Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka ei innostu konmarituksesta?
26.01.2020 |
Minusta on ihana säilyttää vanhoja valokuvia ja selailla niitä välillä. Samoin vanhoja nuoruuden ajan päiväkirjoja... Tykkään myös keräillä erilaisia kauniita esineitä, kuten esim astioita.. En tarvisi ihan niin montaa teekuppia, ja voisin hyvin konmarittaa osan pois, mutta en halua. Kirjahyllynkin voisi heivata pois, mutta sitäkään en halua. Joskus vien jotain kierrätykseen, mitä tiedän etten enää lue, tai joilla ei muuten ole minulle merkitystä, etenkin jos olen haalinut jostain lisää kirjoja.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haalisin muuten kokoajan lisää tavaraa kotiin tai törsäisin rahojani kaiken maailman krääsään. Itse asiassa vaatteita esim en ole itselleni ostanut enää aikoihin, koska ihmisten konmarittaa omiaan jatkuvalla syötöllä pois, joten ilmaiseksi olen löytänyt ne mitä olen tarvinut. Eikä minulla ole myöskään ongelmia luopua tavarasta.
Kommentit (45)
'Pikku Ironisti' kirjoitti:
Eikö jo tuo koko ajatus, että ihan kaikkien esineiden, tavaroiden ,välineiden ,laitteiden, pukineiden jne. mitä niitä nyt kaikkia tavaraluokkia onkaan, pitäisi siis jo itsessään ja jo olemuksellaan kai tuottaa ensisijaisesti iloa ja oikein 'säteillä' kelvatakseen säilytettäviksi, ole vähän hoopo ?
'Koe tavaran maaginen kosketus ja onnensäteily !'
Kuulostaa suoraan sanoen aika höperöltä jo tuo tuollainen teksti ?
'Onks' pakko heittää pois jos ei taho, mie en aineskaa taho' ,
(....voisi tuosta kommenttina sanoa vähän J. Ruonansuun laulun tekstiä mukaillen...')
Joo, kuulostaa pahimmanlaatuiselta materialismilta ajatella tavaroita ensisijaisesti tai pelkästään jonain onnen ja ilon lähteinä. Tavara on saanut elämässä liian suuren roolin, jos sen määrä tai laatu aiheuttaa ahdistusta ja ilottomuutta. Niin varmaan käy lähinnä hamstraajille ja muutoin tavaroista itsensä riippuvaiseksi ajaneilla, joilla tavaranpaljous ei enää ole lainkaan hallinnassa, mutta ei pitäisi normaalilla ihmisellä juurikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kahjoa miettiä jotain ilon tuottamista kriteerinä muulle kuin sellaiselle mikä siihen tarkoitettu.
Tuottaako pölynimuri iloa? Rätti? Kauha?
Pitkät aluskalsongit? Nilkkasukat? Sun tavalliset tissiliivisi ja aluspaitasi? Puurokattila?Heivatako siis kaikki paitsi "ruusut puutarhasta"?
Maanviljelijäkin konmarittamaan lapiot ja puimakoneet!
Pölynimuri tuottaa iloa, koska saan sillä puhdistettua hiekan ja pölyn lattioilta, jolloin kotonani on kivempaa. Rätti samoin - lisäksi kivan värisellä rätillä on kivepi siivota kuin puolison vanhoilla kalsareilla. Kauha tuottaa mulle iloa, kun laitan soppaa lautaselle. Voisi sen mukillakin kauhoa, mutta hankalampaa ja sotkuisempaa se varmasti olisi.
Pitkät aluskalsongit tuottavat iloa pakkasaamuna (paitsi ne reikäiset ja muodottomiksi venyneet, joista oli helppo luopua), nilkkasukat arjessa (kun olen heittänyt pois ne "vielä ihan hyvät", jotka valuivat aina kantapään alle myttyyn ja jäljellä on vain niitä sukkia, jotka ovat hyvät jalassa ja miellyttävää materiaalia ja vielä kivan värisetkin). Alusvaatteissa sama juttu. Puurokattilanikin hoitaa hommansa hyvin eli tuottaa iloa, kun teen siinä puuron (tai keiton tai perunat, en tarvitse jokaiseen tehtävään eri kattilaa ja luovuinkin siitä huonosti lämpöä johtaneesta klenksuvakorvaisesta kattilasta, jota en käyttänyt juuri koskaan).
Ei tarvitse siis luopua kaikesta. Esine ei välttämättä esineenä tuota iloa, mutta käyttötarkoituksessaan hyvinkin. Se klassilnen Marie Kondon "käytin paistinpannua vasarana" -esimerkki toimii hyvin siinä, että Marien olisin pitänyt pysähtyä ajattelemaan, että tuottaako vasara hänelle iloa silloin, kun pitää saada naula seinään. Ei se välttämättä tuotakaan iloa silloin, kun ei ole tehtäväänsä tekemässä, mutta oikea väline oikeaan aikaan on ainakin minulle suuri ilo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Konmari on ymmärretty ihan väärin, jos ajatellaan että kaikki pitäisi heittää pois. Eihän siitä ole ollenkaan kyse. Marie Kondo varmaan sanoisi aloittajalle että juuri näin!
