Mies, onko sinulla koskaan ollut vaimona tai seurustelukumppanina ns. "hullu akka"?

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että ne naiset, joita täällä on muisteltu hulluina aikoina, kohtaavat elämässään jonkun tasapainoisen ja viisaan kumppanin, jolla on älyä ymmärtää, mitä kaikkea raivon takana on. Monet tunteitaan huonosti säätelevät ihmiset on lapsena alistettu liian kilteiksi, ja kaikki sisälle patoutunut tuska lopulta valuu yli laitojen.

Kenenkään ei tarvitse parisuhteessa ryhtyä kumppaninsa terapeutiksi mutta käyttäytymisen taustojen ymmärtämisestä on apua molemmille. Raivo on hyvin usein ilmentymä jostain kuulluksi tulemattomuuden kokemuksesta jo pienestä asti, ja tällaista kokemusta kertyy tytöille ja naisille kulttuurissamme valtavasti. Kotona, koulussa, arjessa, juhlassa, töissä, vapaa-ajalla. Naiselta odotetaan yhä tietynlaista käyttäytymistä.

”Ja sä mietit: ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalssin Lauran/ essussaan kiltisti tottelemaan/ mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran/ vielä joskus teen niin kuin huvittaa/ ja niitä kaduttaa” (Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura)

Tässä vielä asiantuntijoiden kirjoitus tämän viikon Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006394392.html

Se kuulostaa aika erikoiselta, että naisten väkivaltaa selitetään naisten kiltteydellä. Ja väkivaltaisilla miehillä on aivan samanlaisia kokemuksia siitä, ettei ole tullut kuulluksi. Väkivaltaisilla naisilla ja miehillä on kaikilla traumatausta ja osalla on persoonallisuushäiriö. "Teen niin kuin huvittaa ja niitä kaduttaa" on tässä naisten väkivaltaa käsittelevässä ketjussa vähän arveluttava lainaus vai oliko tarkoitus vihjata, että väkivalta on hyvä keino vapautua kiltteydestä? Jos mies laulaisi saman, niin miltä se kuulostaisi? 

On valitettavasti vieläkin. Huutaa niin että naapurit hiljenee ja koira juoksee karkuun. Hulluhan se on.

Vierailija kirjoitti:

N52 kirjoitti:

Veikkaampa, että suurin osa miesten tarinoista näistä hulluista akoista on mielikuvituksen tuotetta. Ne miehet, jotka jaksavat jauhaa väkivaltaisista eksistään, ovat näkemäni mukaan olleet lähestulkoon aina egoistisia tai Alkoon meneviä. Suhteessa sitten nainen on puolustautunut miestä vastaan, ja johan on soppa koossa.

Toisten parisuhteista on vaikea tietää mitä siellä tapahtuu, mutta on sekin kyllä aika naiivia, jos kuvittelet naisten väkivallan olevan aina itsepuolustusta. Häiriintyneitä on naisissakin, vaikka varmaan vähemmän kuin miehissä. Mutta sen mitä heitä olen nähnyt, ovat sitäkin pelottavampia. Kuten se nainen, joka kävi tuttavapiiriimme kuuluvan miehen kimppuun aina juodessaan. Verbaalisestikin voi hakata toista, varmaan sattuu enemmän kuin lyönti, jos nolataan muiden läsnäollessa.

Muuten hyvä teksti, mutta poistaisin tuon mutun: Häiriintyneitä on naisissakin, vaikka varmaan vähemmän kuin miehissä. Tilastot eivät tue väittämää. Miesten sekopäisyys saattaa olla näkyvämpää, mutta häiriintyneisyys on oman mutuni perusteella naisilla yleisempää mitä toki tukevat tilastotkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että ne naiset, joita täällä on muisteltu hulluina aikoina, kohtaavat elämässään jonkun tasapainoisen ja viisaan kumppanin, jolla on älyä ymmärtää, mitä kaikkea raivon takana on. Monet tunteitaan huonosti säätelevät ihmiset on lapsena alistettu liian kilteiksi, ja kaikki sisälle patoutunut tuska lopulta valuu yli laitojen.

