Puolisoiden väliset todella suuret tuloerot ja "statuserot" työelämässä - toimiiko teillä?

Naisella on samat mahdollisuudet kouluttautua ja tehdä uraa kuin miehilläkin, joten turhaa puhua, että pari on ajautunut siihen tilanteeseen, että mies tienaa 5-kertaisesti naiseen verrattuna. Tai päinvastoin. EU:n puheenjohtajakin on seitsemän lapsen äiti ja lääkäri ja olipa vissiin vähän taloustiedettäkin opiskellut.

Vierailija kirjoitti:

Naisella on samat mahdollisuudet kouluttautua ja tehdä uraa kuin miehilläkin, joten turhaa puhua, että pari on ajautunut siihen tilanteeseen, että mies tienaa 5-kertaisesti naiseen verrattuna. Tai päinvastoin. EU:n puheenjohtajakin on seitsemän lapsen äiti ja lääkäri ja olipa vissiin vähän taloustiedettäkin opiskellut.

Voisi varmasti olla jos sattuisi olemaan uraorientoitunut. Vaan kun ei ole.

Minä pienituloinen ja mieheni on tj ja tienaa 25 kertaa enemmän kuin minä. Ei haittaa, olen ylpeä hänestä!

Ja muutenkin emme ole mitään hienostelijoita, käymme Lildlissä crocksit jalassa, joten hienostelijat juoksevat karkuun eikä kukaan tule kyselemään meiltä mitään 😁

Ei harmita. En mittää menestystä rahallisilla ansioilla, ja olen ylpeä omasta työstäni vaikka palkka on pieni. Saan tehdä töitä joista pidän, siinä on riittämiin menestystä minulle.

Miehen kanssa en vaihtaisi paikkoja. Miehen työ on stressaavaa ja hektistä vaikka palkkaa maksetaankin enemmän. Mieskään ei ole ikinä antanut minulle aihetta tuntea oloani huonommaksi ammatin takia, päinvastoin. Hän arvostaa työtäni ja minä hänen.

Todella surullista, jos mittaat itseäsi ja arvoasi palkkasi mukaan =( Terapiaa suosittelen!

Vierailija kirjoitti:

Mies on asuinkaupunkimme johtoportaassa. Itse olen saman kaupungin palkkalistoilla duunari niin pienellä liksalla ettei kukaan uskois. Ei häiritse, naurattaa lähinnä.

Miksi johtaja on duunarin kanssa?

Meillä palkkaero menee just päinvastoin: miehelläni työ, josta käteen jää tonni vähemmän kuin minulla - eli tonni kuukaudessa (!!!). Kummallakaan meistä ei mikään hyvä palkka. Ehkä se muuten ei haittaisi, mutta nyt mies keksi, että haluaa vähentää työtuntejaan ja siinä menee minun rajani. Meillä eletään muutenkin kädestä suuhun ja jos palkka laskee vielä sellaiset 100-200€/kk me ei pärjätä. Miehen on ollut todella vaikea tätä ymmärtää ja tästä on viime aikoina suurin osa meidän riidoista johtunut.

Valitettavasti ei enää toimi.

Suhteen alussa minä olin valmistumassa alalle, jossa oli varma ansaintapotentiaali, mies oli työtön taiteilija. Nyt minä olen samalla alalla, mutta kutsumustyössä, jossa palkka ei päätä huimaa. Mies perusti yrityksen ja on todella varoissaan (esim. osti oman puolikkaansa asunnosta ilman lainaa), ei korkeakoulutettu vaan taiteellisella alalla josta kehitti hyvän bisnesidean. Mieheni työhön liittyy korkeampi "cool"-status, mutta minun työhöni akateeminen "sivistyneistön" arvostus.

Sinänsä tämä toimisi yhä, mutta koen että mieheni on nousukiitonsa myötä kehittänyt asenteen, jonka mukaan myös minä voisin hankkia paremmin palkatun ammatin, jos haluaisin (toki ehkä, mutta hänkin on kutsumustyössä, miksi minun pitäisi raataa vain rahasta) ja hän yhtäaikaa haluaisi maksaa kaiken yhä suht' tasaväkisesti puoliksi, mutta EI halua elää minun palkkani elintason mukaisesti. Kuitenkaan minä en tietenkään voi maksaa puolta kaikesta, mihin hänellä on varaa. Mieheni toki elättäisi minua, jos en voisi käydä töissä tai olisin työtön, mutta tällä hetkellä tuloeromme on selvästi hänen mielestään minun vapaa valintani. Katkerimpina hetkinä muistutan, kuinka autoin myös itse häntä niska limassa yrityksen alkuaikoina koulutukseni kautta hankkimillani taidoilla, joista hän olisi muuten joutunut maksamaan pitkän pennin.

