Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Yhteishuoltajuudessa oleva 12-vuotias ei enää halua tulla luokseni koska toisen vanhemman luona on löysempää. Voinko tehdä mitään?
Toisen vanhemman luona saa valvoa, olla puhelimella tai tabletilla rajattomasti, syödä mitä haluaa ja milloin haluaa, mennä vaikka keskellä yötä suihkuun, yökyläillä kavereilla vaikka joka viikonloppu, pyöriä kaupungin keskustassa ja käyttörahaa riittää. Koulutyö on jo kärsinyt ja ennen muuta homma on menossa luonteeltaan jo ennestään haastavan lapsen kanssa sivuraiteille. Ja nyt huutaa tosiaan minulle että miksi oot noin kauhea ja sulle ei ikinä käy mikään ja ei halua enää tulla minulle kuin pakon edessä. Rahaa vain vaatii ja haukkuu köyhäksi.
Toisen vanhemman mielestä hän on kypsä elämään kuten haluaa ja hän kyllä kuulemma luottaa lapseen.
Onko mitään mitä voin tehdä? Mitä sinä tekisit?
Kannattiko erota -moralisoinnit voi jättää kirjoittamatta. Vakuutan että kannatti.
Kommentit (273)
No et oikeastaan muuta kuin mahdollisesti lasun. 12-vuotias saa jo päättää, haluaako mennä etävanhemman luo ja lähivanhemman valinnassakin häntä kuullaan. Mutta jos tilanne on oikeasti ihan mahdoton, eikä tämä ole mikään katkeran exän tilitys, niin lasu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä lapsi saa päättää aikuisten puolesta asumissysteeminsä. Nyt tarvitaan vanhemmilta yhteistyötä. Te päätätte. Ja lapsen etu pidemmän päälle että asuu molempien kanssa tässä tilanteessa. Ja lapsen etu että aikuiset yhdessä sopii asioista.
Vanhempien yhteistyö?
Kauniita sanoja, mutta käytännössä useimmiten täyttä helinää...
Kun lähi on sitä mieltä, ettei etä toimi lapsen eduksi tai päin vastoin, mitenköhän kuvittelit yhteistyön sujuvan?
Aikuisten täytyy kasvaa aikuisiksi ja asettaa lapsen etu tärkeimmäksi.
Jos ei yhteistyö onnistu niin sitten haetaan apua lastenvalvojalta tai vaikka terapiasta.
Pariterapiassa voi käydä myös eron jälkeen jos ei muuten saa yhteistyötä onnistumaan.
Vanhempien olla myös tarpeen käydä yksinään terapiassa selvittämässä eron ja päättyneen suhteen aiheuttamia traumoja. Eihän se kivaa ole, mutta lapsesta pitää pystyä huolehtimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä lapsi saa päättää aikuisten puolesta asumissysteeminsä. Nyt tarvitaan vanhemmilta yhteistyötä. Te päätätte. Ja lapsen etu pidemmän päälle että asuu molempien kanssa tässä tilanteessa. Ja lapsen etu että aikuiset yhdessä sopii asioista.
Vanhempien yhteistyö?
Kauniita sanoja, mutta käytännössä useimmiten täyttä helinää...
Kun lähi on sitä mieltä, ettei etä toimi lapsen eduksi tai päin vastoin, mitenköhän kuvittelit yhteistyön sujuvan?
Aikuisten täytyy kasvaa aikuisiksi ja asettaa lapsen etu tärkeimmäksi.
Jos ei yhteistyö onnistu niin sitten haetaan apua lastenvalvojalta tai vaikka terapiasta.Pariterapiassa voi käydä myös eron jälkeen jos ei muuten saa yhteistyötä onnistumaan.
Vanhempien olla myös tarpeen käydä yksinään terapiassa selvittämässä eron ja päättyneen suhteen aiheuttamia traumoja. Eihän se kivaa ole, mutta lapsesta pitää pystyä huolehtimaan.
Minusta on hälyyttävää, että yhtä merkittävää tosiasiaa ei koskaan muisteta huolto- ja tapaamisasioissa.