Kenenkään ei tarvitse parisuhteessa ryhtyä kumppaninsa terapeutiksi mutta käyttäytymisen taustojen ymmärtämisestä on apua molemmille. Raivo on hyvin usein ilmentymä jostain kuulluksi tulemattomuuden kokemuksesta jo pienestä asti, ja tällaista kokemusta kertyy tytöille ja naisille kulttuurissamme valtavasti. Kotona, koulussa, arjessa, juhlassa, töissä, vapaa-ajalla. Naiselta odotetaan yhä tietynlaista käyttäytymistä.

”Ja sä mietit: ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalssin Lauran/ essussaan kiltisti tottelemaan/ mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran/ vielä joskus teen niin kuin huvittaa/ ja niitä kaduttaa” (Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura)

Tässä vielä asiantuntijoiden kirjoitus tämän viikon Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006394392.html

Se kuulostaa aika erikoiselta, että naisten väkivaltaa selitetään naisten kiltteydellä. Ja väkivaltaisilla miehillä on aivan samanlaisia kokemuksia siitä, ettei ole tullut kuulluksi. Väkivaltaisilla naisilla ja miehillä on kaikilla traumatausta ja osalla on persoonallisuushäiriö. "Teen niin kuin huvittaa ja niitä kaduttaa" on tässä naisten väkivaltaa käsittelevässä ketjussa vähän arveluttava lainaus vai oliko tarkoitus vihjata, että väkivalta on hyvä keino vapautua kiltteydestä? Jos mies laulaisi saman, niin miltä se kuulostaisi? 

Lainasin tota lyriikkaa siksi, että se kuvailee mielestäni sitä tunnelmaa kun on joutunut tukahduttamaan liikaa. Biisi on mielestäni äärettömän surullinen. En tarkoittanut puolustella esim väkivaltaa, avata vain sitä taustaa mitä voi olla, ja miten epäkorrektia on kutsua ihmisiä hulluiksi akoiksi. Uskon, että miesten väkivaltaisuuteen liittyy myös traumataustaa mutta erilaisia syitä, maskuliinisuuden kapeaa mallia ”OLE MIES ÄLÄKÄ HIIRI”-muottiin pakolla änkeämistä jo kovin pienestä pitäen. En tarkoittanut puolustella, vaan avata tätä ajatusta siitä, mitä kaikkea taustalla on. ”Hullu akka” on joskus ollut tyttö jonka kaikki tunteet on kenties kielletty ja tukahdutettu. Kohdellaan tyttöjä ja naisia ihmisinä, sallitaan ja hyväksytään heiltä muutakin kuin kiltteys niin kenenkään ei tarvi näyttää maailmalle vääristyneen keinoin oikeuttansa kokea myös (tervettä) aggressiota.

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että ne naiset, joita täällä on muisteltu hulluina aikoina, kohtaavat elämässään jonkun tasapainoisen ja viisaan kumppanin, jolla on älyä ymmärtää, mitä kaikkea raivon takana on. Monet tunteitaan huonosti säätelevät ihmiset on lapsena alistettu liian kilteiksi, ja kaikki sisälle patoutunut tuska lopulta valuu yli laitojen.

Kenenkään ei tarvitse parisuhteessa ryhtyä kumppaninsa terapeutiksi mutta käyttäytymisen taustojen ymmärtämisestä on apua molemmille. Raivo on hyvin usein ilmentymä jostain kuulluksi tulemattomuuden kokemuksesta jo pienestä asti, ja tällaista kokemusta kertyy tytöille ja naisille kulttuurissamme valtavasti. Kotona, koulussa, arjessa, juhlassa, töissä, vapaa-ajalla. Naiselta odotetaan yhä tietynlaista käyttäytymistä.

”Ja sä mietit: ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalssin Lauran/ essussaan kiltisti tottelemaan/ mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran/ vielä joskus teen niin kuin huvittaa/ ja niitä kaduttaa” (Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura)

Tässä vielä asiantuntijoiden kirjoitus tämän viikon Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006394392.html

Ajan uusfeministinen ja miestä syyllistävä henki näkyy selkeästi juuri tässä, näillä foorumeilla löytyy aina sympatiaa ja ymmärrystä naisen käytökselle, vaikka se olisi täysin järjetöntä, epäoikeudenmukaista, itsekästä ja satuttavaa. Mies ja miehen näkökulma pyritään täälläkin polkemaan merkityksettömänä kuulumattomiin samalla kun vihjaillaan, että syy naisen perseilyyn on - kuten kaikkeen muuhunkin ei-toivottuun ja ikävään - missäs muussa kuin miehessä.

