Masennus takana mutta edessä ei mitään...

Kun on itse päässyt vähän yli siitä ajatuksesta että on arvoton niin kyllä maailma muistuttaa asian todellisesta tilasta...

Tuttua. Usein masennuskin syntyy siitä epätoivoisesta elämäntilanteesta.

Onko sulla mitään koulutusta hyvin työllistävälle alalle? Jos ei, niin voisiko sellaisen hankkia, jos kerran näyttää että työelämään ei tuosta vaan pääse muuten?

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla mitään koulutusta hyvin työllistävälle alalle? Jos ei, niin voisiko sellaisen hankkia, jos kerran näyttää että työelämään ei tuosta vaan pääse muuten?

Minulla on opiskelupaikka kelvollisesti työllistävälle alalle. Jatkaminen tulee kyseeseen, todellakin, mutta se on syksyn asioita se, ja tulee vaatimaan selvittelyjä ja järjestelyjä tämän sairausjakson jälkeen opintoajoista ja sensellaista... siksi niitä töitä kaipaisi todella tälle kevättä.

Töitä voi löytyä yllättävistä paikoista. Työharjoittelun kautta, suhteilla, vapaaehtoistyön kautta... Mulla sama tilanne, kyllä me tästä!

Itselläni vähän sama tilanne, mutta 10 vuoden masennusjakson jälkeen.

Minun ongelmani on, että en tiedä enää kuka olen ja mistä pidän. Ja kun on kymmenen vuotta miettinyt lähinnä sitä kumpaan kaulavaltimoon on kätevämpi pistää mattopuukolla, ei kerta kaikkiaan kiinnosta tehdä ihan mitä hyvänsä. Olen "kulkenut kuoleman varjon laaksossa", joten minulla on äärimmäisen vähäinen toleranssi esimerkiksi ihmisten pikkuasioista valittamiselle.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni vähän sama tilanne, mutta 10 vuoden masennusjakson jälkeen.

Minun ongelmani on, että en tiedä enää kuka olen ja mistä pidän. Ja kun on kymmenen vuotta miettinyt lähinnä sitä kumpaan kaulavaltimoon on kätevämpi pistää mattopuukolla, ei kerta kaikkiaan kiinnosta tehdä ihan mitä hyvänsä. Olen "kulkenut kuoleman varjon laaksossa", joten minulla on äärimmäisen vähäinen toleranssi esimerkiksi ihmisten pikkuasioista valittamiselle.

Miksi et keksi mitään hyödyllistä tekemistä sen sijaan että pyörittelisit jotain sairaita ajatuksia päässäsi. Olet ressukka ja hyödytön luuseri jolla ei ole muuta kuin aikaa ajatella kun muut ihmiset tekevät töitä. Ajatteletko päivät pitkät vain itseäsi kuka olet ja mitä pidät? Toiset tekevät töitä ja elättävät sinut ihme ajattelijan joka ei löydä itseään. 

Masennus tulee siitä kun ihminen ei tee yhtään mitään. Makaa vain laakereillaan odottaen suu auki että toiset tuovat ruokaa sinne. 

Sama. Ahdistaa että en saa töitä, mutta myös se, etten tule enää saamaan parisuhdetta, nyt kun "parhaimmat vuodet" meni masennusta potiessa. Masennus jätti pysyvät jäljet ulkonäkööni esim. ryppyjä ja arpia, näytän ikäistäni ainakin 10 vuotta vanhemmalta... Olen arvoton miehille (mutta en sentään onneksi itselleni). Yksinäisyys on lannistavaa.

Kamalaa mitä masennuslääkkeet tekevät ihmisille, toisaalta oli vapaus valita ja tietoa asiasta on ollut jo vähintään 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Ahdistaa että en saa töitä, mutta myös se, etten tule enää saamaan parisuhdetta, nyt kun "parhaimmat vuodet" meni masennusta potiessa. Masennus jätti pysyvät jäljet ulkonäkööni esim. ryppyjä ja arpia, näytän ikäistäni ainakin 10 vuotta vanhemmalta... Olen arvoton miehille (mutta en sentään onneksi itselleni). Yksinäisyys on lannistavaa.

Ulkonäkö, kyllä. Mitä lääkkeet tekivät seksuaalisuudelle, onko himo palannut?

Tässä nähdään, että masennus ei ole itsestään sairaus vaan sillä on myös ulottuvuuksia siihen, että miten yksilö kokee elämänsä mielekkääksi yhteiskunnassa ja millaisia mahdollisuuksia on tarjolla. Siinä miten ihminen voi on paljon erilaisia ulottuvuuksia. Jos esim yhteiskunta on armoton sellaisia kohtaan jotka ovat tipahtaneet oravanpyörästä, eikä tarjolla ole kuin jotain näpertelyä ilman palkkaa ja muuten karsastetaan työelämässä, niin eipä se kovin hyvää henkisellekään jaksamiselle tee. Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa pitkäaikaisen masennuksen jälkeen. Pelottaa, että vaikka jaksaisikin yrittää niin onko enää mahdollisuuksia tässä iässä, repaleisella työhistorialla, yhä vanheten.

