Vaikea olla oman sovinistisen lapsuudenperheen kanssa - muilla tällaista?

Kasvoin ankeassa duunariperheessä 80- ja 90-luvuilla. Onneksi en lapsena ymmärtänyt monia juttuja ympärillä, oli helpompaa. Sittemmin aikuistuin, hankin korkeakoulututkinnon ja luovan alan hyvinpalkatun työn sekä oman perheen, ja nykyään taustani rasittaa minua aina, kun näen vanhempiani tai sisaruksiani, jotka ovat omaksuneet kodin arvot yksi yhteen. Monia pieniä juttuja, joista kuitenkin välittyy niin syvä tyhmyys, että siitä on vaikea katsoa ohi, vaikka rakastankin vanhempiani ja he ovat jo ikääntyneitä.
Tässä joitakin peruskeskustelunaiheita kaffepöydästä:
Naiskuljettajat ovat aina huonompia kuin miehet. Omituista, että mustat miehet osaavat ajaa bussia tai taksia, vaikka ovat mustia. Keskustaa pitää aina äänestää. Kotihommat kuuluvat aina naisille. Itsevarmat naiset ovat pelottavia. Televisiossa naisasiantuntijan silmälaseja, painoa tai puhetapaa pitää aina erikseen kommentoida niin, että hänen asiansa jää hölöttämisen alle. Ulkona syöminen on kallista ja epäilyttävää. Suomenruotsalaiset luulevat olevansa parempia kuin muut. Homot ja pedofiilit ovat samasta pakasta. Esikoispoika on aina perheen lapsista se tärkein ja merkittävin. Kädentaidot päihittävät kirjaviisauden. Yhden tuttuperheen poika on päässyt autokauppaan töihin, ja sitä jaksetaan ihastella, kun on vallan VOLVOJA myynnissä... Jne. Jne.
Tympäisee, kun lapseni joutuvat kuuntelemaan näitä. Väsyttää itse kuunnella niitä, kun on melkein kaikesta eri mieltä. Ottaa päähän kuunnella sisarusten toistelevan noita juttuja. En viitsisi riidellä vanhojen ihmisten kanssa, mutta jutut tursuavat korvista. Muilla tällaista?