Ingalssin Laurahan oli vähän poikatyttö ja näsäviisas ja rasavilli ja totuuden kannattaja, joten jos pitäisi ottaa esimerkiksi joku mukautuva ja kiltti, olisin ottanut sen isosiskon, oliko se Mary. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että ne naiset, joita täällä on muisteltu hulluina aikoina, kohtaavat elämässään jonkun tasapainoisen ja viisaan kumppanin, jolla on älyä ymmärtää, mitä kaikkea raivon takana on. Monet tunteitaan huonosti säätelevät ihmiset on lapsena alistettu liian kilteiksi, ja kaikki sisälle patoutunut tuska lopulta valuu yli laitojen.

Kenenkään ei tarvitse parisuhteessa ryhtyä kumppaninsa terapeutiksi mutta käyttäytymisen taustojen ymmärtämisestä on apua molemmille. Raivo on hyvin usein ilmentymä jostain kuulluksi tulemattomuuden kokemuksesta jo pienestä asti, ja tällaista kokemusta kertyy tytöille ja naisille kulttuurissamme valtavasti. Kotona, koulussa, arjessa, juhlassa, töissä, vapaa-ajalla. Naiselta odotetaan yhä tietynlaista käyttäytymistä.

”Ja sä mietit: ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalssin Lauran/ essussaan kiltisti tottelemaan/ mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran/ vielä joskus teen niin kuin huvittaa/ ja niitä kaduttaa” (Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura)

Tässä vielä asiantuntijoiden kirjoitus tämän viikon Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006394392.html

Se kuulostaa aika erikoiselta, että naisten väkivaltaa selitetään naisten kiltteydellä. Ja väkivaltaisilla miehillä on aivan samanlaisia kokemuksia siitä, ettei ole tullut kuulluksi. Väkivaltaisilla naisilla ja miehillä on kaikilla traumatausta ja osalla on persoonallisuushäiriö. "Teen niin kuin huvittaa ja niitä kaduttaa" on tässä naisten väkivaltaa käsittelevässä ketjussa vähän arveluttava lainaus vai oliko tarkoitus vihjata, että väkivalta on hyvä keino vapautua kiltteydestä? Jos mies laulaisi saman, niin miltä se kuulostaisi? 

Olen traumatisoitunut ja huono ihmissuhde nostaa minussa vahvoja ikäviä tunteita. Ne voivat suuntautua joko kohti itseäni tai huutona tms. holtittomana käytöksenä kohti toista. En oikeuta sitä, vaan eroan suhteista. Sitten syyllistetään siitäkin helposti. Onneksi olen löytänyt "sen oikean", jonka kanssa nuo tunteet pysyvät poissa. 

Yhdellä exällä oli skitsofrenia, joten kai häntä voi sanoa hulluksi. Itse asiassa hänellä oli aika hyvä luonne (ei räyhännyt eikä riidellyt turhista) mutta muulla tavalla vaarallinen ja äärimmäisen holtiton. Vaarallinen juuri sen holtittomuuden takia. Sellainen, joka voi esimerkiksi laittaa paistinpannun liedelle, liesi kuutoselle ja sen jälkeen lähtee ulos tupakalle. Sukupuolitauditkin: "jos tulee niin sitten tulee".

Suhde ei varmaan olisi kaatunut diagnoosiin sinänsä, mutta huomasin nopeasti etten voi luottaa häneen missään asiassa. Hän oli sairautensa, lääkityksensä tai niiden yhteisvaikutuksen aivoihin takia kuin lapsi, jota pitää valvoa 24/7. Ja koko ajan valtava painostus että pitäisi mennä naimisiin.