Uskoisin esim. että itsemurhien torjunnassa yhä enemmän pitäisi ottaa tällaisia elementtejä huomioon. Ei vain nähdä masennus lääketieteellisenä ongelmana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla mitään koulutusta hyvin työllistävälle alalle? Jos ei, niin voisiko sellaisen hankkia, jos kerran näyttää että työelämään ei tuosta vaan pääse muuten?

Minulla on opiskelupaikka kelvollisesti työllistävälle alalle. Jatkaminen tulee kyseeseen, todellakin, mutta se on syksyn asioita se, ja tulee vaatimaan selvittelyjä ja järjestelyjä tämän sairausjakson jälkeen opintoajoista ja sensellaista... siksi niitä töitä kaipaisi todella tälle kevättä.

Olisihan se hyvä jos töitä saisi ja kannattaa kaikki mahdollisuudet katsoa, esim. vuokratyöfirmatkin. 

Mutta vaikket niitä töitä saisi niin tilanteesi ei kuitenkaan ole mitenkään musta ja toivoton koska se koulu odottaa ja uusi ammatti ja uusi elämä. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni vähän sama tilanne, mutta 10 vuoden masennusjakson jälkeen.

Minun ongelmani on, että en tiedä enää kuka olen ja mistä pidän. Ja kun on kymmenen vuotta miettinyt lähinnä sitä kumpaan kaulavaltimoon on kätevämpi pistää mattopuukolla, ei kerta kaikkiaan kiinnosta tehdä ihan mitä hyvänsä. Olen "kulkenut kuoleman varjon laaksossa", joten minulla on äärimmäisen vähäinen toleranssi esimerkiksi ihmisten pikkuasioista valittamiselle.

Pidäthän sinä seksistä kuten ennenkin?, Seksuaalisuus jatkuu läpi elämän.

Edellytyksellä, ettei sitä ole tuhonnut.

Vähän vaikuttaa että tänne kirjoittaneet ex-masentuneet on vieläkin masentuneita tai ainakin taipuvaisia masentuneen pessimistiseen maailmankatsomukseen. Kovin pessimistisiä on näkemykset ap:llä työnhaun suhteen ja toisella kirjoitttajalla parisuhdemahdollisuuksien suhteen. Ei-masentunnet usein jaksaa varsin pitkään sisukkasti tosissaan yrittää saavuttaa tavoitteensa ennen kuin päätyvät siihen että ei oikeasti kannata, ei onnistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän vaikuttaa että tänne kirjoittaneet ex-masentuneet on vieläkin masentuneita tai ainakin taipuvaisia masentuneen pessimistiseen maailmankatsomukseen. Kovin pessimistisiä on näkemykset ap:llä työnhaun suhteen ja toisella kirjoitttajalla parisuhdemahdollisuuksien suhteen. Ei-masentunnet usein jaksaa varsin pitkään sisukkasti tosissaan yrittää saavuttaa tavoitteensa ennen kuin päätyvät siihen että ei oikeasti kannata, ei onnistu. 

Yritetty on, monta hakemusta ja ihan nollatason töihin. Ei näytä kelpaavan, vielä kun tällä seudulla (Pohjanmaa) piti olla oikeasti työvoimapula.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni vähän sama tilanne, mutta 10 vuoden masennusjakson jälkeen.

Minun ongelmani on, että en tiedä enää kuka olen ja mistä pidän. Ja kun on kymmenen vuotta miettinyt lähinnä sitä kumpaan kaulavaltimoon on kätevämpi pistää mattopuukolla, ei kerta kaikkiaan kiinnosta tehdä ihan mitä hyvänsä. Olen "kulkenut kuoleman varjon laaksossa", joten minulla on äärimmäisen vähäinen toleranssi esimerkiksi ihmisten pikkuasioista valittamiselle.

Miksi et keksi mitään hyödyllistä tekemistä sen sijaan että pyörittelisit jotain sairaita ajatuksia päässäsi. Olet ressukka ja hyödytön luuseri jolla ei ole muuta kuin aikaa ajatella kun muut ihmiset tekevät töitä. Ajatteletko päivät pitkät vain itseäsi kuka olet ja mitä pidät? Toiset tekevät töitä ja elättävät sinut ihme ajattelijan joka ei löydä itseään. 