Se auttaa ihmisiä, joille tavara on ongelma, sitä on liikaa ja koti ahdistaa.
Se on oikeastaan ihan sama, mitä KonMari-metodi itse asiasta sanoo, sillä monet soveltavat sitä tälläkin palstalla juuri minimalismina. Ensin sanotaan, että jokainen pitää juuri ne tavarat jotka haluaa pitää, mutta seuraavassa viestissä alkaakin jo armoton nokittelu siitä, kenellä on kanttia heittää eniten turhaksi määriteltyä tavaraa pois, ja kuinka vanhat valokuvat, kirjahyllyt, lasten piirustukset ja mummon vanha vaasi ovat turhaa materiaa, "mutta elä sinä toki krääsän keskellä, jos haluat - ei ole multa pois :)" (passiivis-aggressiivinen hymiö kuuluu asiaan, kuten myös sanan "krääsä" viljely muille ihmisille tärkeistä tavaroista)
Eniten minua ihmetyttää, kuinka aikuisilla ihmisillä on aikaa ja energiaa näperrellä loputtomiin esineiden parissa, tyyliin valokuvata paperivalokuvia digille, että pääsevät eroon jostain kenkälaatikollisesta kuvia.
Hei, menkää vaikka hiihtämään! Paitsi että eihän teillä ole suksia enää.
Joku voi tykätä kuvien digitoinnista, muttei hiihtämisestä. Suksi itse muualle mielipiteinesi!
Jos oikein kovasti tykkää digitoinnista, niin sitten varmaan digitoi ilokseen. Mutta nämä neurootikot digitoivat siksi että eivät kestä kenkälaatikollista valokuvia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Konmari on ymmärretty ihan väärin, jos ajatellaan että kaikki pitäisi heittää pois. Eihän siitä ole ollenkaan kyse. Marie Kondo varmaan sanoisi aloittajalle että juuri näin!
Se auttaa ihmisiä, joille tavara on ongelma, sitä on liikaa ja koti ahdistaa.
Se on oikeastaan ihan sama, mitä KonMari-metodi itse asiasta sanoo, sillä monet soveltavat sitä tälläkin palstalla juuri minimalismina. Ensin sanotaan, että jokainen pitää juuri ne tavarat jotka haluaa pitää, mutta seuraavassa viestissä alkaakin jo armoton nokittelu siitä, kenellä on kanttia heittää eniten turhaksi määriteltyä tavaraa pois, ja kuinka vanhat valokuvat, kirjahyllyt, lasten piirustukset ja mummon vanha vaasi ovat turhaa materiaa, "mutta elä sinä toki krääsän keskellä, jos haluat - ei ole multa pois :)" (passiivis-aggressiivinen hymiö kuuluu asiaan, kuten myös sanan "krääsä" viljely muille ihmisille tärkeistä tavaroista)
Eniten minua ihmetyttää, kuinka aikuisilla ihmisillä on aikaa ja energiaa näperrellä loputtomiin esineiden parissa, tyyliin valokuvata paperivalokuvia digille, että pääsevät eroon jostain kenkälaatikollisesta kuvia.
Hei, menkää vaikka hiihtämään! Paitsi että eihän teillä ole suksia enää.
Joku voi tykätä kuvien digitoinnista, muttei hiihtämisestä. Suksi itse muualle mielipiteinesi!
Jos oikein kovasti tykkää digitoinnista, niin sitten varmaan digitoi ilokseen. Mutta nämä neurootikot digitoivat siksi että eivät kestä kenkälaatikollista valokuvia.
Minulla on jäljellä valokuvia, mutta keksin paljon syitä digitoi niille.
-Tilanpuute, joskus tilaa voi olla oikeasti vaikka alle 20 nrliötä
-Muuttaminen usein tai pitkien matkojen päähän (vaikka toiselle mantereelle), jolloin jokainen tavaran pakkaus ja kuljetus maksaa ja aiheuttaa vaivaa
-Kuvat eivät kärsi fyysistä olosuhteista (kellastuminen, vesivahinko, tulipalo)
-Jos kuvat pilvipalvelussa, ne voi jakaa vaikka perheenjäsenten kanssa ja niihin pääsee käsiksi koska vaan
-Jollain ei ehkä tule koskaan kaivettua niitä kuvia sieltä laatikosta, mutta puhelimella, tabletilla tai koneella tulee katsottua useammin.
-Jos digitoidut kuvat riittävät, voi ne fyysiset antaa vaikka perheenjäsenille jos nämä ne haluavat
Ei muistojen säilyttämisessä ole vain yhtä oikeaa tapaa, eikä tavaramäärässä yhtä kaikille oikeaa lukua.
Muistaakseni Kondo on kertonut hakanneensa nauloja paistinpannulla, kun ei ollut vasaraa. Oliko vasara maritettu vai oliko sitä koskaan ollutkaan, sitä en tiedä. Paistinpannu epäilemättä on hieman kärsinyt, jos ei sattunut olemaan valurautainen.