Ainakin 10% aikuisista kärsii jostakin vaikeasta persoonallisuushäiriöstä. Puolet avioliitoista päätyy eroon. Osa näisä johtuu nimenomaan siitä, että parisuhde on ollut vaikea, ellei sairas. Apua ei ole suostuttu tai haluttu hakea tai se ei ole auttanut. Erityisen vaikeita ovat ne, jotka ovat sairaudentunnottomia. Silloin syyt ovat aina muualla kuin siinä ongelmavanhemmassa itsessään. Vaikeissa huoltoriidoissa tutkitusti vähintään jompi vanhemmista on persoonallisuushäiriöinen tai kärsii mielenterveysongelmista.
Näiden sairaiden vanhempien olemassaoloa ei kukaan ohjeistuksissa muista eikä halua tunnistaa. Kaikki vastuu jää sen kunnollisen vanhemman harteille. Hän joutuu kuuntelemaan puhuttelut siitä, että riitaan tarvitaan kaksi tai että hänen tulisi neuvotella, jutella, olla joustava ja sovitteleva. Ei tämä onnistu silloin, jos toinen kostaa, pelailee vanhemmuudella, haluaa taloudellista hyötyä tai lapsen ihannointia hinnalla millä hyvänsä, on sairalloisen itsekeskeinen eikä vähääkään kiinnostunut itse lapsen hyvinvoinnista jne.
Psykiatriseen arvioon ja hoitoon tarvittaessa ei kuitenkaan ketään voi pakottaa edes oikeusprosesseissa. Lapset kärsivät.
Täällä kävi vähän vastaavasti, pojan mielestä isällä hienompi koti, auto, telkkari, lomat, ei ärsyttävää siskoa. Itsellä ei autoa, jolla kuskata futisturnauksiin. Lapsi väsyi kahden kodin välillä juoksemiseen, todettiin että lapsen etuna yksi pysyvä koti. Pojan arvomaailma äärimmäisen materialistinen.
Toinen lapsista (tytär) asuu luonani.
Ero ei ollut oma päätökseni.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kävi vähän vastaavasti, pojan mielestä isällä hienompi koti, auto, telkkari, lomat, ei ärsyttävää siskoa. Itsellä ei autoa, jolla kuskata futisturnauksiin. Lapsi väsyi kahden kodin välillä juoksemiseen, todettiin että lapsen etuna yksi pysyvä koti. Pojan arvomaailma äärimmäisen materialistinen.
Toinen lapsista (tytär) asuu luonani.
Ero ei ollut oma päätökseni.
Molemmilla vanhemmilla lapsi luonaan, tuohan on hyvä juttu. Varsinkin jos pidätte huolta että lasten keskinäinen yhteys säilyy, vaikka siten että joka viikonloppu lapset yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme samassa kaupunginosassa ja kavereita saa halutessaan nähdä ja tuoda meille aina kun haluaa. Yökylä joka viikonloppu ei silti käy mutta välillä toki. Voin kuskata autolla jos haluaa. Suihkuun viimeistään arkena klo 22 ja vkl 23. Kotiintuloaika arkena 20.30 ja vkl 21. Vietän aikaa, pelaan, järjestän kokkausiltoja ja käydään myös ostoksilla ja syömässä. Tehdään viikonloppureissujakin, mökkeillään. Ihan normaalia elämää. Minusta ei tuonkaan ikäisellä voi koko ajan olla jotain maksullista ja erikoista tekemistä, vaikka joskus totta kai niitäkin. Toki olen melko "tavallinen ja tylsä" verrattuna toiseen vanhempaan, joka mm. on huomattavasti varakkaampi kuin minä. Luuseri en ole, sen sentään tiedän.
12-vuotias kotiin puoli yhdeksältä. Voi olla oikein, mutta minä olisin siinä iässä vetänyt pultit. Ja todellakin olisin.
Meidän uuperheessä kotiintuloajat toimi eivätkä vetäneet pultteja. Joskus pyynnöstä tehtiin poikkeuksia yläasteikäisille. Nyt lukiolaisina voivat mennä vapaammin.
Kuudennella tosiaan olivat kasilta kotona, jos syynä ei ollut harrastus. Sisäpihalla saivat olla, kun kaverit saivat olla ulkona tuohon aikaan. Tämä Helsingin keskustassa, ehkä maalla meno on vapaampaa. En sielläkään antaisi mennä keskustaan.