Minä itse olen ollut hullu, paska ja vielä tyhmäkin. Avioliiton aikana masennuin vakavasti. Kun mies oikein haukkui ja ohi mennessään potkaisi, niin pyysin, että iske itsellesi parempi nainen. Ei iskenyt. Minun oli pakko lähteä. Aurinko alkoi paistaa.

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä exällä oli skitsofrenia, joten kai häntä voi sanoa hulluksi. Itse asiassa hänellä oli aika hyvä luonne (ei räyhännyt eikä riidellyt turhista) mutta muulla tavalla vaarallinen ja äärimmäisen holtiton. Vaarallinen juuri sen holtittomuuden takia. Sellainen, joka voi esimerkiksi laittaa paistinpannun liedelle, liesi kuutoselle ja sen jälkeen lähtee ulos tupakalle. Sukupuolitauditkin: "jos tulee niin sitten tulee".

Suhde ei varmaan olisi kaatunut diagnoosiin sinänsä, mutta huomasin nopeasti etten voi luottaa häneen missään asiassa. Hän oli sairautensa, lääkityksensä tai niiden yhteisvaikutuksen aivoihin takia kuin lapsi, jota pitää valvoa 24/7. Ja koko ajan valtava painostus että pitäisi mennä naimisiin.

Totta kai pitää mennä naimisiin. Sitä halukkaampi ihminen on naimisiin mitä huonommin hän tulee yksin toimeen. 

Kun tajusin pärjääväni erittäin hyvin yksin ja toisen kansssa oleminen on ikuista kompromissia, rima nousi kertaheitolla todella korkealle. Sääli vaan, että menetin mahdollisuuden testata käytännössä suhde potentiaalisen elämäni rakkauden kanssa siinä vaiheessa, kun olin vielä liian hauras. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä. Tapasin joskus naiseen, johon tutustuin aluksi netin kautta. Tavatessamme ensi kertaa ihastuin häneen saman tien. Törkeän hyvän näköinen, valtavat tissit ja vielä aivan ihana luonne. Tuo oli epäolennaista tietoa aiheeseen liittyen, mutta ikinä en ole ketään halunnut yhtä paljon kuin tätä naista, joten halusin sen silti mainita (senkus laitatte alapeukkuja).

Taustalla oli perinnöllisiä sairauksia, jotka tekivät hänestä varsin karmean ihmisen. Suhdetta ei syntynyt kuin vasta vuosia myöhemmin, mutta tuolloin olin jo ollut paljon tekemisissä hänen kanssaan ystävänä ja hänen sukulaisiinsa oli myös hyvät välit.

Eräänä päivänä sitten sain päähänpiston hakea hänet pois hoitolaitoksesta, johon hän oli joutunut, ilman lupaa. Livahdettiin autooni iltamyöhällä. Poikettiin aluksi hänen sukulaistensa luona, jotka ilahtuivat ajatuksesta, kun tarjosin vaihtoehtoa normaaliin arkeen omassa kodissani. Viikko meni hyvin, sitten tämän naisen päässä pimahti. Muuttui aivan toiseksi ihmiseksi, vaikka meillä oli ollut todella mukavia päiviä siinä peräjälkeen.

Hänestä tuli aivan sekopää. Lääkkeet olivat pitäneet hänet "kasassa", ilman niitä ei pärjännyt. Lopulta oli pakko viedä hänet pois (mutta ei laitokseen, vaan sukulaisten luo), kun en kestänyt enempää sitä kamalaa käytöstä.

Sääli häntä. Mielenterveysongelmat ovat ikävä juttu.

Jännä sinänsä, että tunsin hänet lähes seitsemän vuotta, mutta ennen tuota en tiennyt tästä "alttiudesta hulluuteen" mitään.

tarkennatko vähän...siis nainen, jolla oli toimiva hoitosuhde ja lääkitys psykiatriseen sairauteen, jätti muka yhtäkkiä hoidon kesken ja lääkkeet ottamatta? Miksi? Aika moni mt-ongelmainen on itse hyvin perillä tilanteestaan.

Ne sairaudentunnottomat jotka ovat päästään ihan sekaisin, ovat siellä laitoksessa sähkölukkojen takana, ei sieltä noin vaan ketään haeta pois.

