja lopulta sitten sanoin etta et sina tuon miehen naisystava ole, vaan hanen piikansa.
Onneksi mutsi siita "herasi" ja itseasiassa jattikin miehen myohemmin. Kyllastyi kai olemaan taloudenhoitajana.
Isä teki aikoinaan omeletin, kun tulin iltavuorosta kotiin. Asuin siis lapsuudenkodissa - isä myös usein käveli junalle vastaan, kun tulin kotiin.
Se oli rakkautta. Hän tykkäsi viettää aikaa kanssani.
Minä puolestani kokkasin ja leivoin koko perheelle. Usein tein sämpylät paistovalmiiksi jääkaappiin yöksi. Aamulla uuni kuumaksi!
Ex-miehen kanssa toimin niin, että laitoin astiat ja murot pöytään illalla, minä halusin nukkua aamulla pitkään.
Tämä toimi, ja mies tykkäsi, että huomioin.
Hän yleensä kokkasi päivällisen, tai tehtiin yhdessä.
Ruoka on rakkautta, kuten Marilyn French sanoo yhdessä kirjassaan. Minulle on!
Mun appivanhemmilla oli tismalleen tämä sama tilanne. Anoppi ei voinut ikinä lähteäkään mihinkään, koska appi ei olisi pärjännyt sillä aikaa yksin (päiväksi, yön yli saatikka pidemmäksi aikaa). Täysin kädetön ja täysin anopin oma aikaansaannos. Tai ehkä olisi pärjännyt. Kai nyt aikuinen ihminen voi olla vaikka samoilla vaatteilla useamman päivän, jos ei älyä vaihtaa, ja nälän tullen lopulta jotain tajuaa suuhunsa panna, mutta anoppi oli sitä mieltä että ei pärjää. Anoppihan sai sitten vakavan sairauskohtauksen ja oli pitkään sairaalassa ja sen jälkeen joutui itsekin opettelemaan monia taitoja uudestaan. Ja appi joutui ensimmäistä kertaa yli 50 vuoteen ottamaan itse vaatteensa kaapista, keittämään perunat ja kahvit, tekemään voileivät, imuroimaan, käyttämään tiskikonetta jne. Alkuunsa käytiin opastamassa pyykkikoneen käyttöä ja montaa muuta asiaa, mutta oppi nekin. Oppi mm lämmittämään ruokaa mikrossa (käytiin välillä tekemässä valmiiksi, mutta enimmäkseen kävi syömässä läheisellä palvelutalolla, onneksi...) Nykyään ovat yli 80- vuotiaita ja appi osallistuu huushollaukseen siinä missä anoppikin ja huolehtii esim. omasta pukeutumisestaan. On mieleltäänkin virkistynyt ihan valtavasti, kun ei enää vain päivät pitkät odota valmista.