Mistä päättelit etten tee mitään? Käyn kuntouttavassa työtoiminnassa. Katsos kun on kymmenen vuotta pois työelämästä, sinne ei voi noin vain palata vaikka mieliala kohenisikin. Vaaditaan kuntoutusta, että toimintakyky elpyy myös. Tässä kuntoutuksen aikana minun on nimenomaan tarkoitus miettiä mitä haluaisin tehdä. On mitä suurimassa määrin yhteiskunnan etu että välttelen esimerkiksi sellaisia hommia jotka saisivat masennuksen uusiutumaan. Se kun tulee teille kovin kalliiksi.

Tämän lisäksi hoidan kotiani, olen parisuhteessa, lenkkeilen koiran kanssa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vähän vaikuttaa että tänne kirjoittaneet ex-masentuneet on vieläkin masentuneita tai ainakin taipuvaisia masentuneen pessimistiseen maailmankatsomukseen. Kovin pessimistisiä on näkemykset ap:llä työnhaun suhteen ja toisella kirjoitttajalla parisuhdemahdollisuuksien suhteen. Ei-masentunnet usein jaksaa varsin pitkään sisukkasti tosissaan yrittää saavuttaa tavoitteensa ennen kuin päätyvät siihen että ei oikeasti kannata, ei onnistu. 

Et ota sitä huomioon, mitä ihmiset ovat kokeneet. Minä olen nähnyt lama-aikana toisen vanhemman työttömyyden, köyhyyttä vuositolkulla, itselläkin oli jo nuorena hankala saada paikkakunnaltani ihan niitä yksinkertaisia hanttityöpaikkoja, sitten pätkätyösuhteita joissa on kokoajan kirjoitettu vaan määräajoiksi työsopimuksia, sitten omalla puolisolla on ollut hankaluuksia saada oman alan töitä. Masennus on vaikuttanut siihen, että olen alisuoriutunut opinnoissa. Että kyllä ne asiat varmaan hiukan ovat taustalla vaikuttaneet ja vaikuttaneet omaan pessimistiseen maailmankatsomukseen. Ja varmaan moni nuori aikuinen kamppailee samanlaisten turvattomien ajatusten kanssa työelämästä, ellei sitten joillakin satu menemään putkeen kaikki asiat ja työura lähtee lentoon.

Hirvittää ihan omilla sairauspapereilla hakea töitä, kun se jo vuosia ennen pahaa masennustakin oli hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni vähän sama tilanne, mutta 10 vuoden masennusjakson jälkeen.

Minun ongelmani on, että en tiedä enää kuka olen ja mistä pidän. Ja kun on kymmenen vuotta miettinyt lähinnä sitä kumpaan kaulavaltimoon on kätevämpi pistää mattopuukolla, ei kerta kaikkiaan kiinnosta tehdä ihan mitä hyvänsä. Olen "kulkenut kuoleman varjon laaksossa", joten minulla on äärimmäisen vähäinen toleranssi esimerkiksi ihmisten pikkuasioista valittamiselle.

Pidäthän sinä seksistä kuten ennenkin?, Seksuaalisuus jatkuu läpi elämän.

Edellytyksellä, ettei sitä ole tuhonnut.

Mitähän vattua sinua toisten seksi elämä kiinnostaa?!! Utelias!!!

Vierailija kirjoitti:

Sama. Ahdistaa että en saa töitä, mutta myös se, etten tule enää saamaan parisuhdetta, nyt kun "parhaimmat vuodet" meni masennusta potiessa. Masennus jätti pysyvät jäljet ulkonäkööni esim. ryppyjä ja arpia, näytän ikäistäni ainakin 10 vuotta vanhemmalta... Olen arvoton miehille (mutta en sentään onneksi itselleni). Yksinäisyys on lannistavaa.

Ei hyvää parisuhdetta saada millään ulkokuorella. Katselet sitten vääränlaisia miehiä, pinnallisia ja ulkonäkökeskeisiä. Mulla oli sama ongelma nuorena. Hain komeita miehiä jotka olivat ihan kusipäitä kunnes olin niin kyllästynyt ja pettynyt että ajattelin etten löydä ikinä ketään ja kaikki ajattelivat että jään yksinäiseksi. Löysin sen kun en välittänyt ulkonäöstä. Ei heti kolahtanut mikään mutta olisin yksinäinen jos ei olisi kukaan kelvannut ja olisin alkanut liian ronkeliksi niin että olen onnellinen että otin sen jollekka kelpasin vaikka ei se mitään suurta hekumaa ollut. onko se sitten parempi elää yksin ja odottaa jotain sellaista mitä ei tule koskaan niin siitä en jäänyt ottamaan selvää. ei käy kateeksi yksinäisiä yksineläjiä jotka ovat olleet liian ronkeleita eikä kukaan tarjokas ole kelvannut.