"Laitos" oli ehkä liian voimakas sana. Siis - se ei ollut mikään lukittu paikka, vaan eräänlainen asuntola, jossa oli henkilökuntaa. Jonkin sortin lataamo, jos sitä voi nyt jotenkin kuvailla. En sen tarkemmin tiennyt. Hän kaipasi sosiaalista elämää ja lähti mieluusti mukaani. Sen voinen sanoa, että skitsofreniaa sairasti, mutta se tuli esiin vain joskus.

Tapahtumasta on jo yli 15 vuotta, enkä ole ollut tähän naiseen yhteydessä enää yli 10 vuoteen, mutten silti uskalla sanoa esim. paikkakuntaa, missä kyseinen paikka sijaitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin toi että ihminen yhtäkkiä muuttuu hirviöksi lasten synnyttyä viittaisi siihen että jollain lailla vika on olosuhteissa myös. Tai henkilö on masentunut. Jos koti ei tule hoidetuksi mutta henkilö silti käy joskus jossain kavereidensa kanssa, ei poista masennuksen mahdollisuutta. Siinähän ihminen juuri yrittää päästä masennuksestaan eroon, ei sitä kannata käyttää häntä vastaan vaan koettaa tukea ja hakea apua koko perheelle.

Keittiöpsykologien ei ehkä kannata nyt tulla työntämään analyysejaan tähän ketjuun.

Kultaseni, täällä saa keskustella ihan kuka vain.

Ihmishirviö. Psykonarttu. Huoramainen.

Ihan kräppii. Se joka halventaa ja alistaa toista tällaisilla sulosanoilla, kertoikin jo itsestään ihan kaiken.

Mielisairaat...

On ihmishirviöitä naisissakin ja silloin ei ole kyse mistään masennuksesta, vaan että masennusta käytetään tekosyynä väkivallalle. Väkivaltaisuus on väkivaltaisuutta, ei sen tekijää pidä väärällä tavalla ymmärtää yhtään sen enempää, vaikka olisi nainen.

Juuri näin. Peukutuksista huomaa, että alun empatian jälkeen "psykoämmät" ovat ilmestyneet jostain alapeukuttamaan tai sitten jollain on mennyt tunteisiin ja hän on keksinyt miten huijata tuota tarkistussysteemiä helposti.

Omassakin tapauksessa ex-vaimo vetosi aluksi tosiaan tuohon masennukseen, mutta kun hän huomasi etten häipynytkään vaan otin kiltisti kaiken vastaan, niin myöhemmin (toisen lapsen synnyttyä) hänessä ei kuulemma ollutkaan mitään masennusta vaan kyse oli hänen todellisesta luonteestaan.

Ex-vaimoni riehui raivokohtauksia saatuaan ja rikkoi kalliitakin tavaroita jos kohdalle sattui, mm. kannettavan tietokoneen paiskasi seinään ihan ilman syytä kun olin telkkaria katsomassa kun se ei jostain syystä häntä satttunut miellyttämään. Lautasia meni useampia jne.

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimosta tuli ihmishirviö lasten syntymän jälkeen. Oli vuosikausia kotiäitinä, muttei viitsinyt tehdä yhtään mitään, kämppä oli aina kuin pommin jäljiltä, nainen katsoi päivät illat aivotonta hömppää telkkarista ja lapset juoksivat ympäri taloa täysissä vaipoissa. Kun tulin töistä kotiin, alkoi minun syyllistämiseni ja yhtäkkiä minä olinkin se joka ei kuulemma tee mitään perheen eteen. Joskus työmatkalta tultuani hän huusi suoraa huutoa edessäni (ja pienten lapsiparkojen edessä). kuin ilmestyskirjan peto, oikessti luulin että tarvitaan manaajaa hänen rauhoittamisekseen koska sisällään ilmiselvästi asui itse perke*le. Kaikki oli minun syytäni. Kun hän kolaroi autonsa ilman että olin edes kyydissä, sekin oli minun syytäni. Hänellä oli kyllä ystäviä ja vietti heidän kanssaan aikaa ja järjesti kaiken maailman kekkereitä, ei ollut masentunut. Minä en saanut kuitenkaan viettää aikaa kavereideni kanssa vapaa-ajalla, koska "olin niin paljon poissa töideni takia".