Menee kohta kaikki (minun aikoinaan ostamani) lusikat jakoon, oikeasti.

Meillä mies tienaa 100K vuodessa ja minä 40K. Kun alettiin seurustella 10 vuotta sitten, oltiin molemmat persaukisia parikymppisiä. Olen ylpeä miehestäni eikä häntä haittaa se, että minä tienaan vähemmän. Hän on tosi avokätinen ja maksaa esimerkiksi lomilla ulkonasyömiset jne. Miehen toiveesta meillä on auto ja vene, joiden kaikki kustannukset hän maksaa. Minulla ei olisi tällä palkalla varaa ylläpitää mokomia luksusasioita. Minua joskus harmittaa se, että tienaan niin paljon vähemmän. Tai ehkä eniten hiertää, että koen olevani alisuoriutuja. Ihmiset ovat tosi kiinnostuneita mieheni hommista ja kun tulee puhe omista töistäni niin mua hävettää kertoa, että olen vain ihan tavallinen toimistorotta.  Tiedän, että minulla olisi potentiaalia vastuullisempiin ja ’’korkeampiin’’ tehtäviin, mutta omassa duunissa etenemismahdollisuudet on nolla, enkä ole löytänyt parempaakaan paikkaa muualta. Ei kukaan palkkaa johtajaksi ketään, jolla ei ole johtamiskokemusta. Ehkä ottaisi vähemmän päähän, jos voisin olla ylpeä työstäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on asuinkaupunkimme johtoportaassa. Itse olen saman kaupungin palkkalistoilla duunari niin pienellä liksalla ettei kukaan uskois. Ei häiritse, naurattaa lähinnä.

Miksi johtaja on duunarin kanssa?

Koska kaikille pariutumisessa ei ole yhtenainen status kumppanin kanssa ollenkaan tarkeaa. 

Ei koulutus tai tyopaikka loppujen lopuksi kerro ihmisesta laheskaan kaikkea. 

Tienaan huomattavasti enemmän kuin mieheni. Meitä kumpaakaan ei haittaa tai hävetä. Kumpikin tekee työkseen sitä mikä kiinnostaa ja kummankin työ on tärkeää. Tällä hetkellä vain hieman huvittaa, kun kaikki automaattisesti kuvittelevat, että elän miehen rahoilla äitiysloman ajan.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko miehen urakehitys ollut yhtä hyvä, jos sinulla menisi aika ja jaksaminen uran kanssa? Kumpi teillä on enemmän ollut vastuussa lapsista ja kodista? Onko mies ollut myös lasten kanssa kotona näiden sairastaessa vai onko hän joka kerta vedonnut ettei voi jäädä pois töistä, kun siellä on "tärkeä tilanne"?

Minä olen ollut kotona, olin 8 vuotta putkeen. No, kieltämättä miehen työ on aina mennyt kaiken edelle ja jos lapsi on ollut sairas, se on ollut minä, joka on joustanut.

Ehkä mun saavutus on se, että olen mahdollistanut miehen uran?

ap

Vaikuttaa siltä että jos status- ja tuloerot ovat suuret, on pari ollut yhdessä teinistä tai parikymppisistä asti kun kummallakaan vielä ole isoja tuloja. Yli 25- ja varsinkin yli 30-vuotiaat pariutuvat enemmän saman kaltaisten kanssa. Tämä on oma kokemus 30-vuotiaana pienituloisena sinkkuna joka on käynyt treffeillä myös korkeasti kouluttautuneiden ja hyvätuloisten miesten kanssa.

Olette te sitten kummia tapauksia. Ei miehet välitä naisen tuloista tai ammatista, ellei sitten ole työtä vieroksuva.

mies51v

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä että jos status- ja tuloerot ovat suuret, on pari ollut yhdessä teinistä tai parikymppisistä asti kun kummallakaan vielä ole isoja tuloja. Yli 25- ja varsinkin yli 30-vuotiaat pariutuvat enemmän saman kaltaisten kanssa. Tämä on oma kokemus 30-vuotiaana pienituloisena sinkkuna joka on käynyt treffeillä myös korkeasti kouluttautuneiden ja hyvätuloisten miesten kanssa.

Antoiko nämä korkeasti koulutetut ja hyvätuloiset miehet sinulle siis hylsyn pienituloisuutesi vuoksi? Aika tylyä etten sanoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä että jos status- ja tuloerot ovat suuret, on pari ollut yhdessä teinistä tai parikymppisistä asti kun kummallakaan vielä ole isoja tuloja. Yli 25- ja varsinkin yli 30-vuotiaat pariutuvat enemmän saman kaltaisten kanssa. Tämä on oma kokemus 30-vuotiaana pienituloisena sinkkuna joka on käynyt treffeillä myös korkeasti kouluttautuneiden ja hyvätuloisten miesten kanssa.