Vierailija kirjoitti:
Kumppani selvästikkin haluaa noilla kiellottomuuksilla ja materialla olla se parempi vanhempi. Normaalia käytöstä eron jälkeen. Yleensä kyllä kostautuu sitten teini-iässä kun lapset kaipaavat alitajuntaisesti sääntöjä ja huolenpitoa. Tuollaiset jokatoisviikkoiset pitkään valvomiset ja pelien pelaamiset kuulostaa luksukselta, mutta jos siitä tulee jokapäiväistä siitä menee hohto.
Eli ehdotan, että otat lastenvalvojaan yhteyden. Lapsi voi muuttaa isälleen, MUTTA huolehdi taka-alalla, että lapsi hoitaa asiansa niistä asioista mitä tiedät. Kysele puhelimen välityksellä vaikka viestillä joka päivä kuulumisia, jos on koe tulossa niin varmista että muistaa ja lukee, jos harrastaa niin kysele siitä, jne. Vaikka nyt lapsi pitää sinua pskana vanhempana niin myöhemmin olet tärkeämpi, koska olet oikeasti välittänyt.
Isälleen? Hetkinen, oliko tässä sanottu kuka on isä tai äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä lapsi saa päättää aikuisten puolesta asumissysteeminsä. Nyt tarvitaan vanhemmilta yhteistyötä. Te päätätte. Ja lapsen etu pidemmän päälle että asuu molempien kanssa tässä tilanteessa. Ja lapsen etu että aikuiset yhdessä sopii asioista.
Vanhempien yhteistyö?
Kauniita sanoja, mutta käytännössä useimmiten täyttä helinää...
Kun lähi on sitä mieltä, ettei etä toimi lapsen eduksi tai päin vastoin, mitenköhän kuvittelit yhteistyön sujuvan?
Aikuisten täytyy kasvaa aikuisiksi ja asettaa lapsen etu tärkeimmäksi.
Jos ei yhteistyö onnistu niin sitten haetaan apua lastenvalvojalta tai vaikka terapiasta.Pariterapiassa voi käydä myös eron jälkeen jos ei muuten saa yhteistyötä onnistumaan.
Vanhempien olla myös tarpeen käydä yksinään terapiassa selvittämässä eron ja päättyneen suhteen aiheuttamia traumoja. Eihän se kivaa ole, mutta lapsesta pitää pystyä huolehtimaan.Minusta on hälyyttävää, että yhtä merkittävää tosiasiaa ei koskaan muisteta huolto- ja tapaamisasioissa.
Ainakin 10% aikuisista kärsii jostakin vaikeasta persoonallisuushäiriöstä. Puolet avioliitoista päätyy eroon. Osa näisä johtuu nimenomaan siitä, että parisuhde on ollut vaikea, ellei sairas. Apua ei ole suostuttu tai haluttu hakea tai se ei ole auttanut. Erityisen vaikeita ovat ne, jotka ovat sairaudentunnottomia. Silloin syyt ovat aina muualla kuin siinä ongelmavanhemmassa itsessään. Vaikeissa huoltoriidoissa tutkitusti vähintään jompi vanhemmista on persoonallisuushäiriöinen tai kärsii mielenterveysongelmista.
Näiden sairaiden vanhempien olemassaoloa ei kukaan ohjeistuksissa muista eikä halua tunnistaa. Kaikki vastuu jää sen kunnollisen vanhemman harteille. Hän joutuu kuuntelemaan puhuttelut siitä, että riitaan tarvitaan kaksi tai että hänen tulisi neuvotella, jutella, olla joustava ja sovitteleva. Ei tämä onnistu silloin, jos toinen kostaa, pelailee vanhemmuudella, haluaa taloudellista hyötyä tai lapsen ihannointia hinnalla millä hyvänsä, on sairalloisen itsekeskeinen eikä vähääkään kiinnostunut itse lapsen hyvinvoinnista jne.
Psykiatriseen arvioon ja hoitoon tarvittaessa ei kuitenkaan ketään voi pakottaa edes oikeusprosesseissa. Lapset kärsivät.
Olen samaa ihmetellyt. Meillä on kuitenkin koulutettu ammattilaisia esimerkiksi psykiatreja. Miksi heitä ei käytetä huoltokiistoissa, jotka toistuvat uudestaan ja uudestaan ehkäpä vuodesta toiseen?