Jossain kohtaa aloin itse masentua kotivankilassani. Ero oli isoin helpotus ikinä elämässäni. En toivoisi elämää moisen ihmishirviön kanssa edes vihamiehelleni.

M37

Mäkin varmaan sekoisin noin jos joutuisin olla vuosia kotona...

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että ne naiset, joita täällä on muisteltu hulluina aikoina, kohtaavat elämässään jonkun tasapainoisen ja viisaan kumppanin, jolla on älyä ymmärtää, mitä kaikkea raivon takana on. Monet tunteitaan huonosti säätelevät ihmiset on lapsena alistettu liian kilteiksi, ja kaikki sisälle patoutunut tuska lopulta valuu yli laitojen.

Kenenkään ei tarvitse parisuhteessa ryhtyä kumppaninsa terapeutiksi mutta käyttäytymisen taustojen ymmärtämisestä on apua molemmille. Raivo on hyvin usein ilmentymä jostain kuulluksi tulemattomuuden kokemuksesta jo pienestä asti, ja tällaista kokemusta kertyy tytöille ja naisille kulttuurissamme valtavasti. Kotona, koulussa, arjessa, juhlassa, töissä, vapaa-ajalla. Naiselta odotetaan yhä tietynlaista käyttäytymistä.

”Ja sä mietit: ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalssin Lauran/ essussaan kiltisti tottelemaan/ mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran/ vielä joskus teen niin kuin huvittaa/ ja niitä kaduttaa” (Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura)

Tässä vielä asiantuntijoiden kirjoitus tämän viikon Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006394392.html

Voi kuule, ei se kumppanin tasapainoisuus, viisaus ja äly ymmärtää toisen tuskaa mitään auta, kun tuska ilmenee tuhoisana käytöksenä, josta tuskailija ei suostu ottamaan vastuuta eikä ongelmiaan myönnä. Pahimmillaan ymmärtäväinen puoliso menettää itsekin mielen- ja muun terveytensä yrittäessään auttaa, myötäillä ja ymmärtää vuosia ja vuosikymmeniä.

Persoonallisuushäiriön ymmärtämisessä tärkeintä on ymmärtää, ettei sitä voi korjata. Häiriintynyt voi saada apua pitkästä terapiasta, mutta se edellyttää että hän tiedostaa ongelmansa ja haluaa muuttua, sitoutuu hoitoon, ja omistaa lopun elämäänsä kamppailulle. Monissa tapauksissa häiriön luonne vaan estää tällaisen kokonaan. Häiriintynyt ei koe itsessään olevan syytä ongelmiin, vaan kaikki on muiden vikaa ja muiden pitäisi muuttua (sopeutua, totella, ymmärtää).

Jos taustalla on vain traumoja, on ennuste parempi, sillä silloin ainakin periaatteessa ongelmansa voi tunnistaa ja myöntää, mikä on ehtona halulle korjata asiat.

Narsistin tai epävakaan tapauksessa suurin ymmärrys, äly ja tasapainoisuus useimmiten löytyy siitä, että pakkaa kimpsut ja kampsut ja lähtee eri teille. Uhri ei koskaan ole syypää kaltoinkohteluun, ja vaikka parisuhde kriiseineen eskaloituisi molemminpuoliseksi riehumiseksi, alkusyy on silti häiriintyneessä, eikä tilanne koskaan muutu kun alkusyy ei poistu.

Siis mähän oon hullu akka. Ainakin exän mielestä. Muut suhteet on olleet normaaleja, ja päättyneet hyvissä väleissä, mutta tuo viimeisin... Mies manipuloi ja onnistui melkolailla eristämään mut kotiin. Riitoja oli älyttömästi, tyhjästäkin, ja mies käänteli ja väänteli asioita niin että lopputuloksena kaikki oli aina mun syytä. Onnistui pakottamaan mut hankkimaan lapsen, ja lasta käytti pakotuskeinona kaikessa. Vei mun rahat, ja tyhjäs eron jälkeen myös lapsensa tilin. En jaksa ees kirjottaa mitä kaikkea vuosien aikana tapahtui, loppui siihen kun mies löi kun kuulin hänen pettäneen. Eroon tämä ei päättynyt, häiriköinti jatkuu edelleen. Ja koskaan en pääse täysin eroon lapsen vuoksi.