Tämä varmaan totta. Itsellä ensimmäisessä liitossa molemmat tehtiin uraa ja hoidettiin perhettä tasa-arvoisesti, molemmilla palkat n 80 000/v. Eron jälkeen seurustelin vähän aikaa miehen kanssa jolla alhainen palkka koulutustaso (ja erilaiset käsitykset tasa-arvosta, huomasin myöhemmin), homma ei tosiaankaan toiminut. Havaitsin varsin varhain toimivani lompakkona miehelle mutta myös hänen aikuisille lapsilleen ja tuo loppui lyhyeen. Nykyään olen naimisissa yhtä paljon ansaitsevan, samalla lailla johtavassa asemassa olevan ihmisen kanssa kuin itse olen.

Pikä yhteinen historia antaa varmasti paljon yhteistä (yhteinen nuoruus, perhe, ystävät), siinä ei varmaan tuo tuloero niin haittaa, mutta uuspareilla voi olla hyvin vähän yhteistä jos tuloero on kovin suuri. Suuren tuloeron takana on koulutuseron sijaan pikemminkin erilainen suhtautuminen työhön ja siitä seurannut hyvin erilainen työnkuva (johtaminen, vastuun määrä, sitoutuneisuus työhön työajan ulkopuolella jne), ehkä onnistuu vain jos kumpikin kokee saavansa suhteesta jotain ekstraa (esim. köyhemmän kumppanin nuoruus, kauneus  tai viiriys vs. rikkaamman tuoma rahallinen turva).

Siis mitä väliä sillä on onko koulutuseroja tai palkkaeroja parisuhteessa? Ei me puolisoni kanssa olla laskeskelko silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen, että miten me nyt tullaan toimeen näiden asioiden kanssa, ne oli toissijaisia ja edelleenkin ovat vähemmän tärkeitä asioita. Edelleenkään en laskelmoi ihmissuhteissani sitä, että millainen karriääri jollain on, kannattaako sen perusteella tutustua,, se on se ja sama, ”ei oo koiraa karvoihin katsominen”, ”moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä”, nämä lauseet pitää täysin paikkansa ihmisiin tutustuessa ja heidän edesottamuksiaan ajatellen.

Olimme molemmat köyhiä opiskelijoita kun aloimme seurustella. Ei kiinnosta tai häiritse statukset, tittelit tai tuloerot. Yhteisiä vuosia kasassa pian 30. Meillä on ollut aina alusta lähtien yhteiset rahat ja olemme pari/tiimi. Kumpikaan ei välitä muiden mielipiteistä tai vertaile itseään muihin. Elämme omaa elämää omilla säännöillä. En todellakaan häpeä itseäni tai ole katkera vaikka mies on varakkaampi ja menestyneempi. Itse en edes ole mikään uraihminen.

Minä olen kotirouva ja mies tienaa todella hyvin. Aloimme seurustella jo teini-ikäisinä ja tätä nykyä on jo vuosikymmeniä takana. En ole koskaan ollut uraorientoitunut vaikka olenkin toki kouluttautunut ja hyvän ammatin hankkinut. Lapsista ja kodista huolehtiminen on sopinut minulle paremmin kun hyvin ja se on ollut myös mieheni toive. Omalta osaltani olen mahdollistanut miehen keskittymisen uraansa, hänen ei ole koskaan tarvinnut vaivata päätään kotiasioilla, koska hän on tiennyt, että sillä rintamalla kaikki sujuu.

En ole koskaan tuntenut itseäni millään tavoin vähempiarvoiseksi ja meillä on kaikki yhteistä. Miehelleni on ollut itsestään selvää, että minulla on kaikki samat resurssit käytössä kuin hänelläkin, minulla on varsin hyvä tuleva eläke, kaikki omaisuus on yhteistä eikä sitä ole ihan vähän. Joten toimeen tulisin vallan mainiosti kaikissa mahdollisissa skenaarioissa. Minulla on tietenkin myös oma pankkitili, jolla riittävästi katetta muutamaksi kuukaudeksi esim. siinä tapauksessa, että mies kuolisi yllättäen ja tilit suljettaisiin asioiden selvittämisen ajaksi.

Mitäs jos opettelisit tuntemaan ammattiylpeyttä? Itse olen osastonsihteeri ja ihan hyvältä tuntuu kertoa se jos ammattiani kysytään. Yhtäkään nokanvarsikatsetta en ole saanut tai muutakaan tuhahtelua. Olen yhtä arvokas kuin muutkin, vaikka tilipussiin ei yhtä paljon euroja tipukkaan.