Lapsella on kaksi vanhempaa ja molemmilla oikeus tietyissä rajoissa kasvattaa lasta niin kuin parhaaksi näkee. Eli jos toinen vanhempi kannattaa vapaata kasvatusta, niin ei sulla ole siihen sanan sijaa. Sopeudu faktoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Amiraali kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä lapsi saa päättää aikuisten puolesta asumissysteeminsä. Nyt tarvitaan vanhemmilta yhteistyötä. Te päätätte. Ja lapsen etu pidemmän päälle että asuu molempien kanssa tässä tilanteessa. Ja lapsen etu että aikuiset yhdessä sopii asioista.
Vanhempien yhteistyö?
Kauniita sanoja, mutta käytännössä useimmiten täyttä helinää...
Kun lähi on sitä mieltä, ettei etä toimi lapsen eduksi tai päin vastoin, mitenköhän kuvittelit yhteistyön sujuvan?
Aikuisten täytyy kasvaa aikuisiksi ja asettaa lapsen etu tärkeimmäksi.
Jos ei yhteistyö onnistu niin sitten haetaan apua lastenvalvojalta tai vaikka terapiasta.Pariterapiassa voi käydä myös eron jälkeen jos ei muuten saa yhteistyötä onnistumaan.
Vanhempien olla myös tarpeen käydä yksinään terapiassa selvittämässä eron ja päättyneen suhteen aiheuttamia traumoja. Eihän se kivaa ole, mutta lapsesta pitää pystyä huolehtimaan.Minusta on hälyyttävää, että yhtä merkittävää tosiasiaa ei koskaan muisteta huolto- ja tapaamisasioissa.
Ainakin 10% aikuisista kärsii jostakin vaikeasta persoonallisuushäiriöstä. Puolet avioliitoista päätyy eroon. Osa näisä johtuu nimenomaan siitä, että parisuhde on ollut vaikea, ellei sairas. Apua ei ole suostuttu tai haluttu hakea tai se ei ole auttanut. Erityisen vaikeita ovat ne, jotka ovat sairaudentunnottomia. Silloin syyt ovat aina muualla kuin siinä ongelmavanhemmassa itsessään. Vaikeissa huoltoriidoissa tutkitusti vähintään jompi vanhemmista on persoonallisuushäiriöinen tai kärsii mielenterveysongelmista.
Näiden sairaiden vanhempien olemassaoloa ei kukaan ohjeistuksissa muista eikä halua tunnistaa. Kaikki vastuu jää sen kunnollisen vanhemman harteille. Hän joutuu kuuntelemaan puhuttelut siitä, että riitaan tarvitaan kaksi tai että hänen tulisi neuvotella, jutella, olla joustava ja sovitteleva. Ei tämä onnistu silloin, jos toinen kostaa, pelailee vanhemmuudella, haluaa taloudellista hyötyä tai lapsen ihannointia hinnalla millä hyvänsä, on sairalloisen itsekeskeinen eikä vähääkään kiinnostunut itse lapsen hyvinvoinnista jne.
Psykiatriseen arvioon ja hoitoon tarvittaessa ei kuitenkaan ketään voi pakottaa edes oikeusprosesseissa. Lapset kärsivät.
Olen samaa ihmetellyt. Meillä on kuitenkin koulutettu ammattilaisia esimerkiksi psykiatreja. Miksi heitä ei käytetä huoltokiistoissa, jotka toistuvat uudestaan ja uudestaan ehkäpä vuodesta toiseen?
Tutkimuksista tiedetään, että näissä toistuvissa tapauksissa etenkin ovat mielenterveydeltään järkkyneet suuresti edustettuina. Lisänä ovat narsististyyppiset, jotka lakkaavat olemasta sellaisia, mikäli suostuisivat diagnosoitaviksi. Kaikki huoltajuuskiistat, joita käsitellään oikeudessa kuormittavat järjestelmää ja käyvät kalliiksi yhteiskunnalle, mutta erityisesti nämä toistuvat. Näissä usein alullepanijana on häiriökäyttäytyvä vanhempi, joka usein saa oikeusavun ilmaiseksi ja on työtön, jolloin oikeusprosessi ei elämää haittaa. Päätavoite onkin saada kiusata.