Onneksi jossain kohtaa itsesyyttely vähän väistyi, ja uskalsin alkaa vähän ääneen puhumaan näistä, ja muut sai mun silmät aukeamaan. Vihdoin näin kaiken niinkuin se oli, ja itse ymmärsin ettei vika ollutkaan minussa.

Se p*skiainen onnistui kuitenkin rikkomaan mut. Uudessa suhteessa on ongelmana oma epävarmuus. Pelkään että mies ei halua olla kanssani. Saatan haastaa riitaa sen verran että saan sanottua et jos haluaa eroon musta niin sanoo vaan, ja uusi mies ei ymmärrä miks jankkaan tätä. Ei voi syyttää, en mäkään ymmärrä enkä oo ennen ollu tämmönen. Muuta syytä en keksi muutakun ton vanhan suhteen, että siitä on jääny joku särö mun päähän.

Vaihtaa sanomastani lauseesta yhden sanan ja aloittaa riitelyn uudesta merkityksestä. Jatkaa vaihtamalla sanan antamastani selityksestä, kun vaihtaa sanoja. Jatkaa loputonta kierrosta kunnes luovutan.

Kysyy haluatko niin tai näin, mutta päättää kuitenkin itse aina lopuksi.

Opettaa kuinka joku pitää tehdä, mutta tekee sitten kuitenkin itse eri tavalla.

"Kyllä sun pitää tietää mitä mä haluan".

Näitä narisistisia naisia on valtavasti. Onneksi keksin tavan kuinka kohdella heitä. Samoin kuin he kohtelevat meitä. Käyttäytymällä samalla tavalla heitä kohtaan päädytään oikeaan ratkaisiin:

"Miten sä voit olla noin hirveä?"

Aika huvittavaa kun sitä jälkeen päin miettii.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin naisena. Entisenä hulluna akkana. Kyllä se on mies, joka usein naisen hulluuden partaalle ajaa. Se onnistuu hyvin, kun juot usein, laistat kotitöitä ja lastenhoitoa. Ehkäpä vielä olet uskoton. T. Nykyään erittäin kiltti ja tasapainoinen nainen

Totta joka sana.

Sama juttu toisinpäin. Jos ukko pätkii vaimoaan päin näköä useinkin, niin vika löytyy vaimosta. Ei hyvää vaimoa tarvitse piestä, mutta huono sitäkin useammin.

Tärkeintä on löytää vika uhrista, silloin asia ratkeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaihtaa sanomastani lauseesta yhden sanan ja aloittaa riitelyn uudesta merkityksestä. Jatkaa vaihtamalla sanan antamastani selityksestä, kun vaihtaa sanoja. Jatkaa loputonta kierrosta kunnes luovutan.

Kysyy haluatko niin tai näin, mutta päättää kuitenkin itse aina lopuksi.

Opettaa kuinka joku pitää tehdä, mutta tekee sitten kuitenkin itse eri tavalla.

"Kyllä sun pitää tietää mitä mä haluan".

Näitä narisistisia naisia on valtavasti. Onneksi keksin tavan kuinka kohdella heitä. Samoin kuin he kohtelevat meitä. Käyttäytymällä samalla tavalla heitä kohtaan päädytään oikeaan ratkaisiin:

"Miten sä voit olla noin hirveä?"

Aika huvittavaa kun sitä jälkeen päin miettii.

Tee muille kuten haluaisit itsellesi tehtävän. Normaali ihminen ymmärtää tämän logiikan ja HALUTESSAAN pystyy sitä soveltamaan asettumalla toisen asemaan. Empatiakyvyttömät luonnehäiriöiset sen sijaan eivät yksinkertaisesti hahmota koko asiaa tai pidä sitä mielekkäänä. He ovat erityistapauksia, automaattisesti etuoikeutettuja. Ei heidän ajatusmaailmaansa mahdu minkäänlainen tasavertaisuus ja molemminpuolisuus. Heidän uniikit tarpeensa ovat aina muihin nähden ylivertaisia ja tärkeämpiä. Jopa siinä määrin, että he kokevat vain sitä suurempaa ylemmyydentuntoa, mitä vähemmän heidän läheisensä omia tarpeitaan saavat täytettyä. Tärkeintä heille on suhteellinen kärsimys; he voivat sitä paremmin, mitä enemmän läheiset kärsivät.