Miksi näitä ei tunnisteta?
Itsellä vähän sama tilanne ,mutta toisin päin .12v ikäinen lapsi ei vaan halua aina tulla koska minulla liian vapaata eikä säännöllisyyttä ja rajoja niin paljon. Haluaisi säännölliset ruokailut ja rutiinit. Kavereitakaan ei asu lähettyvillä.
Ymmärrän toki että toisen vanhemman luona voi olla kivempaa on kavereita jne..
Tuntuuhan se pahalta ettei viihdy ja halua nähdä mutta näin se menee . Jos olisin itse samassa tilanteessa tekisin samoin. Ei lapset välitä niinkään vanhemmista,vaan rahasta ja hauskan pidosta. En minäkään välittänyt tietyssä iässä vanhemmista, vaan ärsytti todellakin kun olivat köyhiä.
Vinkki: Älä tee lapsia jos olet köyhä ei niistä ole iloa kuin joskus harvoin, muuten vaan huolta ja rahan menoa.
Tuntuukin se
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset kiipeää sosiaalisessa luokassa ylöspäin ja haluavat näyttää kavereille kuuluvansa parempaan sosiaaliseen luokkaan, vaatteiden, puhelimien, asunnon, rahan jne. kautta. Se on todella raadollista. Se on vaikeaa kiskoa sitä sosiaalista luokkaa alaspäin ja kertoa maailmanparantamksesta, ilmastotouhuista ja kirppisvaatteisiin pukeutumisesta, kun toinen kiipeää sosiaalisesti niin ylös, kuin vain pääsee. Parempi sosiaalinen asema tuo koulussa enemmän kavereita ja suosiota. Anna vaan poikasi mennä isänsä matkaan, kyllä se tykkää sitten sinustakin myöhemmin, eikä välttämättä häpeä sinua kovin paljoa. Aika kauhean julmaa on lasten kasvattaminen ja palkinto siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä vähän saman tyyppinen tilanne. Miehen lapsen äiti asuu vuokrakerrostaloslummissa ja vähän samaan tapaan rajoittaa ja hokee, että pitää olla myös tylsää perusarkea.
Me puolestamme asumme mieheni (lapsen isä) tilavasti omakotitalossa ja olemme suhteellisen varakkaita. Syömme ravintoloissa viikoittain, meillä käy siivooja, kylpylät/teatterit/konsertit on jokaviikkoista huvia ja matkailemme paljon. Lisäksi meillä saa vapaasti käydä kavereita ja yökyläilyä. Yllättäen lapsi haluaa valtaosan ajasta viettää meidän kanssamme, onhan meidän elämämme hänestä varmaan hohdokkaampaa.
Provohan tämä on mutta valitettavasti heijastelee joidenkin ajatusmaailmaa.
Oman lapseni (14-v) isä perheineen harrastaa tätä samaa. Joka viikko hankitaan jotain uutta, jätti telkkareita, pelikoneita ym viihde-elektroniikkaa. Uudet autot, mopoautot jne. Tunnen hyvin miehen taloudellisen tilanteen, joten tiedän että kaikki tämä kilpavarustelu velkarahalla.
Itse olen yrittänyt jo silloin kun elimme perheenä opettaa toisenlaisia arvoja kuin kuluttaminen ja ostiskelu. Olen pitänyt kiinni yhdessä vauva-aikana sopimistamme kasvatusarvoista, kuten liikunta, luonto, läheisistä ja ystävyyssuhteista huolehtiminen, vastuu ja koulunkäynnin hoitaminen asiallisesti. Nykyisen kumppanini kanssa olemme suurituloisia mutta olemme silti valinneet elää vaatimattomissa puitteissa ja panostaa harrastuksiin ja yhdessä vietettyyn aikaan. Tuloksena nuorta ei huvittaisi enää tulla luokseni. Kotoamme puuttuu viimeisen päälle varusteltu "gaming set-up". Yhteiset leffa tai keilaillat ei enää korvaa pelaamisen hohtoa. Isällä pelata saa rajattomasti, koulu kärsii, arvosanat on kutosta ja seiskaa, päivärytmi on aivan sekaisin. En pysty kilpailemaan tuon materian ja säännöttömyyden kanssa, en edes halua. Idän kanssa keskusteluyhteys on olematon koska hänen uusi kumppaninsa haluaa, että kommunikoimme vain välttämättömät lapsen asioiden järjestelyyn liittyvät asiat.
Olen niin väsynyt ja pettynyt kinastelemaan viikot koulunkäyntiin ja riittävään uneen liittyvistä asioista kun ne on lapselle pakkopullaa, että olen ajatellut luopua vuoroviikkosysteemistä. Kellään kokemusta etä-äidiksi vaihtamisesta kun lapsi on teini-iässä?
Hehe, olisit ajatellut asiaa aikaisemmin. Juuri tuon takia en ole ruvennut olemaan lapsille se tiukkisvanhempi. Ei ole kyllä isäkään. Mutta kyllä fiksut lapset siitä selviävät, ennemmin kuin tuosta, ettei halua enää edes tulla vanhempansa luo.
Onko toinen liian tiukka kasvattaja ja toinen liian löysä? Lapsi on tulossa teini-ikään.
Vierailija kirjoitti:
Hehe, olisit ajatellut asiaa aikaisemmin. Juuri tuon takia en ole ruvennut olemaan lapsille se tiukkisvanhempi. Ei ole kyllä isäkään. Mutta kyllä fiksut lapset siitä selviävät, ennemmin kuin tuosta, ettei halua enää edes tulla vanhempansa luo.
Mutta entäs kun ei ole erityisen fiksu lapsi? Entä jos on oppimisvaikeutta, jonka vuoksi tarvitsisi erityisen paljon toistoa ja myös vanhemman apua. Todella raskasta kun lapsi tulee sunnuntaina luokseni rättiväsyneenä, suorastaan koomassa viikonlopun valvomisesta, ja aivan kierroksilla kaikesta pelaamisesta. Sitten koitamme siinä su iltana paikata tekemättömät koulutyöt seuraavaa viikkoa varten. Poika käy kasiluokkaa ja kurssin pitäisi juuri nyt muuttua, seiskan keskiarvolla ei lukioon mennä, kädentaitoja tai mielenkiintoa tai harrastuneisuutta perinteisiin ammatteihin ei ole. Mitä tekee isä? Ostaa uuden pelikoneen kaiuttimineen ym herkkuineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vähän saman tyyppinen tilanne. Miehen lapsen äiti asuu vuokrakerrostaloslummissa ja vähän samaan tapaan rajoittaa ja hokee, että pitää olla myös tylsää perusarkea.
Me puolestamme asumme mieheni (lapsen isä) tilavasti omakotitalossa ja olemme suhteellisen varakkaita. Syömme ravintoloissa viikoittain, meillä käy siivooja, kylpylät/teatterit/konsertit on jokaviikkoista huvia ja matkailemme paljon. Lisäksi meillä saa vapaasti käydä kavereita ja yökyläilyä. Yllättäen lapsi haluaa valtaosan ajasta viettää meidän kanssamme, onhan meidän elämämme hänestä varmaan hohdokkaampaa.Provohan tämä on mutta valitettavasti heijastelee joidenkin ajatusmaailmaa.
Oman lapseni (14-v) isä perheineen harrastaa tätä samaa. Joka viikko hankitaan jotain uutta, jätti telkkareita, pelikoneita ym viihde-elektroniikkaa. Uudet autot, mopoautot jne. Tunnen hyvin miehen taloudellisen tilanteen, joten tiedän että kaikki tämä kilpavarustelu velkarahalla.
Itse olen yrittänyt jo silloin kun elimme perheenä opettaa toisenlaisia arvoja kuin kuluttaminen ja ostiskelu. Olen pitänyt kiinni yhdessä vauva-aikana sopimistamme kasvatusarvoista, kuten liikunta, luonto, läheisistä ja ystävyyssuhteista huolehtiminen, vastuu ja koulunkäynnin hoitaminen asiallisesti. Nykyisen kumppanini kanssa olemme suurituloisia mutta olemme silti valinneet elää vaatimattomissa puitteissa ja panostaa harrastuksiin ja yhdessä vietettyyn aikaan. Tuloksena nuorta ei huvittaisi enää tulla luokseni. Kotoamme puuttuu viimeisen päälle varusteltu "gaming set-up". Yhteiset leffa tai keilaillat ei enää korvaa pelaamisen hohtoa. Isällä pelata saa rajattomasti, koulu kärsii, arvosanat on kutosta ja seiskaa, päivärytmi on aivan sekaisin. En pysty kilpailemaan tuon materian ja säännöttömyyden kanssa, en edes halua. Idän kanssa keskusteluyhteys on olematon koska hänen uusi kumppaninsa haluaa, että kommunikoimme vain välttämättömät lapsen asioiden järjestelyyn liittyvät asiat.