Joissain tapauksissa myötäelämiskyky on pahoin vääristynyt. Jos he aiheuttavat sopimattomilla teoillaan läheiselle pelkoa, kipua, tuskaa, ahdistusta, surua, tai muita tunnereaktioita, niin tämä kaikki kääntyy heidän sisällään heidän omaksi negatiiviseksi tunteekseen lietsoen lisää vihaa ja aggressiota. Kyky erotella omat ja toisen tunteet ja nähdä niiden vuorovaikutussuhde syy-yhteyksineen on jotenkin pahoin vajavainen. Kun he itse loukkaavat kumppaniaan, niin jos tämä ilmaisee loukkaantuneisuutensa vaikka kuinka miedosti ja rakentavasti, luonnehäiriöiselle tämä onkin uusi, erillinen ja täysin aiheeton häneen kohdistuva hyökkäys. Hän ei käsitä toisen loukkaantumista, mutta sen sijaan asetelma kääntyy niinpäin, että häntä loukattiin juuri pahasti. Ja siitä lähtee uusi rundi, mieluusti selvästi aiempaa isommin, ihan opetuksellisista syistä. Hän ei saata jäädä kenellekään toiseksi, edes julmuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

N52 kirjoitti:

Veikkaampa, että suurin osa miesten tarinoista näistä hulluista akoista on mielikuvituksen tuotetta. Ne miehet, jotka jaksavat jauhaa väkivaltaisista eksistään, ovat näkemäni mukaan olleet lähestulkoon aina egoistisia tai Alkoon meneviä. Suhteessa sitten nainen on puolustautunut miestä vastaan, ja johan on soppa koossa.

Toisten parisuhteista on vaikea tietää mitä siellä tapahtuu, mutta on sekin kyllä aika naiivia, jos kuvittelet naisten väkivallan olevan aina itsepuolustusta. Häiriintyneitä on naisissakin, vaikka varmaan vähemmän kuin miehissä. Mutta sen mitä heitä olen nähnyt, ovat sitäkin pelottavampia. Kuten se nainen, joka kävi tuttavapiiriimme kuuluvan miehen kimppuun aina juodessaan. Verbaalisestikin voi hakata toista, varmaan sattuu enemmän kuin lyönti, jos nolataan muiden läsnäollessa.

Muuten hyvä teksti, mutta poistaisin tuon mutun: Häiriintyneitä on naisissakin, vaikka varmaan vähemmän kuin miehissä. Tilastot eivät tue väittämää. Miesten sekopäisyys saattaa olla näkyvämpää, mutta häiriintyneisyys on oman mutuni perusteella naisilla yleisempää mitä toki tukevat tilastotkin.

Oma mutu, mitä toki tilastotkin tukevat...

Pistäisitkö linkin tänne tilastoihin, ja se kausaliteetti myös. Mt-ongelmia on monenlaisia, kaikkiin ei liity aggressiivista käytöstä.

Psykopaatit, sosiopaatit - selkeä miesedustus. Tjeu tilastot!

Vierailija kirjoitti:

Ingalssin Laurahan oli vähän poikatyttö ja näsäviisas ja rasavilli ja totuuden kannattaja, joten jos pitäisi ottaa esimerkiksi joku mukautuva ja kiltti, olisin ottanut sen isosiskon, oliko se Mary. 

Jännä ettei Vilkkumaa, joka sentään on kielitieteilijä, saanut lyriikkansa tuota kirjoitettua oikein, Ingalls kahdella l:llä.

Laura Ingalls ei kyllä ollut näsäviisas.

Asiasta. Itse olen ollut nuorena aivan sekopäänainen, ja se johtui hormoneista. Vasta iän myötä tuli järki päähän. Vieläkin tuntuu pahalta silloisen kumppanin puolesta.