Olen niin väsynyt ja pettynyt kinastelemaan viikot koulunkäyntiin ja riittävään uneen liittyvistä asioista kun ne on lapselle pakkopullaa, että olen ajatellut luopua vuoroviikkosysteemistä. Kellään kokemusta etä-äidiksi vaihtamisesta kun lapsi on teini-iässä?
Teini ei saa pelata teillä ollessaan? Miksi?
12 vuotias jo tietää, kenen luona haluaa olla. Eihän sitä voi väkisin viedä toisen luo.
Antaa olla sen siellä toistaiseksi, missä se haluaa olla.
Kyllä se jossain vaiheessa haluaa tulla myös toisen vanhemman luo.
Alue: Aihe vapaa
Sinun pitäisi keskustella sekä lapsen, että toisen vanhemman kanssa. Yhdessä ja erikseen.
Perheneuvolasta voisi löytyä apua jos keskustelyhteys on huono.
Yleensä lapset osaavat itsekin keksiä varsin kohtuullisia ratkaisuja tällaiseen ongelmaan. Lapsi saattaa helposti kokea jonkun pienen ongelman elämää suuremmaksi ja lopettaa kaiken yhteistyön kun omassa mielessään luulee ettei vanhempi jousta lainkaan tai ei kuuntele häntä.
Tilanne voi olla esim sellainen että lapsi haluaisi olla yhteydessä kaverin kanssa puoli tuntia illalla, mutta ei pysty ruutuajan rajoituksen takia. Sitten lapsi huutaa ja raivoaa kuinka ei ikinä saa tehdä mitään ja aikuisesta koko homma kuulostaa siltä kuin lapsi haluaisi valvoa koko yön puhelimen kanssa. Sitten kun asia saadaan puhuttua niin että kumpikin osapuoli kuuntelee ja ymmärtää toista niin lapsi voi itsekin ehdottaa toimivaa ratkaisua. Vaikka niin että lyhennetään ja aikaistetaan sitä aikaa vähän.
Tuo oli ihan kuvitteellinen esimerkki, mutta luulen että AP:n tapauksessa voi olla kyse yhtä pienestä asiasta. Liika ehdottomuus saattaa helposti katkaista yhteyden lapsen ja vanhemman välillä.
Olen itse saanut ihan puhumalla selvitettyä asiat omien lasten kanssa. Ja kun lapset tietävät rajat ja sen, että niistä voidaan neuvotella ja niitä voidaan muuttaa jos tuntuvat kohtuuttomilta, niin lapset osaavat tulla itse ehdottamaan toivomiaan muutoksia. Onhan se nyt selvää että sääntöjä pitää muuttaa lasten kasvaessa ja varsinkin isompia lapsia on hyvä kuunnella näissä asioissa.
Moni pitää lapsiani jotenkin erityisen helppoina. Yksi heistä on kuitenkin autistinen enkä sanoisi hänen olevan mitenkään erityisen helppo. Kaikki aikuiset eivät osaa toimia hänen kanssaan vaan aiheuttavat turhia konflikteja liiallisella ehdottomuudella ja sillä että ei huomata että lapsella voi olla vaikea olla esim liian valoisassa tilassa.
Itse olen saanut kuitenkin keskustelun toimimaan yhtä lailla "normaaleiden" kuin tämän autistisen lapsen kanssa. Ainoa ero on, että autistinen tarvitsee enemmän sitä keskustelua ja häntä täytyy myös kuunnella tarkemmin.
Tsempit sinulle AP. Kuulostat hyvältä vanhemmalta. Toivottavasti saat selvitettyä tämän asian.